Ennen vanhaan, kun maalla melkein kaikki ratsut olivat entisiä ravureita, maastoiluongelmat olivat harvinaisia. Hevoset olivat lähes poikkeuksetta liikennevarmoja ja niiden kanssa pystyi liikkumaan yksin tai ryhmässä. No, ehkä aika on saattanut kullata muistoja hiukan. Joka tapauksessa, yksin maastoilun helppouteen vaikuttaa enemmän harjoittelu kuin geenit, eli kyseessä on taito, ei kiveen hakattu ominaisuus.

En itse osannut ehkä riittävästi arvostaa liikenne- ja maastovarmaa hevosta, kun minulla sellainen oli. Sitä piti jotenkin itsestäänselvyytenä. Nyt tulee helposti kylmä hiki otsalle, kun ajatteleekaan vilkkaan liikenteen sekaan lähtemistä. Ehkä tosin ikä ja itsesuojeluominaisuus saattavat näytellä tässä roolia.

Hevoset ovat läheisriippuvaisia, sen voi jokainen huomata. Isolla tallilla ne kaipaavat yleensä sitä yhtä tiettyä kaveria ja pienellä tallilla ne kaipaavat koko porukkaa. Vaikka kaveruksien erottaminen pieneksikin ajaksi tuntuu ikävältä, siitä on yleensä enemmän hyötyä kuin haittaa. Ensinnäkin, läheisriippuvuutta voi vähentää ainoastaan toistuvasti alleviivaamalla, että erossa oleminen on hauskaa. Toiseksi, jos kaverukset eivät koskaan ole erossa, ne eivät pääse kokemaan jälleennäkemisen riemua. Sama pätee kotiinpaluun iloon; kun joskus poistuu pihasta niin kotiin on jälleen hauskempi palata.

Kylmiltään maastoon lähteminen voi olla jopa vaarallista. Ennalta tuntemattomassa paikassa voi kohdata monenlaista pelottavaa asiaa, ja riskit kasvavat. Maastossa on ihan riittävästi asioita, joita ei voi hallita, hevonen ei mielellään saa olla yksi niistä. Ennen kuin lähdet yksin maastoon, mieti vastauksia näihin kysymyksiin.

1. Onko hevosesi oppinut kulkemaan maastossa ilman toisten hevosten tukea?
2. Oletko käynyt sen kanssa turvallisesti uusissa paikoissa?
3. Mikäli hevosesi säikähtää jotain, miten se reagoi?
4. Kuinka pitkään hevosellasi kestää palautua säikähtämisestä?

Nämä asiat ovat tärkeitä silloin, kun liikut hevosen kanssa yksin. Ensinnäkin, hevosen näkökulmasta katsottuna porukassa meneminen on aivan eri asia kuin yksin meneminen ja harvasta hevosesta pystyy ennalta sanomaan miten se käyttäytyy yksin ollessaan, jos sitä näkee vain porukassa. Jos haluat tietää, millainen hevonen on yksin maastossa, vie se yksin kentälle tai maneesiin tai maneesin taakse. Mikäli se jännittyy heti kun muut katoavat näkyvistä, ei voi olettaa, että se jossain kauempana yhtäkkiä rentoutuisi. Ennen kuin lähtee viereistä sänkkäriä pidemmälle, kannattaa selvittää, mitä kyseinen hevonen säikähtäessään tekee. Juokseeko se kotiin? Heittääkö uukkarit? Jähmettyykö paikoilleen? Vai jotain muuta. Yksilölliset tavat reagoida pelottavassa tilanteessa on hyvä tuntea etukäteen. Samoin etukäteen on hyvä selvittää, kuinka nopeasti hevonen pystyy palautumaan säikähdyksestä. Tallin pihalla tulee väistämättä tilanteita, joissa hevonen säikähtää. Mittaa joskus, kuinka monta minuuttia kuluu, kunnes hevonen on jälleen täysin ennallaan tapahtuneen jälkeen. Se on palautumisaika.

Entä mitä tukitaitoja voit harjoitella, jotta yksin maastoilu helpottuu?

Kävelytä hevostasi ja tee muiden luota lähtemisestä kannattavaa. Kesä on hyvää aikaa tähän hommaan, koska palkkaa löytyy mielin määrin. Oletko huomannut, että taluttamalla hevonen lähtee yleensä mieluummin pihasta kuin ratsastamalla? Varmista, että hevonen on hallittavissa, eli käytä sellaisia varusteita, jotka ovat hevosellesi ja sinulle tuttuja ja toimivia. Mikäli hevonen on erittäin läheisriippuvainen, voit pyytää mukaan kaveria talutusreissuille. Varmista myös, että hevonen on talutettavissa, eli tarvittaessa kertaa talutuksessa tarvittavat merkit. Taluttamalla voit tutustua lähimaastoihin ja se on usean hevosen mieleen liikuntamuotona. Se kasvattaa myös arkiaktiivisuutta sekä hevosella että taluttajalla.

Melkein jokaisesta pihapiiristä löytyy kekseliäisyyttä käyttämällä ”maastoreitti”, joka on turvallista kiertää. Hevosten kanssa ei mitään kannata tehdä kerralla, vaan ottaa tavaksi. Ota tavaksi kiertää piha vaikkapa joka päivä ennen ja jälkeen ratsastuksen. Huomaat, että hevonen alkaa pitää tätä normaalina käytäntönä jo muutamassa päivässä ja alkaa itsekin ehdottaa tätä kierrosta. Voit korostaa kierroksen mielekkyyttä sillä, että annat hevosen syödä jossain kohdassa. Hevoset tykkäävät, kun asioista tehdään tapoja. Tavaksi on hankala ottaa päivittäinen puolentoista tunnin kävely, mutta pieni lenkki on helppo ottaa ohjelmistoon; niinkuin monella onkin alku- ja loppukäyntejä varten. Mitä rutiinimmin peruskierros sujuu, sitä helpompi on lähteä pidentämään sitä. Jos maastoon lähtee kokeilemaan onneaan, voi monesti todeta, että matkanteko vaikuttaa vieterin venyttämiseltä. Poispäin kulkeminen on yhtä tuskaa ja matelua ja kotiin tullaan pienimmästäkin syystä ja erittäin nopeasti. Vieterisysteemi ei ole kovin kätevä tapa aloittaa maastoilua.

Liity jäseneksi, niin näet tärkeät pointit maastoilun aloittamisessa.

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.

Miten hevonen opetetaan toimimaan istunnalla? Miksi hevonen oppii kolistamaan ruoka-aikana? Miksi ratsastuskouluhevoset toimivat joskus autopilotilla? Miksi hevonen lähtee lentoon jo kun lähestytään laitumen porttia? Miksi hevonen ei kisapäivänä anna tarhasta kiinni? Miksi hevonen kiemurtelee matkalla kentälle? Miksi se ei mene maneesin mörkönurkkaan? Miksi se ei mene traileriin kun joku seisoo sen takana?

Nyt kun päivänä muutamana on ollut niitä isoja paarmoja, niin on voinut huomata, että pelkkä ääni saa hevoset pakenemaan – ötökän ei tarvitse laskeutua selän päälle. Eläimet ovat yleensä erityisen virittyneitä sellaisiin ärsykkeisiin, jotka ennakoivat jotain ikävää, koska tilanne voi liittyä henkiinjäämiseen. Yksi säikähtämistilanne voi tallettaa muistiin monia sitä ennakoivia asioita, joita on ihmisen mahdotonta muistaa tai edes havaita. Siksi kai on tapana sanoa, että hevonen näkee pikku-ukkoja – se näkee vaaratilannetta ennakoivia merkkejä, ei pelkästään vihreitä ukkoja. Samaa periaatetta hyödynnetään koulutuksessa. Herkistämällä hevonen reagoi yhä pienempään ja pienempään merkkiin, jonka kautta voi välttää isompaa epämukavuutta. Säikähtämiseen liittyy usein juokseminen, siksi eteenpäin ajaviin vihjeisiin on helppo liittää pieniä ennakkovaroituksia. Herkistäminen ei yleensä toimi yhtä hyvin jarruihin. Idea on sama; säikäytetään hevonen isolla avulla, jolloin pienikin ohjiin koskettaminen saa reaktion aikaan. Tässä on se ongelma, että ajan mittaan hevonen tottuu yllätyksiin ja kivun kautta sillä ei välttämättä ole motivaatiota pysähtyä vaan juosta kovempaa. Toinen vaihtoehto on se, että hevosta ei enää huvita lähteä liikkeelle, koska se ennakoi kivuliasta pysäyttämistä. Hevosta on helpompi säikytellä liikkeelle kuin pysähdyksiin, mutta toki helpotukseen perustuvassa koulutuksessa on mukana aina paineen voimistamisen mahdollisuus.

Hevonen ennakoi siis hyvin sujuvasti sitä uhkaavia ja epämukavia asioita. Entä palkkioita? Kyllä! Tämän on varmasti huomannut jokainen, joka on palkinnut hevostaan. Kun käsi irtoaa ohjasta ja on vasta matkalla taskulle, hevonen jo nyökyttelee tyytyväisenä. Kun hevonen ymmärtää palkkioiden ansaintalogiikan, siitä tulee loistava neuvottelija. Se ei tee kierrostolkulla juuri oppimaansa asiaa, vaan minimin. Aina minimin. Onkin taitolaji kasvattaa palkkion avulla opetetun toiminnan kestoa, kun verrataan helpotuksen avulla opetettuun. Jos ei ole painetta käytössä, on vaikea painostaa. On vaikeaa voimistaa apua, jos sitä ei ole alun perinkään käyttänyt toiminnan aikaansaamiseen. Sen sijaan joutuu pidättämään palkkaa, kunnes näkee enemmän yritystä. Koulutus herkkujen avulla on helppo aloittaa, mutta vain harva saa sitä vietyä yksinkertaisia tehtäviä pidemmälle. Sen huomaa siitä, että palkitsemiseen jää jumiin; samasta pienestä asiasta tulee palkittua vuosienkin jälkeen.

Joskus hämmentää kun hevoselle ollaan opettamassa jotakin liikettä, vaikkapa laukannostoa ja sitä pidetään huonona asiana, että hevonen ennakoi noston tapahtuvan kohdassa C. Tehtävää saatetaan muuttaa, koska vaikka hevonen tekee toistuvasti ns. oikean asian, ajatellaan, että se tekee sen väärästä syystä – tekee sen tietyssä kohdassa, eikä ratsastajan pyynnöstä. Itse asiassa tässä ilmiössä olisi todella paljon hyödynnettävää, jos asiaa lähestyisi toisesta näkökulmasta.

Joskus on tavoitteena opettaa hevonen olemaan reagoimatta. Siihenkin hevonen oppii yhdistämään tilanteet, paikat ja varusteet. Mikäli harjoitukset tehdään kentällä riimun ja köyden kanssa, hevoselle voi tulla sellainen uskomus, että siinä tilanteessa kannattaa olla reagoimatta, koska se on oppinut, ettei niissä varusteissa pääse kuitenkaan poistumaan paikalta. Sama pätee pieneen tilaan; hevonen ymmärtää nopeasti, että se on suljetussa tilassa. Hevoselle voidaan opettaa, että paras ja kaikkien kannalta mukavin vaihtoehto on se, että se ei reagoi mihinkään. Mikäli haluat olla varma, että varusteet tai aidat eivät estä hevosta reagoimasta ärsykkeisiin, älä käytä varusteita tai aitoja. Silloin voit sulkea oman vaikutuksesi pois oppimisesta. Voit vaikuttaa siihen, mitä hevonen ennakoi missäkin tilanteessa vaikuttamalla lopputulokseen hevosen kannalta. Ikäviä asioita ei tarvitse toistaa kuin pari kertaa, kun ennakointi eli vastustelu (tai passiivisuus) pääsee jo syntymään. Taitoa vaatii se, että arkipäivän tilanteissa pyrkii aina siihen, että a) käyttää itse ennakoivia vihjeitä ja b) antaa hevoselle syitä ennakoida positiivisia asioita.

Ennakoivat vihjeet ovat tärkeitä meille ihmisille ja hevosille. Niiden avulla opimme ennakoimaan käyttäytymistä. Mekin opimme kokemuksen kautta omista hevosistamme, mitä ennakoivia vihjeitä ne käyttävät. Mikäli hännän viuhtaisu ennakoi luotettavasti jalan nostoa ja edelleen potkua, opimme reagoimaan jo häntään. Samalla tavalla voimme opettaa ja opetammekin, osin tiedostamatta, hevosia reagoimaan ennakoiviin apuihin. Ja siinä kohtaa on tärkeää tietää, mitä haluaa. Apuja voi olla useampi yhtä liikettä tai temppua kohti. Tarkoitan, että hevonen voi nostaa laukan monesta eri merkistä. Oletko miettinyt, mistä merkistä juuri sinä haluat hevosesi nostavan laukan? Vai luotatko oppikirjaan tai käyttöoppaaseen?

Ennakoivia vihjeitä ovat sellaiset merkit, jotka valmistelevat johonkin toiseen merkkiin tai tapahtumaan. Vaikka niitä ei käytä tietoisesti, hevonen oppii ne kuitenkin – siitä syystä kannattaa käyttää niitä oman elämänsä helpottamiseen.

Liittymällä jäseneksi näet videon, jossa käyn läpi ennakoivien vihjeiden käyttöä.

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.

Saada hevonen tekemään asioita, joita haluaa sen tekevän. Saada se koppiin, kengitettyä, kantamaan ratsastajaa, olemaan reagoimatta muovipussiin ja niin edelleen. Jokainen tavoittelee eri asioita, mutta lähes kaikki haluavat hevosen tekevän asioita, joita itse haluaa.

Halutut asiat voidaan nähdä suorituksina, jotka onnistuvat (1) tai epäonnistuvat (0). Jos kokeilee vain kerran, voi joko onnistua tai epäonnistua. Jokainen vuorovaikutustilanne hevosen kanssa vaikuttaa hevosen ja ihmisen suhteeseen ja monet tilanteet vaikuttavat oppimiseen, mutta läheskään kaikki tilanteet eivät ole koulutustilanteita. Kouluttaminen on tietoista toimintaa, joka tähtää johonkin päämäärään. Kaikki käsittely ei todellakaan ole kouluttamista, vaikka oppimista tapahtuisikin. Kun näemme tai teemme pätkän arkipäivän (tai miksei juhlapäivänkin) kouluttamista tai käsittelyä, emme voi tehdä paljonkaan johtopäätöksiä siitä, toimiiko se vai ei tai onko kyseessä sattumanvarainen käsittely vai tietoinen, harkittu toiminta.

Jos hevonen tekee halutun asian, tarkoittaako se, että se osaa asian?

Ei tarkoita. Hevonen voi tehdä käsittelijän haluaman asian myös sattumalta. Sattumanvaraisuus on asia, joka tutkimuksissa pyritään sulkemaan pois käyttäytymisen muutoksen taustalta – siksi tutkimuksia on niin työlästä tehdä. Tarvitaan paljon toistoja ja hyvin hallitut olosuhteet ja lisäksi tilastollisia menetelmiä, joilla sattuman rooli rajataan ulos. Oppiminen tarkoittaa sitä, että käyttäytymisessä tapahtuu mitattava ja suhteellisen pysyvä muutos. Otetaan esimerkki käytännön hevostaitotoimiston perinneosastolta. Hevosen lastaaminen traileriin – kun liinat tai luuta ei toimi, peitä hevosen silmät. Kun silmät peitetään, hevosen saa koppiin. Liittyykö tämä oppimiseen millään tavalla? Jos tämä liittyisi oppimiseen tai olisi tapa kouluttaa, kaiken järjen mukaan hevosen pitäisi jossakin ajassa mennä traileriin ilman takkia silmien päällä. Silmien peittäminen lastaustilanteessa on sama asia kuin huulipuristimen tai korvajarrun käyttö käsittelytilanteessa – homman saa hoidettua, mutta oppimista tuskin tapahtuu ainakaan haluttuun suuntaan, eli toimenpide ei muutu ainoastaan tällä menettelyllä tulevaisuudessa helpommaksi. Ei muodostu mitattavaa ja suhteellisen pysyvää muutosta hevosen käyttäytymiseen. Jotain oppimista tapahtuu kyllä, ja se näkyy siinä, että hevonen voi alkaa vältellä näitä tilanteita jo kauempaa ja hevosen luottamus omistajaa tai käsittelijää kohtaan alkaa murentua, mikä näkyy myös muissa arkipäivän toimissa. Omaa tekemistä tulee harvoin ajateltua analyyttisesti. Tehdään paljon asioita, eikä välttämättä mietitä, reagoiko hevonen niihin, eli osaako se?

Oman hankaluutensa tähän soppaan tuo ajatus siitä, että hevonen osaa jo kaiken, mitä siltä tullaan pyytämään; täytyy vain olla tarpeeksi taitava kaivaakseen nuo toiminnat esiin hevosesta. Jos hevonen tekee piaffia yksinään pihatossa, niin osaako se silloin tehdä sitä? Entä jos hevonen tekee piaffia sivuohjien, sokerin, piiskan ja ohjasajajan avustamana, osaako se silloin tehdä sitä? Vaikka kaikki askellajit ovat periaatteessa kaikille hevosille mahdollisia, ei voi siltikään sanoa, että kaikki hevoset osaisivat piaffia. Oppiminen tulee kuvioon siinä vaiheessa, kun joku onnellinen saa ensimmäisen kerran hevosen tekemään jotain sinnepäin ja joku toinen saa hevoselle aikaan sellaisen tunteen, että tätä kannattaa tehdä useamminkin. Toiminnan aikaansaaminen ja sen vahvistaminen ovat eri asioita.

Jos haluaa olla enemmän kouluttaja kuin käsittelijä, joutuu ottamaan vastuuta tekemisistään enemmän. Käsittelijänä voi ottaa eteen tulevat ongelmat haasteina, joihin reagoimalla pääsee niistä yli. Käytössä on siis ammattilaisen kikkavarasto, josta eläinten parissa toimiva MacGyver voi poimia kuhunkin tilanteeseen parhaiten sopivan värkkäyksen. Tätä voisi sanoa reaktiiviseksi toiminnaksi, jossa sinänsä ei ole mitään vikaa jos asiaa haluaa näin lähestyä. Mitä harvemmin asioita tekee, sitä helpompaa tämä kikkojen käyttö on. Mitä enemmän on saman hevosen kanssa tekemisissä, sitä nopeammin varasto on syöty loppuun. Kouluttajana joutuu miettimään asioita pidemmälle, proaktiivisesti. Silmissä kiiluu jokin pitkän aikavälin tavoite, jota kohti arkinen puurtaminen millimetri kerrallaan kuljettaa. Kouluttajana et mieti, millä keinolla hevosen saa koppiin nyt, vaan mietit, kannattaako hevonen laittaa koppiin nyt keinolla x – mitä se tarkoittaa tulevaisuudessa? Kannattaako tänään peittää silmät lastatessa, ja mitä se aiheuttaa lastaamiseen vuoden kuluttua? Kouluttajana ei kannata syödä omasta kuormasta ja ottaa pikaratkaisuja ellei ole pakko. Käsittelijänä sitä vastoin kannattaa, koska ei ole mitään hävittävää eikä välttämättä tarvitse itse palata keräämään palasia ja liimaamaan niitä yhteen. Asiaa voisi ajatella niinkin, että taitava käsittelijä on erityisen hyvä aikaansaamaan erilaisia käytöksiä ja kouluttaja on erityisen hyvä tekemään niistä todennäköisempiä. Siinä on iso ero.

Eli mitä kouluttaminen on? Sen voi jokainen päättää itse. Paras mittari on kuitenkin se, että aiheuttaako kouluttamiseksi kutsuttu toiminta mitattavan ja suhteellisen pysyvän muutoksen hevosen käyttäytymisessä vai ei. Sitä emme voi lyhyiden videoiden perusteella sanoa. Hevonen voi muuttaa käyttäytymistään myös monesta muusta syytä kuin oppimisesta. Kerrasta oppimista kyllä tapahtuu, mutta usein siihen täytyy liittyä hyvin voimakas lähellä kuolemaa-kokemus. Pelko saa aikaan hetkessä moottoritien aivoihin, kun ilman pelkoa joutuu tallaamaan kinttupolkua. Mitä moottoritiellä (jossa on ohituskaista pelkoreaktioille) sitten tekee, jos tavoitteena on kuitenkin turvallinen harrastaminen, sitä voi jokainen miettiä itse.

Kertaluontoisesta koulutussessiosta jää usein sellainen mielikuva, että hevonen todella muuttaa käyttäytymistään pysyvästi. Näyttää aivan siltä, kuin se oppisi jotain – hevonen toimii tunnin käsittelyn jälkeen täysin eri tavalla kuin alussa. Tällaisissa tapauksissa on joskus hankala erottaa se, mikä käyttäytymisen muutoksen aiheuttaa. Onko kyseessä oppiminen vai väsymys? Mikäli hevonen vaatii aina toistuvasti tunnin esikäsittelyn ennen kuin se tekee haluttuja asioita, ei voida mielestäni puhua oppimisesta. Eihän kielitaitokaan edellytä sanaston tankkaamista ennen jokaista repliikkiä.

Käsittely on tapahtuma, kouluttaminen on prosessi. Se, mitä kerran tapahtuu, ei ole merkittävää hyvässä eikä pahassa. Sen sijaan asiat, joita tehdään jatkuvasti, niillä on merkitystä! Joskus edelleen ajatellaan, että kouluttaminen on sarja tapahtumia. Näin voi toki ajatella, mutta tapahtumien on liityttävä toisiinsa hyvin kiinteästi ja suunnitelmallisesti. Esimerkiksi hevosten kesyttäminen tai selkäännousu on perinteisesti nähty tapahtumana, merkkipaaluna (breaking young horses), josta termikin kielii. Suomeksi ei sentään puhuta murtamisesta, vaikkakaan satulaan laittaminen ei kuulosta välttämättä pitkältä prosessilta. Itse koen, että kouluttaminen on elinikäinen prosessi, jossa tavoitteita kohti mennään päivittäin pienin askelin. Kun iso kuva ja tärkeät tavoitteet ovat selvillä, prosessi kestää paremmin myös pieniä eksymisiä.

Jokainen miettii itse ison kuvan ja toimii sen mukaisesti. Jos hevosella on olemassa jokin toivottu käyttötarkoitus, on selvää, että pienet arkiset askeleet tähtäävät tuohon käyttötarkoitukseen. Ei ole järkeä tehdä tänään jotain sellaista, joka voi haitata isoa tavoitetta. Sen sijaan voi tehdä paljon sellaisia asioita, jotka tukevat käyttötarkoitusta.

Liity eläinkoulutusblogin jäseneksi, niin näet millä tavoin voit itse tehdä oman hevosesi kanssa minitutkimuksen siitä, toimiiko jokin koulutusmenetelmä.

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.

Ainoastaan niitä asioita voi muuttaa, joita voi mitata. Eikö ole harvinaisen totta?

Mitä sitten voi mitata ja sitä kautta muuttaa hevosten elämässä?

No ympärysmitta, heinäkilot, lämpö, ennätys, syke, päivittäinen imppaamisaika, nukkumisen määrä, hankaamisen määrä, veriarvot, koulukisojen prosentit, virhepisteet, kuolaintuntuma, askelkorkeus, askeleen symmetria, konfliktikäytösten määrä, stressitasot, maitohappotasot, lastaamiseen käytettävä aika, arkiaktiivisuus…

On olemassa yhä enemmän asioita, joita voi mitata. Kaikkea voi havainnoida. Havainnointi kannattaa tehdä mahdollisimman objektiivisesti, vaikka se on hankalaa. Niin kauan kun emme mittaa, emme voi myöskään vaikuttaa. Silloin hukkaamme energiaa turhaan. Jos kaikki on hyvin, niin silloin ei kannata muuttaa mitään. Jos taas jossain asiassa on toivomisen varaa, on syytä aloittaa mittaamisesta. Esimerkiksi silloin kun on kyse neuvontakäynnistä vaikkapa imppaavalle hevoselle on hyvin tärkeää tietää mihin kaikkeen hevonen aikaansa käyttää ja missä suhteessa. Jotta hevosta voi auttaa stressin yli, on itsekin varauduttava näkemään vaivaa. Toimenpiteitä on mahdotonta suunnitella arvauksien varaan, eikä onnistumista voi mitata, jos ei loppujen lopuksi edes tiedetä, väheneekö ei-toivottu käytös vai lisääntyykö se.

Silloin kun halutaan muuttaa jotain, jota ei edes tarkkaan osata määritellä, toimitaan herkästi mutulla ja mainosten uhrina. Hevosten ruokinta ja lisäravinteet on tästä hyvä esimerkki. Ei välttämättä tiedetä, mitä hevonen syö kymmenen kiloa päivässä, mutta annetaan ruokalusikallisia sitä ja tätä toiveena parempi jokin. Mitä epävarmempi on ruokinnan suhteen, sitä alttiimpi on mainoksille. Toinen tyypillinen tilanne, jossa näin käy, on ratsastus. Eri liikkeitä on helppo treenata kun mennään akselilla onnistuu/ei onnistu. Sitten kun puhutaan hevosen asennosta ja tavasta liikkua ja liikkeisiin liittyvistä kylkiäisistä, ollaan äkkiä heikoilla jäillä ja vaikutuksille alttiina. Se tiedetään yleisesti, että suun aukominen on usein merkki epämukavuudesta. Siihen voi auttaa ratkaisijasta riippuen turpahihna tai kuolainten vaihtaminen tai kuolaimista luopuminen tai oman toiminnan havainnointi ja muuttaminen. Jos mennään korviin, niin tuleekin jo erimielisyyttä – osa on sitä mieltä että korvien pitää olla eteenpäin, osa taas ajattelee että parempi taaksepäin, ikään kuin ratsastajaan suunnattuina. Korvien asentojen suhdetta hevosen mielialaan ei tunneta edelleenkään kovin hyvin, mutta erään tutkimuksen mukaan taaksepäin suunnatuilla korvilla oli yhteys kipuun. Omia uskomuksia on syytä aika ajoin tuulettaa ja pohtia, mistä ne ovat syntyneet ja mihin ne perustuvat.

Mennään sitten pään ja kaulan asentoon ja räjäytetään mutupankki. Hevonen ei saa liikkua koskaan väärinpäin. Hevosen tulee nostaa selkää ja venyttää selkälihaksia. Hevosen tulee liikkua läpi selän (?). Hevosen takajalkojen tulee olla nopeat. Hevosen tulee polkea takajaloilla syvemmälle rungon alle. Miten näitä mitataan? Nämä ovat päähänpinttymiä, joita ei pysty joko lainkaan tai ainakaan kovin helposti mittaamaan.

Ratsastus on monitulkintaisempaa kuin esimerkiksi ajaminen. Ajamisessa keskitytään aikaan, matkaan ja nopeuteen; toki hevosesta havainnoidaan paljon asioita ajon aikana, mutta ei samalla tavalla kuin ratsusta. Ratsastuksessa voidaan mitata sitä, suorittaako hevonen halutun liikkeen, eli vaikkapa ravaako se. Sen lisäksi tai päälle tulee muita odotuksia – ravaako se pää nyökyssä, kääntyykö se ravissa toivotulla tavalla, säilyykö tahti ja niin edelleen. Äkkiä arvioitavia asioita on niin monta, ettei niissä pysy kärryillä. Mitä ratsastaja oikeastaan voi itse, ilman valmentajan apusilmiä havainnoida? Ratsastajalla on tunne, miltä hevonen tuntuu. Mistä tämä tunne syntyy? Varmasti eri ihmisille eri asiat ovat tärkeitä – itselleni hyvä tunne tulee siitä, että hevonen reagoi apuihin, eli ymmärtää merkkejä.

Varsinaisten temppujen lisäksi hevosessa tarkkaillaan yleisvaikutelmaa. Korvien asento, hännän viuhtominen, rentous ja letkeys, jännittyneisyys ja silmien pyörittely; kaikkia näitä tulkitaan (ainakin koulukisoissa) liikkeiden kylkiäisinä. Epämukavuuden merkit tunnetaan hevosella jo jotakuinkin hyvin, mutta tutkijat ovat viime aikoina nostaneet yhä enemmän esille hevosen positiivisia ilmeitä. Riittääkö se esimerkiksi happy athelete-ajatteluun, jos epämukavuutta ilmentäviä merkkejä ei esiinny? Vai pitäisikö positiivisia merkkejä esiintyä?

Jotta ratsastusta voisi havainnoida muutenkin kuin tunteella, tarvitaan harjoitusta. Pitää miettiä, mihin asiaan aikoo kiinnittää huomiota. Pitää miettiä itse ensin, mitä tavoittelee ja mihin keskittyy. Tämä analyyttinen ajatteluharjoitus voi jo viedä eteenpäin, jotta päästään eteenpäin. Esimerkiksi hevonen, joka on ”hidas pohkeelle” tai ”vahva edestä”. Voi tyytyä vain toistamaan näitä valmentajan määritelmiä, tai hankkia tehosteita apuihin kaupasta. Tai sitten voi miettiä, mitä nämä kuvaukset oikeastaan tarkoittavat käytännön tasolla ja hevoselle ja kouluttaa hevonen vastaamaan apuihin nopeammin tai herkemmin.

Vaikka ratsastukseen liittyy paljon erilaisia uskomuksia, on loppujen lopuksi kyse merkkikielestä. Liity jäseneksi, niin näet videon, jossa käyn läpi enemmän mittaamista.

Equisense motion from Eläinkoulutusblogi on Vimeo.

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.

Kesä tuo tullessaan viherryksen, joka on monille hevosille melkein ylitsepääsemätön kiusaus. Mitä voi tehdä, jos hevonen haluaa vain syödä?

Tunne voi olla hevoselle samanlainen, kuin tanssia myslimeressä. Ratsastaja tai taluttaja voi lähteä estolinjalle ja yrittää pitää syömisessä nollatoleranssia. Joku saattaa ajatella, että jos hevosen antaa kerran syödä maasta ratsastaja selässään, hevonen ei enää muuta tee. Näin voi toki olla, jos hevonen pääsee voimalla rysäyttämään ruohopuskalta toiselle omassa tahdissaan. Siinä samassa rytäkässä voi kadota sekä eteen ajavien että hidastavien apujen merkitys, kun hevonen ei vastaa lainkaan ja ratsastajasta tulee matkustaja ja taluttajaa viedään kuin litran mittaa.

Nollatoleranssissa voi olla muutama hankaluus. Ensinnäkin, se voi aiheuttaa suurta turhautumista ja jopa vaaratilanteita. Varsinkin silloin turhautuminen on taattu, jos hevonen ei laidunna ja tuore ruoho on muutenkin harvinaista herkkua. Kuvittele miltä tuntuisi mennä viikon riisimuropaaston jälkeen salaattibuffettiin; hevosella saattaa olla samankaltainen fiilis päästessään ruohoapajille. Toinen hankaluus liittyy siihen, että ratsastaja tai taluttaja ei aina voi olla sataprosenttisen skarppina ja keskittyä estämiseen. Entä jos hevonen pääsee karkuun ja sen jälkeen syömään? Entä jos ratsastaja putoaa ja hevonen menee syömään? Pahimmassa tapauksessa hevonen oppii, että riistäytymällä pääsee, ja siitä voi tulla yhä taitavampi puskaryysääjä. Hevonen on pahimmillaan erittäin taitava vastustaja.

Jos ratsastaja tai taluttaja keskittyy syömisen estämiseen, mitä hän ajattelee? Jos hevonen keskittyy syömisen yrittämiseen, mitä se ajattelee? Pahimmillaan koko talutuksen tai ratsastuksen ajan molemmilla on yksi ja sama ajatus mielessä, eikä se ajatus välttämättä liity mitenkään käsillä oleviin tehtäviin.

Mitä kielletympää jokin on, sitä enemmän se kiinnostaa ja sen arvo nousee. Kuten (lukion) ihmispsykologiasta muistamme, kieltäminen ei poista mielihalua. Karkkihiiri pystyy vain harvoin kieltämään sokerin itseltään. Hevosella ei ole edes mitään syytä kieltää itseltään mitään, eikä se valitettavasti ymmärrä muidenkaan kieltoja. Sen on hyvin vaikeaa pidättäytyä syömisestä jos herkullista ruokaa on tarjolla.

Hevosten palkitsemisen suhteen tuskaillaan joskus siitä, että aina pitää ola herkkuja mukana ja homma ei etene. Porkkanaa kuluu kymmeniä kiloja ja hevonen vain lihoo. Mitä jos olisi olemassa sellainen herkku, joka on aina mukana? Sellainen, jolla voisit aina tarvittaessa rauhoittaa tilanteen. Ruohoon voi suhtautua kieltäen tai sallien, se on jokaisen itse mietittävä. Mitä tahansa valitseekin, kannattaa miettiä asia omassa päässään läpi, jotta ei vahingossa toimi hevosen kanssa epäjohdonmukaisesti. Epäjohdonmukaisuudella tarkoitan esimerkiksi sitä, että mistä hevonen tietää, että milloin se saa tai ei saa syödä? Mikä erottaa tavallisen taluttamisen ja syöttelyn toisistaan?

Hevosten kouluttajien luulisi hyppivän riemusta tasajalkaa, kun maa alkaa vihertää – vihdoinkin sellainen vahviste, jonka eteen hevonen on valmis tekemään mitä tahansa. Vahviste, jonka toimivuudesta ei tarvitse lukea tutkimuksia eikä kiistellä facebookissa – jokainen tietää, että vihreä toimii. Se toimii liiankin hyvin, jos sitä ei osata hyödyntää. Liian hyvää vahvistetta ei ole olemassakaan, on vain puutteellista kykyä käyttää sitä. Sen sijaan, että otetaan ruoho pois, sitä kannattaa pitää saatavilla. Mikä sen kätevämpi herkku, kuin vihreä: hevonen ei tule taskuille, sitä on helppo käyttää etäältäkin, jättipotti on aina käytettävissä ja niin edelleen. Vihreä ruoho on siis vastaus jokaisen koulutuspulmien kanssa pähkäilevän hevosihmisen toiveisiin.

Vaikeinta on sisäänajo. On opittava ajattelemaan samalla kun toimii ja on otettava käyttöön selkeät merkit. On opittava sietämäään motivaatioon liittyvää turhautumista ja hermojen menettämistä sekä omaa kömpelyyttä. On opittava neuvottelemaan komentamisen sijaan. Mutta usko pois, se kannattaa!

Kun liityt eläinkoulutusblogin jäseneksi, niin näet videon, jossa käyn läpi käytännössä ensimmäiset askeleet vihreällä palkkaamiseen. Myöhemmin on tulossa video myös siitä, miten ruoholla kannattaa palkita ratsastaessa.

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.

Omaehtoisuus minulle yksi tärkeimmistä arvoista ja periaatteista eläinten kanssa. Aiemmin ajattelin ehkä enemmän kouluttamista mekaanisena tekemisenä, jossa minulla on tavoite, joka koulutuksen edetessä toivottavasti täyttyy. Taito käyttää eri tekniikoita tuottaa halutun lopputuloksen, jossa eläin suorittaa, suoriutuu tai antaa tehdä jotain.

Vastaehdollistaminen on hyvä esimerkki tästä. Pitkään tein niin, että tavallaan eläimeltä kysymättä yhdistin pelottavan ja kivan asian toisiinsa ja sillä sipuli. Ajatuksena ja käytännössäkin tämä tietenkin toimii. Sittemmin olen ymmärtänyt, miten valtava merkitys eläimen valinnoilla ja toiminnan omaehtoisuudella on sen hyvinvointiin.

Ennen ajattelin esimerkiksi lastaamisesta, että tavoitteen mukaan hevonen kävelee traileriin kun taluttaja pyytää sitä. Nyt toivon, että hevonen kuopii lastaussillalla. Ennen ajattelin, että hevosen olisi hyvä seistä hiirenhiljaa paikoillaan kun sitä loimitetaan – nyt annan hevosen kertoa, haluaako se loimea päälleen vai ei. Aiemmin olisin varmaan toivonut, ettei hevonen liikauta eväänsäkään (ainakaan taskuani kohti) kun heiluttelen muovipussia. Nyt toivon, että hevonen tekee ensimmäisen siirron.

Joskus koulutus tuntuu epäreilulta hevosta kohtaan. Sen odotetaan 1) arvostavan niitä palkkioita, jotka ovat meille käteviä, 2) olevan innostumatta tai näyttämättä motivaatiotaan, koska sen voi tulkita vaaralliseksi ja 3) suorittavan koulutetut asiat eleettömästi ja rauhallisesti. Käytännössä koulutustilanne näyttää joskus siltä, että meillä itsellämme on käynnissä joki prosessi, eikä hevosessa värähdä viiksikään. Motivaatio on tärkein koulutuksen onnistumiseen vaikuttava seikka – mistä voi tietää, onko hevonen motivoitunut, jos se ei innostu?

Omaehtoisuuden kanssa käsi kädessä kulkee hallinnan tunne. Sillä tarkoitan sitä, että hevonen pystyy varautumaan siihen, mitä on tulossa. Omaehtoisuus on sitä, että hevonen haluaa tulla tilanteisiin ja hallinnan tunne on sitä, että se voi itse hallita sitä, mitä tapahtuu. Hevonen voi monella tavalla osoittaa olevansa valmis. Valmis jatkamaan harjoitusta, valmis suoritukseen tai valmis tauolle. Keskimäärin koulutus menee aina överiksi, eli käytännössä taso ehtii jo laskea, ennen kuin kouluttaja ymmärtää tauon paikan. Toisaalta hallinnan tunteella on tärkeä rooli turvallisuuden kannalta. Jos harjoitellaan jotain sellaista asiaa, joka tuottaa hevoselle pelkoa tai saattaa aiheuttaa pakoreaktion, on hieno juttu kun hevonen osaa itse kertoa, milloin se on valmis asian kohtaamaan.

Silloin kun koulutuksessa kannustetaan omaehtoisuuteen ja siihen, että eläin saa tehdä valintoja, päästään ensinnäkin lähemmäs käytännön arkielämää ja toiseksi pystytään vaikuttamaan hevosen ja ihmisen väliseen suhteeseen paremmin – hevonenkin saa äänen; se ei ole enää objekti, jolle asioita koulutetaan vaan aktiivinen osallistuja. Moni koulutuksellinen asia toteutetaan (tai yritetään toteuttaa) edelleen samalla tavalla kuin aikoinaan laboratorio-olosuhteissa – teknisesti oppikirjan mukaan. Tavallinen tallinpiha ei ole laboratorio, vaan elävä ympäristö, jossa on häiriöitä eli kilpailevia palkkioita, joita on pakko oppia sietämään ja parhaassa tapauksessa hyödyntämään.

Hankalassa ympäristössä kannattaa pitää kiinni muutamasta tärkeästä ajatuksesta. Ensinnäkin, hevonen on itse paras asiantuntija siitä, mitä se missäkin tilanteessa kestää tai mihin se kykenee – kunhan siltä osaa asiaa tiedustella. Toiseksi, jos hevonen ei ole täysillä mukana tai motivoitunut, toiminta on ajanhukkaa teille molemmille.

Omaehtoisuus esittely from Eläinkoulutusblogi on Vimeo.

Liittymällä jäseneksi näet n 20 minuuttia kestävän videon, jossa näytän omaehtoisuustreenejä hevosten kanssa.

Video jäsenille!

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.

Hevonen ja kissa ovat molemmat saaliseläimiä, joille on tyypillistä suhtautua varauksellisesti kaikkeen uuteen. Onko eläimen koko peruste sille, että sitä käsitellään tietyllä tavalla? Entä kuinka johdonmukaisesti me käsittelemme kaikkia saaliseläimiä samoja periaatteita noudattaen? Miten inhimillistäminen ja pelko vaikuttavat siihen, miten eläimiä lähestymme tai niihin suhtaudumme?

Kissojen kohdalla on melko helppoa ymmärtää, mikä merkitys ennakoitavuudella on. Ennakoitavuus tarkoittaa sitä, että eläinten täytyy ihmisen käyttäytymistä lukemalla oppia arvaamaan, missä aikeissa ihminen on ja mitä hän seuraavaksi aikoo tehdä. Eläimet eivät osaa suomea, ennen kuin niille opetetaan joitakin sanoja. Sen sijaan ne ovat taitavia oppimaan kokemuksen kautta. Varsinkin niille epämiellyttävät kokemukset jäävät hyvin muistiin ja eläimet ovatkin taitavia välttämään niitä sekä kaikkia niihin viittaavia asioita. Esimerkiksi jos kissa matkustaa kuljetuskopassaan autolla eläinlääkäriin, jossa se saa huonon kokemuksen, se saattaa alkaa vältellä a) tilannetta lääkärissä, b) autoa, c) kuljetuskoppaa tai d) omistajaansa. Samaan tapaan hevonen voi oppia tuntemaan eläinlääkärin huonolla tavalla ja välttää yhteistyötä kaikin keinoin.

Olen itse huomannut, että hevonen tulee jotenkin niin tutuksi, että sitä pitää lähes ihmisenä, samoin käy koiran kanssa. Tulee unohdettua, että ne ovat ”vain” luontokappaleita, kun niiden toiminnalle lataa erilaisia oletuksia ja alkaa pitää tiettyjä asioita itsestäänselvinä. Sen sijaan kissojen kanssa en ole samaa kokenut. Kissalta ei jostain syystä tule odotettua mitään asiaa tai toimintaa automaattisesti, paitsi ehkä jääkaapilla jonottelua ruoka-aikaan. Asioiden ottaminen itsestäänselvyyksinä aiheuttaa sen, että ärtymys kohoaa, jos odotettu ei tapahdu.

Kissojen kanssa ollaan harvoin suorituskeskeisiä – niiden käyttäytyminen tai osaaminen ei samalla tavalla aiheuta paineita kuin hevosen tai koiran, jotka ovat yleensä harrastuskavereita. On täysin hyväksyttävää, jos kissa ei jonakin päivänä innostu vaikkapa agilitytempuista. Sen sijaan jos hevonen ei innostu estevalmennuksesta, tilanne voi tuntua vakavammalta. Ehkä kissoihin suhtaudutaan ilman ennakko-odotuksia?

Aiheuttaako ennakko-odotus tai paine sellaista, että hevosta käsitellään eri tavalla kuin kissaa? Kissojen kanssa on helppo ymmärtää, että jahtaaminen ei auta jos eläin itse ei halua tulla kontaktiin. Kissaa harvemmin juoksutetaan ympäri asuntoa tai pientä pyöröaitausta, kunnes se antautuu. Kissaa harvoin käännetään korvasta jos se tempoilee otteesta pois – sen sijaan pakkosylitystä kyllä käytetään eli yhtäläisyyksiä löytyy. Ehkä sitä voisi verrata hevosen säkittämiseen, jossa pelottavia ärkykkeitä annetaan niin kauan, että hevonen ei enää välitä niistä. Kumpikin käytäntö on saaliseläimen kannalta huono, koska niiden myötä aloitekyky latistuu ja stressitaso nousee ja kaiken lisäksi suhde kärsii.

Kissan kohdalla oman tilan kunnioittaminen ei ole niin justiinsa – moni tähtää varsinkin arempien kissojen kanssa siihen, että ne eivät kunnioittaisi ihmisen tilaa, vaan tulisivat rohkeasti syliin. Kissan ei tarvitse kunnioittaa ihmisen omaa tilaa, enkä tiedä kuka jaksaisi päsmäröidä kissan kanssa, että se saa tulla vain kutsuttuna ihmisen tilaan. Kissakin voi kuitenkin olla vaarallinen pienestä koostaan huolimatta. Kissaa voi opettaa olemaan sylissä ja lähellä siten, että se ei ole vaarallinen tai ei toimi ei-toivotulla tavalla.

Voisiko samaa periaatetta hyödyntää hevosen kanssa? Voisiko oman tilan leipoa sisään koulutettaviin asioihin, jotta ei tarvitsisi pitää tuplia päällä? Olisiko mahdollista, että tilan kunnioitus tulisi kaupan päällisenä, jos palkittaisiin hevosta halutuista asioista?

Liittymällä jäseneksi näet videolla lisää pohdintaa oman tilan kunnioittamisesta ja sen tärkeydestä!

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.