Jaa artikkeli: Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterShare on LinkedInDigg thisShare on RedditShare on Tumblr

Tämä teksti syntyi, kun pohdin kuinka ajankohdalla on väliä hevosten koulutuksessa. Ja nimen omaan ratsain tehtynä.

Palkkio eli vahviste ratsailla on ensisijaisesti paineen poisto eli pyytävän avun lopettaminen juuri oikealla hetkellä. Negatiivisen vahvisteen määritelmän mukaan hevonen oppii välttämään epämukavaa ärsykettä, kun toivottu käytös aikaansaa ärsykkeen poistamisen. En ole itse ollut yhdelläkään ratsastustunnilla, jossa olisi keskitytty apujen oikea-aikaiseen lopettamiseen. Pääpaino on ollut apujen antamisen ajoituksessa: milloin käytetään pohjetta, milloin ohjaa ja niin edelleen. Ohjeet painottuvat yleensä jonkin lisäämiseen; enemmän kättä, enemmän jalkaa tai enemmän asetusta. Ehkä pysähtymisessä selkeiten huomaa vahvisteen ajoituksen: kun hevonen pysähtyy, ratsastaja myötää ohjista. Tämä on selkeä tilanne. Sen sijaan muissa liikkeissä palkkion ajoitus voi olla haastavampaa. Jos hevonen vaikkapa väistää, mikä on oikea hetki lopettaa pohkeella vaikuttaminen? Silloinko, kun väistäminen halutaan lopettaa? Silloinko kun väistö alkaa? Annetaanko apu joka askeleella ja höllätään joka askeleella? Miten toimitaan, jos hevonen ei reagoi halutulla tavalla? Miten ratsastaja kykenee säilyttämään pyytävän avun päällä ja samanlaisena tai jopa voimistuvana liikkuvan hevosen selässä jopa kymmenien metrien ajan, kunnes hevonen reagoi?

Tutkimuksessa testattiin, miten hevonen oppi väistämään lautaseen kohdistettua painetta. Hevosia painettiin lautasesta, ja kun ne väistivät pois paineesta, eli siirsivät vähintään yhtä takajalkaa toiseen suuntaan, paine poistettiin välittömästi. Avustaja esti hevosia liikkumasta eteen ja taakse. Havaittiin, että väistäminen tarvittava paine väheni ensimmäisen harjoittelupäivän jälkeen ja että oikealta puolelta painetta jouduttiin käyttämään enemmän kuin vasemmalta. Keskimääräinen paine, joka tarvittiin liikkeen aikaansaamiseksi oli vajaat 20 Newtonia. Ensimmäisen päivän aikana tarvittava paine aleni, mikä paljasti, että oppimista oli tapahtunut. Se kai on apujenkin idea – jos hevonen osaa avut, se reagoi yhä pienempään ja pienempään vihjeeseen. Maastakäsin toteutettuna tämä on yksinkertaista. Pidetään sormi kiinni, kunnes hevonen reagoi. Miten ratsain? Väitän, että taitavallekin ratsastajalle on hankalaa pitää pohje kiinni samassa paikassa ravaavan hevosen kyydissä. Yleensä ratsastajan jalat heiluvat hevosen liikkeen mukana, jolloin apu tulee ja irtoaa, tulee ja irtoaa ja tulee ja irtoaa eikä hevonen välttämättä reagoi. Tämä vesittää herkkyyttä. Se taas johtaa siihen, että voimaa tarvitaan yhä enemmän ja lisäksi apu annetaan ylläpitävässä merkityksessä. Jos katsoo omaa tai kenen tahansa ratsastusta, on mahdotonta sanoa milloin ratsastaja hellittää avun, varsinkin jos kyseessä on pohje tai ns. istunta-apu. Käytännössä ratsastajan palkkion ajoitusta on siis melko mahdotonta arvioida ulkopuolelta. Eikä se oikeasti kiinnosta ketään, jos hevonen näyttää tekevän haluttuja asioita.

Vahvisteiden tarkoituksena on lisätä toivottujen käytösten todennäköisyyttä. Jos vahviste annetaan väärään aikaan, haluttu käytös ei vahvistu. Mikäli edellä mainitussa tutkimuksessa hevosia olisi painettu sormella ja painaminen olisi lopetettu, kun hevonen peruuttaa, eivät hevoset olisi oppineet väistämään paineesta vaan tulemaan päin sitä. Jos taas tutkimuksessa olisi käytetty tupla- tai positiivista vahvistetta ja vielä lisäksi sekundäärivahvistetta (eli äänimerkillä merkitty haluttu käytös), olisivat hevoset saaneet jotain hyvää (kuten niin muodikkaan rapsutuksen) kun ne siirtyvät. Tai ne olisivat siirtyessä kuulleet äänimerkin, jonka jälkeen niille olisi annettu jotain mieluisaa. Vastaavasti, ne eivät olisi oppineet väistämään, jos vahviste olisi tullut väärästä asiasta, kuten peruuttamisesta. Miten sitten ratsain? Oma mielipiteeni on se, että jos ratsastaja tietää mitä haluaa ja tuntee, milloin hevonen niin toimii, on tuplavahvisteen käyttö ajoituksellisesti helpompaa kuin negatiivisen. Tarvitsee vain sanoa sana tai painaa nappia ja muu tapahtuu itsestään. Koska äänimerkin jälkeen täytyy valmistautua kaivamaan herkkua taskusta, käytössä ollut apu loppuu luonnollisesti. 

Tuplavahvisteen ajoituksessa jokaisella on yhtäkkiä näkemys. Palkkion ajoitus on väärä ja palkkion suuntakin saa monesti kritiikkiä. Kun koulutukseen sotketaan mukaan ruokapalkkio, täytyy ratsastajan olla superammattilainen ja olla käynyt erinäisiä kursseja palkitsemisen tekniikkaan liittyen. Kuinka moni negatiivista vahvistetta käyttävä treenaa tekniikkaa ja motoriikkaa, joilla voisi varmistaa oikean ajoituksen? Arvaan, ettei kukaan. Ehkä simulaattorilla tätä voisi harjoitella. Samalla tavalla, kuin teknisesti taitava ratsastaja kehittyy apujen käytössä negatiivisen vahvisteen taituriksi toistojen myötä, voi ratsastaja kehittyä tuplavahvisteen taituriksi harjoittelemalla. Mitä sitten, jos palkkion ajankohta on väärä? Toivottu käytös ei tule todennäköisemmäksi. Hevonen syö paljon herkkuja ja oppii asioita, joita ei ollut tarkoitus opettaa. Eli tapahtuu aivan sama asia kuin silloin, jos ratsastaja ei osaa lopettaa apua oikeaan aikaan. Missä vaiheessa on syntynyt käsitys siitä, että paineen poiston osaa jokainen ja ruualla palkitsemisen vain harvat? Miksi ruualla palkitseminen vaatisi enemmän osaamista kuin oikein tehty paineen poisto? Oikeastaan paineen poistamisesta ja käyttämisestä pitäisi olla enemmän huolissaan, koska paine voi uhata eläintä ja aiheuttaa epämukavan tunteen. Palkkion ennakointi voi toki aiheuttaa turhautumista, mutta harvoin pelkoreaktioita, kuten paine.

Itse olen sitä mieltä, että ruokapalkkiota käyttävä ratsastaja ei tarvitse vierelleen suu viivana seisovaa totista kouluttajaa, joka kontrolloi sekä sekundääri- että primäärivahvistetta. Tällöin ratsastaja joutuu passiivisen matkustajan rooliin, eikä välttämättä itse ole kouluttajan kanssa samoilla fiiliksillä ajoituksesta. Suosittelen, että jokainen ratsastaja vastaa itse palkitsemisestaan ja oppii tekemällä. Hevosia on vuosituhansien ajan onnistuttu enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi kouluttamaan sekä leivällä että paineella. On hyvä tietää, mitä tekee ja vielä tärkeämpää on tietää mitä haluaa. Vain silloin voi saavuttaa halutun lopputuloksen. Ja sekin on hyvä pitää mielessä, että jos vahvistaa väärää asiaa, kyseessä ei ole maailmanloppu.

Ahrendt et al., 2015

Jaa artikkeli: Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterShare on LinkedInDigg thisShare on RedditShare on Tumblr
Jaana on EmailJaana on FacebookJaana on Linkedin
Jaana
Eläinten käytösneuvoja BSc, MSc @ Eläinkoulutusblogi
Uhittelu, ryntäily, merkkailu, rikkinäiset esineet... lista on loputon. Silti eläinten käytösongelmiin löytyy lähes aina ratkaisu jonka avulla voitte elää rakkaan lemmikkisi kanssa sulassa sovussa monia onnellisia vuosia. Olitpa sitten koiran-, kissan- tai hevosen omistaja, olet tervetullut blogiini josta löydät lisää ohjeita kuinka se tapahtuu!

Mitä mielessä?