Ennen vanhaan, kun maalla melkein kaikki ratsut olivat entisiä ravureita, maastoiluongelmat olivat harvinaisia. Hevoset olivat lähes poikkeuksetta liikennevarmoja ja niiden kanssa pystyi liikkumaan yksin tai ryhmässä. No, ehkä aika on saattanut kullata muistoja hiukan. Joka tapauksessa, yksin maastoilun helppouteen vaikuttaa enemmän harjoittelu kuin geenit, eli kyseessä on taito, ei kiveen hakattu ominaisuus.

En itse osannut ehkä riittävästi arvostaa liikenne- ja maastovarmaa hevosta, kun minulla sellainen oli. Sitä piti jotenkin itsestäänselvyytenä. Nyt tulee helposti kylmä hiki otsalle, kun ajatteleekaan vilkkaan liikenteen sekaan lähtemistä. Ehkä tosin ikä ja itsesuojeluominaisuus saattavat näytellä tässä roolia.

Hevoset ovat läheisriippuvaisia, sen voi jokainen huomata. Isolla tallilla ne kaipaavat yleensä sitä yhtä tiettyä kaveria ja pienellä tallilla ne kaipaavat koko porukkaa. Vaikka kaveruksien erottaminen pieneksikin ajaksi tuntuu ikävältä, siitä on yleensä enemmän hyötyä kuin haittaa. Ensinnäkin, läheisriippuvuutta voi vähentää ainoastaan toistuvasti alleviivaamalla, että erossa oleminen on hauskaa. Toiseksi, jos kaverukset eivät koskaan ole erossa, ne eivät pääse kokemaan jälleennäkemisen riemua. Sama pätee kotiinpaluun iloon; kun joskus poistuu pihasta niin kotiin on jälleen hauskempi palata.

Kylmiltään maastoon lähteminen voi olla jopa vaarallista. Ennalta tuntemattomassa paikassa voi kohdata monenlaista pelottavaa asiaa, ja riskit kasvavat. Maastossa on ihan riittävästi asioita, joita ei voi hallita, hevonen ei mielellään saa olla yksi niistä. Ennen kuin lähdet yksin maastoon, mieti vastauksia näihin kysymyksiin.

1. Onko hevosesi oppinut kulkemaan maastossa ilman toisten hevosten tukea?
2. Oletko käynyt sen kanssa turvallisesti uusissa paikoissa?
3. Mikäli hevosesi säikähtää jotain, miten se reagoi?
4. Kuinka pitkään hevosellasi kestää palautua säikähtämisestä?

Nämä asiat ovat tärkeitä silloin, kun liikut hevosen kanssa yksin. Ensinnäkin, hevosen näkökulmasta katsottuna porukassa meneminen on aivan eri asia kuin yksin meneminen ja harvasta hevosesta pystyy ennalta sanomaan miten se käyttäytyy yksin ollessaan, jos sitä näkee vain porukassa. Jos haluat tietää, millainen hevonen on yksin maastossa, vie se yksin kentälle tai maneesiin tai maneesin taakse. Mikäli se jännittyy heti kun muut katoavat näkyvistä, ei voi olettaa, että se jossain kauempana yhtäkkiä rentoutuisi. Ennen kuin lähtee viereistä sänkkäriä pidemmälle, kannattaa selvittää, mitä kyseinen hevonen säikähtäessään tekee. Juokseeko se kotiin? Heittääkö uukkarit? Jähmettyykö paikoilleen? Vai jotain muuta. Yksilölliset tavat reagoida pelottavassa tilanteessa on hyvä tuntea etukäteen. Samoin etukäteen on hyvä selvittää, kuinka nopeasti hevonen pystyy palautumaan säikähdyksestä. Tallin pihalla tulee väistämättä tilanteita, joissa hevonen säikähtää. Mittaa joskus, kuinka monta minuuttia kuluu, kunnes hevonen on jälleen täysin ennallaan tapahtuneen jälkeen. Se on palautumisaika.

Entä mitä tukitaitoja voit harjoitella, jotta yksin maastoilu helpottuu?

Kävelytä hevostasi ja tee muiden luota lähtemisestä kannattavaa. Kesä on hyvää aikaa tähän hommaan, koska palkkaa löytyy mielin määrin. Oletko huomannut, että taluttamalla hevonen lähtee yleensä mieluummin pihasta kuin ratsastamalla? Varmista, että hevonen on hallittavissa, eli käytä sellaisia varusteita, jotka ovat hevosellesi ja sinulle tuttuja ja toimivia. Mikäli hevonen on erittäin läheisriippuvainen, voit pyytää mukaan kaveria talutusreissuille. Varmista myös, että hevonen on talutettavissa, eli tarvittaessa kertaa talutuksessa tarvittavat merkit. Taluttamalla voit tutustua lähimaastoihin ja se on usean hevosen mieleen liikuntamuotona. Se kasvattaa myös arkiaktiivisuutta sekä hevosella että taluttajalla.

Melkein jokaisesta pihapiiristä löytyy kekseliäisyyttä käyttämällä ”maastoreitti”, joka on turvallista kiertää. Hevosten kanssa ei mitään kannata tehdä kerralla, vaan ottaa tavaksi. Ota tavaksi kiertää piha vaikkapa joka päivä ennen ja jälkeen ratsastuksen. Huomaat, että hevonen alkaa pitää tätä normaalina käytäntönä jo muutamassa päivässä ja alkaa itsekin ehdottaa tätä kierrosta. Voit korostaa kierroksen mielekkyyttä sillä, että annat hevosen syödä jossain kohdassa. Hevoset tykkäävät, kun asioista tehdään tapoja. Tavaksi on hankala ottaa päivittäinen puolentoista tunnin kävely, mutta pieni lenkki on helppo ottaa ohjelmistoon; niinkuin monella onkin alku- ja loppukäyntejä varten. Mitä rutiinimmin peruskierros sujuu, sitä helpompi on lähteä pidentämään sitä. Jos maastoon lähtee kokeilemaan onneaan, voi monesti todeta, että matkanteko vaikuttaa vieterin venyttämiseltä. Poispäin kulkeminen on yhtä tuskaa ja matelua ja kotiin tullaan pienimmästäkin syystä ja erittäin nopeasti. Vieterisysteemi ei ole kovin kätevä tapa aloittaa maastoilua.

Liity jäseneksi, niin näet tärkeät pointit maastoilun aloittamisessa.

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.

Saada hevonen tekemään asioita, joita haluaa sen tekevän. Saada se koppiin, kengitettyä, kantamaan ratsastajaa, olemaan reagoimatta muovipussiin ja niin edelleen. Jokainen tavoittelee eri asioita, mutta lähes kaikki haluavat hevosen tekevän asioita, joita itse haluaa.

Halutut asiat voidaan nähdä suorituksina, jotka onnistuvat (1) tai epäonnistuvat (0). Jos kokeilee vain kerran, voi joko onnistua tai epäonnistua. Jokainen vuorovaikutustilanne hevosen kanssa vaikuttaa hevosen ja ihmisen suhteeseen ja monet tilanteet vaikuttavat oppimiseen, mutta läheskään kaikki tilanteet eivät ole koulutustilanteita. Kouluttaminen on tietoista toimintaa, joka tähtää johonkin päämäärään. Kaikki käsittely ei todellakaan ole kouluttamista, vaikka oppimista tapahtuisikin. Kun näemme tai teemme pätkän arkipäivän (tai miksei juhlapäivänkin) kouluttamista tai käsittelyä, emme voi tehdä paljonkaan johtopäätöksiä siitä, toimiiko se vai ei tai onko kyseessä sattumanvarainen käsittely vai tietoinen, harkittu toiminta.

Jos hevonen tekee halutun asian, tarkoittaako se, että se osaa asian?

Ei tarkoita. Hevonen voi tehdä käsittelijän haluaman asian myös sattumalta. Sattumanvaraisuus on asia, joka tutkimuksissa pyritään sulkemaan pois käyttäytymisen muutoksen taustalta – siksi tutkimuksia on niin työlästä tehdä. Tarvitaan paljon toistoja ja hyvin hallitut olosuhteet ja lisäksi tilastollisia menetelmiä, joilla sattuman rooli rajataan ulos. Oppiminen tarkoittaa sitä, että käyttäytymisessä tapahtuu mitattava ja suhteellisen pysyvä muutos. Otetaan esimerkki käytännön hevostaitotoimiston perinneosastolta. Hevosen lastaaminen traileriin – kun liinat tai luuta ei toimi, peitä hevosen silmät. Kun silmät peitetään, hevosen saa koppiin. Liittyykö tämä oppimiseen millään tavalla? Jos tämä liittyisi oppimiseen tai olisi tapa kouluttaa, kaiken järjen mukaan hevosen pitäisi jossakin ajassa mennä traileriin ilman takkia silmien päällä. Silmien peittäminen lastaustilanteessa on sama asia kuin huulipuristimen tai korvajarrun käyttö käsittelytilanteessa – homman saa hoidettua, mutta oppimista tuskin tapahtuu ainakaan haluttuun suuntaan, eli toimenpide ei muutu ainoastaan tällä menettelyllä tulevaisuudessa helpommaksi. Ei muodostu mitattavaa ja suhteellisen pysyvää muutosta hevosen käyttäytymiseen. Jotain oppimista tapahtuu kyllä, ja se näkyy siinä, että hevonen voi alkaa vältellä näitä tilanteita jo kauempaa ja hevosen luottamus omistajaa tai käsittelijää kohtaan alkaa murentua, mikä näkyy myös muissa arkipäivän toimissa. Omaa tekemistä tulee harvoin ajateltua analyyttisesti. Tehdään paljon asioita, eikä välttämättä mietitä, reagoiko hevonen niihin, eli osaako se?

Oman hankaluutensa tähän soppaan tuo ajatus siitä, että hevonen osaa jo kaiken, mitä siltä tullaan pyytämään; täytyy vain olla tarpeeksi taitava kaivaakseen nuo toiminnat esiin hevosesta. Jos hevonen tekee piaffia yksinään pihatossa, niin osaako se silloin tehdä sitä? Entä jos hevonen tekee piaffia sivuohjien, sokerin, piiskan ja ohjasajajan avustamana, osaako se silloin tehdä sitä? Vaikka kaikki askellajit ovat periaatteessa kaikille hevosille mahdollisia, ei voi siltikään sanoa, että kaikki hevoset osaisivat piaffia. Oppiminen tulee kuvioon siinä vaiheessa, kun joku onnellinen saa ensimmäisen kerran hevosen tekemään jotain sinnepäin ja joku toinen saa hevoselle aikaan sellaisen tunteen, että tätä kannattaa tehdä useamminkin. Toiminnan aikaansaaminen ja sen vahvistaminen ovat eri asioita.

Jos haluaa olla enemmän kouluttaja kuin käsittelijä, joutuu ottamaan vastuuta tekemisistään enemmän. Käsittelijänä voi ottaa eteen tulevat ongelmat haasteina, joihin reagoimalla pääsee niistä yli. Käytössä on siis ammattilaisen kikkavarasto, josta eläinten parissa toimiva MacGyver voi poimia kuhunkin tilanteeseen parhaiten sopivan värkkäyksen. Tätä voisi sanoa reaktiiviseksi toiminnaksi, jossa sinänsä ei ole mitään vikaa jos asiaa haluaa näin lähestyä. Mitä harvemmin asioita tekee, sitä helpompaa tämä kikkojen käyttö on. Mitä enemmän on saman hevosen kanssa tekemisissä, sitä nopeammin varasto on syöty loppuun. Kouluttajana joutuu miettimään asioita pidemmälle, proaktiivisesti. Silmissä kiiluu jokin pitkän aikavälin tavoite, jota kohti arkinen puurtaminen millimetri kerrallaan kuljettaa. Kouluttajana et mieti, millä keinolla hevosen saa koppiin nyt, vaan mietit, kannattaako hevonen laittaa koppiin nyt keinolla x – mitä se tarkoittaa tulevaisuudessa? Kannattaako tänään peittää silmät lastatessa, ja mitä se aiheuttaa lastaamiseen vuoden kuluttua? Kouluttajana ei kannata syödä omasta kuormasta ja ottaa pikaratkaisuja ellei ole pakko. Käsittelijänä sitä vastoin kannattaa, koska ei ole mitään hävittävää eikä välttämättä tarvitse itse palata keräämään palasia ja liimaamaan niitä yhteen. Asiaa voisi ajatella niinkin, että taitava käsittelijä on erityisen hyvä aikaansaamaan erilaisia käytöksiä ja kouluttaja on erityisen hyvä tekemään niistä todennäköisempiä. Siinä on iso ero.

Eli mitä kouluttaminen on? Sen voi jokainen päättää itse. Paras mittari on kuitenkin se, että aiheuttaako kouluttamiseksi kutsuttu toiminta mitattavan ja suhteellisen pysyvän muutoksen hevosen käyttäytymisessä vai ei. Sitä emme voi lyhyiden videoiden perusteella sanoa. Hevonen voi muuttaa käyttäytymistään myös monesta muusta syytä kuin oppimisesta. Kerrasta oppimista kyllä tapahtuu, mutta usein siihen täytyy liittyä hyvin voimakas lähellä kuolemaa-kokemus. Pelko saa aikaan hetkessä moottoritien aivoihin, kun ilman pelkoa joutuu tallaamaan kinttupolkua. Mitä moottoritiellä (jossa on ohituskaista pelkoreaktioille) sitten tekee, jos tavoitteena on kuitenkin turvallinen harrastaminen, sitä voi jokainen miettiä itse.

Kertaluontoisesta koulutussessiosta jää usein sellainen mielikuva, että hevonen todella muuttaa käyttäytymistään pysyvästi. Näyttää aivan siltä, kuin se oppisi jotain – hevonen toimii tunnin käsittelyn jälkeen täysin eri tavalla kuin alussa. Tällaisissa tapauksissa on joskus hankala erottaa se, mikä käyttäytymisen muutoksen aiheuttaa. Onko kyseessä oppiminen vai väsymys? Mikäli hevonen vaatii aina toistuvasti tunnin esikäsittelyn ennen kuin se tekee haluttuja asioita, ei voida mielestäni puhua oppimisesta. Eihän kielitaitokaan edellytä sanaston tankkaamista ennen jokaista repliikkiä.

Käsittely on tapahtuma, kouluttaminen on prosessi. Se, mitä kerran tapahtuu, ei ole merkittävää hyvässä eikä pahassa. Sen sijaan asiat, joita tehdään jatkuvasti, niillä on merkitystä! Joskus edelleen ajatellaan, että kouluttaminen on sarja tapahtumia. Näin voi toki ajatella, mutta tapahtumien on liityttävä toisiinsa hyvin kiinteästi ja suunnitelmallisesti. Esimerkiksi hevosten kesyttäminen tai selkäännousu on perinteisesti nähty tapahtumana, merkkipaaluna (breaking young horses), josta termikin kielii. Suomeksi ei sentään puhuta murtamisesta, vaikkakaan satulaan laittaminen ei kuulosta välttämättä pitkältä prosessilta. Itse koen, että kouluttaminen on elinikäinen prosessi, jossa tavoitteita kohti mennään päivittäin pienin askelin. Kun iso kuva ja tärkeät tavoitteet ovat selvillä, prosessi kestää paremmin myös pieniä eksymisiä.

Jokainen miettii itse ison kuvan ja toimii sen mukaisesti. Jos hevosella on olemassa jokin toivottu käyttötarkoitus, on selvää, että pienet arkiset askeleet tähtäävät tuohon käyttötarkoitukseen. Ei ole järkeä tehdä tänään jotain sellaista, joka voi haitata isoa tavoitetta. Sen sijaan voi tehdä paljon sellaisia asioita, jotka tukevat käyttötarkoitusta.

Liity eläinkoulutusblogin jäseneksi, niin näet millä tavoin voit itse tehdä oman hevosesi kanssa minitutkimuksen siitä, toimiiko jokin koulutusmenetelmä.

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.

Kesä tuo tullessaan viherryksen, joka on monille hevosille melkein ylitsepääsemätön kiusaus. Mitä voi tehdä, jos hevonen haluaa vain syödä?

Tunne voi olla hevoselle samanlainen, kuin tanssia myslimeressä. Ratsastaja tai taluttaja voi lähteä estolinjalle ja yrittää pitää syömisessä nollatoleranssia. Joku saattaa ajatella, että jos hevosen antaa kerran syödä maasta ratsastaja selässään, hevonen ei enää muuta tee. Näin voi toki olla, jos hevonen pääsee voimalla rysäyttämään ruohopuskalta toiselle omassa tahdissaan. Siinä samassa rytäkässä voi kadota sekä eteen ajavien että hidastavien apujen merkitys, kun hevonen ei vastaa lainkaan ja ratsastajasta tulee matkustaja ja taluttajaa viedään kuin litran mittaa.

Nollatoleranssissa voi olla muutama hankaluus. Ensinnäkin, se voi aiheuttaa suurta turhautumista ja jopa vaaratilanteita. Varsinkin silloin turhautuminen on taattu, jos hevonen ei laidunna ja tuore ruoho on muutenkin harvinaista herkkua. Kuvittele miltä tuntuisi mennä viikon riisimuropaaston jälkeen salaattibuffettiin; hevosella saattaa olla samankaltainen fiilis päästessään ruohoapajille. Toinen hankaluus liittyy siihen, että ratsastaja tai taluttaja ei aina voi olla sataprosenttisen skarppina ja keskittyä estämiseen. Entä jos hevonen pääsee karkuun ja sen jälkeen syömään? Entä jos ratsastaja putoaa ja hevonen menee syömään? Pahimmassa tapauksessa hevonen oppii, että riistäytymällä pääsee, ja siitä voi tulla yhä taitavampi puskaryysääjä. Hevonen on pahimmillaan erittäin taitava vastustaja.

Jos ratsastaja tai taluttaja keskittyy syömisen estämiseen, mitä hän ajattelee? Jos hevonen keskittyy syömisen yrittämiseen, mitä se ajattelee? Pahimmillaan koko talutuksen tai ratsastuksen ajan molemmilla on yksi ja sama ajatus mielessä, eikä se ajatus välttämättä liity mitenkään käsillä oleviin tehtäviin.

Mitä kielletympää jokin on, sitä enemmän se kiinnostaa ja sen arvo nousee. Kuten (lukion) ihmispsykologiasta muistamme, kieltäminen ei poista mielihalua. Karkkihiiri pystyy vain harvoin kieltämään sokerin itseltään. Hevosella ei ole edes mitään syytä kieltää itseltään mitään, eikä se valitettavasti ymmärrä muidenkaan kieltoja. Sen on hyvin vaikeaa pidättäytyä syömisestä jos herkullista ruokaa on tarjolla.

Hevosten palkitsemisen suhteen tuskaillaan joskus siitä, että aina pitää ola herkkuja mukana ja homma ei etene. Porkkanaa kuluu kymmeniä kiloja ja hevonen vain lihoo. Mitä jos olisi olemassa sellainen herkku, joka on aina mukana? Sellainen, jolla voisit aina tarvittaessa rauhoittaa tilanteen. Ruohoon voi suhtautua kieltäen tai sallien, se on jokaisen itse mietittävä. Mitä tahansa valitseekin, kannattaa miettiä asia omassa päässään läpi, jotta ei vahingossa toimi hevosen kanssa epäjohdonmukaisesti. Epäjohdonmukaisuudella tarkoitan esimerkiksi sitä, että mistä hevonen tietää, että milloin se saa tai ei saa syödä? Mikä erottaa tavallisen taluttamisen ja syöttelyn toisistaan?

Hevosten kouluttajien luulisi hyppivän riemusta tasajalkaa, kun maa alkaa vihertää – vihdoinkin sellainen vahviste, jonka eteen hevonen on valmis tekemään mitä tahansa. Vahviste, jonka toimivuudesta ei tarvitse lukea tutkimuksia eikä kiistellä facebookissa – jokainen tietää, että vihreä toimii. Se toimii liiankin hyvin, jos sitä ei osata hyödyntää. Liian hyvää vahvistetta ei ole olemassakaan, on vain puutteellista kykyä käyttää sitä. Sen sijaan, että otetaan ruoho pois, sitä kannattaa pitää saatavilla. Mikä sen kätevämpi herkku, kuin vihreä: hevonen ei tule taskuille, sitä on helppo käyttää etäältäkin, jättipotti on aina käytettävissä ja niin edelleen. Vihreä ruoho on siis vastaus jokaisen koulutuspulmien kanssa pähkäilevän hevosihmisen toiveisiin.

Vaikeinta on sisäänajo. On opittava ajattelemaan samalla kun toimii ja on otettava käyttöön selkeät merkit. On opittava sietämäään motivaatioon liittyvää turhautumista ja hermojen menettämistä sekä omaa kömpelyyttä. On opittava neuvottelemaan komentamisen sijaan. Mutta usko pois, se kannattaa!

Kun liityt eläinkoulutusblogin jäseneksi, niin näet videon, jossa käyn läpi käytännössä ensimmäiset askeleet vihreällä palkkaamiseen. Myöhemmin on tulossa video myös siitä, miten ruoholla kannattaa palkita ratsastaessa.

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.

Omaehtoisuus minulle yksi tärkeimmistä arvoista ja periaatteista eläinten kanssa. Aiemmin ajattelin ehkä enemmän kouluttamista mekaanisena tekemisenä, jossa minulla on tavoite, joka koulutuksen edetessä toivottavasti täyttyy. Taito käyttää eri tekniikoita tuottaa halutun lopputuloksen, jossa eläin suorittaa, suoriutuu tai antaa tehdä jotain.

Vastaehdollistaminen on hyvä esimerkki tästä. Pitkään tein niin, että tavallaan eläimeltä kysymättä yhdistin pelottavan ja kivan asian toisiinsa ja sillä sipuli. Ajatuksena ja käytännössäkin tämä tietenkin toimii. Sittemmin olen ymmärtänyt, miten valtava merkitys eläimen valinnoilla ja toiminnan omaehtoisuudella on sen hyvinvointiin.

Ennen ajattelin esimerkiksi lastaamisesta, että tavoitteen mukaan hevonen kävelee traileriin kun taluttaja pyytää sitä. Nyt toivon, että hevonen kuopii lastaussillalla. Ennen ajattelin, että hevosen olisi hyvä seistä hiirenhiljaa paikoillaan kun sitä loimitetaan – nyt annan hevosen kertoa, haluaako se loimea päälleen vai ei. Aiemmin olisin varmaan toivonut, ettei hevonen liikauta eväänsäkään (ainakaan taskuani kohti) kun heiluttelen muovipussia. Nyt toivon, että hevonen tekee ensimmäisen siirron.

Joskus koulutus tuntuu epäreilulta hevosta kohtaan. Sen odotetaan 1) arvostavan niitä palkkioita, jotka ovat meille käteviä, 2) olevan innostumatta tai näyttämättä motivaatiotaan, koska sen voi tulkita vaaralliseksi ja 3) suorittavan koulutetut asiat eleettömästi ja rauhallisesti. Käytännössä koulutustilanne näyttää joskus siltä, että meillä itsellämme on käynnissä joki prosessi, eikä hevosessa värähdä viiksikään. Motivaatio on tärkein koulutuksen onnistumiseen vaikuttava seikka – mistä voi tietää, onko hevonen motivoitunut, jos se ei innostu?

Omaehtoisuuden kanssa käsi kädessä kulkee hallinnan tunne. Sillä tarkoitan sitä, että hevonen pystyy varautumaan siihen, mitä on tulossa. Omaehtoisuus on sitä, että hevonen haluaa tulla tilanteisiin ja hallinnan tunne on sitä, että se voi itse hallita sitä, mitä tapahtuu. Hevonen voi monella tavalla osoittaa olevansa valmis. Valmis jatkamaan harjoitusta, valmis suoritukseen tai valmis tauolle. Keskimäärin koulutus menee aina överiksi, eli käytännössä taso ehtii jo laskea, ennen kuin kouluttaja ymmärtää tauon paikan. Toisaalta hallinnan tunteella on tärkeä rooli turvallisuuden kannalta. Jos harjoitellaan jotain sellaista asiaa, joka tuottaa hevoselle pelkoa tai saattaa aiheuttaa pakoreaktion, on hieno juttu kun hevonen osaa itse kertoa, milloin se on valmis asian kohtaamaan.

Silloin kun koulutuksessa kannustetaan omaehtoisuuteen ja siihen, että eläin saa tehdä valintoja, päästään ensinnäkin lähemmäs käytännön arkielämää ja toiseksi pystytään vaikuttamaan hevosen ja ihmisen väliseen suhteeseen paremmin – hevonenkin saa äänen; se ei ole enää objekti, jolle asioita koulutetaan vaan aktiivinen osallistuja. Moni koulutuksellinen asia toteutetaan (tai yritetään toteuttaa) edelleen samalla tavalla kuin aikoinaan laboratorio-olosuhteissa – teknisesti oppikirjan mukaan. Tavallinen tallinpiha ei ole laboratorio, vaan elävä ympäristö, jossa on häiriöitä eli kilpailevia palkkioita, joita on pakko oppia sietämään ja parhaassa tapauksessa hyödyntämään.

Hankalassa ympäristössä kannattaa pitää kiinni muutamasta tärkeästä ajatuksesta. Ensinnäkin, hevonen on itse paras asiantuntija siitä, mitä se missäkin tilanteessa kestää tai mihin se kykenee – kunhan siltä osaa asiaa tiedustella. Toiseksi, jos hevonen ei ole täysillä mukana tai motivoitunut, toiminta on ajanhukkaa teille molemmille.

Omaehtoisuus esittely from Eläinkoulutusblogi on Vimeo.

Liittymällä jäseneksi näet n 20 minuuttia kestävän videon, jossa näytän omaehtoisuustreenejä hevosten kanssa.

Video jäsenille!

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.

Hevosen mielestä jokainen tapahtuma tai vuorovaikutustilanne on merkityksellinen – joko positiivinen tai negatiivinen. Harvoin mikään asia on hevosen mielestä neutraali. Käsittelijä voi valita, tekeekö pienistä asioista taisteluja vai yhteistyötä. Jos joku pieni asia on tällä hetkellä taistelun paikka, se melko harvoin muuttuu hevosen mielessä mukavaksi asiaksi. Esimerkiksi ötökkämyrkyn suihkuttaminen; jos tilanteeseen liittyy toistuvasti vastustelu ja hevonen pystyy välttämään suihkuttamista silloin tällöin, vastustelu todennäköisesti pysyy yllä ja vahvistuu.

Pienissä arkipäivän tilanteissa voi toki käyttää suunnitelmallisuutta, jotta välttämistä ja vastustelua ei pääse tapahtumaan suihkuttamisesta huolimatta. Tällöin tapahtuu tottumista ja suihkuttaminen voi helpottua. Ongelma on se, että esimerkiksi laitumella hevosta saa harvoin pidettyä niin hyvin paikoillaan, että se ei pääse liikkumaan pullon alta pois. Jos näin käy, se voi olla hevosen mielestä palkitsevaa ja pyöriminen lisääntyy.

On monia tapoja opettaa hevonen olemaan paikoillaan kun sitä suihkutetaan. Osa tavoista perustuu totuttamiseen ja siedättämiseen ja osa vastaehdollistamiseen. Näitä samoja asioita kannattaa tehdä kaikissa arkipäivän tilanteissa, jotka voisivat sujua hieman paremmin. Pienet, voitetutkaan taistelut eivät vie ihmisen ja hevosen suhdetta hyvään suuntaan vaan päin vastoin. Sen sijaan samalla puolella oleminen ja hyvässä valossa esiintyminen vie suhdetta hyvään suuntaan. Jokaisen kannattaa uhrata hetki aikaa siihen, että miettii millainen käsittelijä haluaa olla ja mitkä ovat omat arvot ja periaatteet. Arjen kiireessä hevosesta voi herkästi tulla sijaiskärsijä, vaikka se toimii aina juuri siten, kuin parhaaksi näkee.

Mieti, miten varsinaiseen harrastukseen vaikuttaa se, että osa toimenpiteistä on hevoselle vastenmielisiä. Tai entä jos ne eivät olisi vastenmielisiä? Miten se näkyisi ratsastuksen aikana, vai näkyisikö se? Väitän, että se näkyy.

Heitän arkihaasteen hevosihmisille. Kerro, mikä tai mitkä asiat ovat sellaisia, jotka hevosesi kokee edes vähän epämiellyttäviksi. Mitä useammin näitä asioita tehdään, sitä tärkeämpää on hoitaa ne kuntoon. Kokeile viikon ajan treenata näitä pieniä asioita mielekkäämmiksi, niin huomaat, että suhteenne hevosen kanssa paranee. Nyt on hyvä aika hoitaa pienet asiat kuntoon 🙂

Eläinkoulutusblogin jäsenenä näet videon, jossa havainnollistan eri tapoja opettaa hevosta sietämään suihkuttamista 🙂 Jäsenenä näet myös kolmisenkymmentä jo julkaistua videota ja kuukauden ajan kaikki tulevat videot – tule mukaan!

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.

Lastaustrilogia osa 2 – takapuomin kirous

Hevonen kyllä menee traileriin, mutta ei pysy siellä ja säntää vauhdilla ulos varsinkin jos joku yrittää kiinnittää takapuomin. Tämä on lähes yhtä yleinen ongelma kuin se, ettei hevonen halua mennä traileriin. Lue haluamisesta lisää täältä.

Takapuomin kirous on hankala ongelma käsitellä, koska hevosta on hyvin vaikeaa saada väkisin pidettyä kopissa ja estää ulos peruuttaminen. Väkisin pitäminen voi aiheuttaa vaaratilanteita, joissa hevonen voi rikkoa itsensä tai käsittelijä voi olla vaarassa ollessaan hevosen takana. Jos hevonen menee koppiin, mutta ei pysy siellä, on koulutus jo puolitiessä. On löydetty motivaatio ja saatu hevonen menemään ahtaaseen tilaan, joka on kolmesta suunnasta suljettu. Neljäs suunta on yleensä vaikein, koska hevonen kyllä tiedostaa olevansa suljetussa tilassa ja siitä tulee ajan mittaan taitava vastustaja. Osa hevosista jopa jättää toisen takajalan sen verran sillalle, että takapuomia ei pysty laittamaan kiinni ja moni sinkoaa pihalle, kun lastaaja yrittää korjata puuttuvaa jalkaa sisälle.

Hevosta voi huijata kerran tai kaksi niin, että joku nopeakätinen ehtii sulkea takapuomin ennen kuin hevonen ehtii pihalle. Parin tällaisen kokemuksen jälkeen hevonen ei anna tilanteen edetä tähän asti, vaan varmuuden vuoksi peruuttaa ulos. Takapuomiin liittyvä ongelma on sekin, että hevonen pyrkii ensin puomin läpi ja sitten ali. Takapuomi on monesti kaikkein vaikein palikka lastaamisessa, koska sen aiheuttama reaktio hevosessa voi kärjistyä nopeasti hätätilanteeksi – joskus hevonen hyppii joka suuntaan, joskus se hyppää etupuomin päälle tai pyrkii etuovesta ulos. Sama pätee siihen, kun hevoseen laitetaan muuta painetta takaapäin lastaustilanteessa. Kaikki nämä ovat huonoja vaihtoehtoja silloin, kun puhutaan isosta eläimestä ahtaassa ja suljetussa tilassa.

Lastaustilanteessa usein myös takana seisovat ihmiset aiheuttavat ulos peruuttamisen; varsinkin jos hevosella on kokemusta avustetusta lastaamisesta. Se oppii saaliseläimenä nopeasti lukemaan vaaranmerkkejä tilanteesta kuin tilanteesta, eikä uhkailu tästäkään syystä ole kestävin tapa lastauskouluttaa hevosta. Lastaustilanteessa hevosen älykkyys tulee hyvin selkeästi esille – jokaisella hevosella on olemassa kiinteästi henkiinjäämiseen liittyvät taidot, kuten vaaran välttely.

Ratkaisu takapuomiongelmaan löytyy koulutuksen vaikeuttamisesta. Tilanne jää usein junnaamaan paikalleen siihen pisteeseen, että hevonen kävelee sisälle traileriin, mutta ei pysy siellä eikä kestä yhtään häiriötä. Riski junnaamiselle on suuri, jos hevonen on laitettu traileriin aasi-porkkana-systeemillä, eli ruokakupilla houkuttelemalla. Silloin moni hevonen käy hakemassa suun täyteen palkkaa ja peruuttaa sillalle syömään. Koulutus yleensä etenee hyvin, jos otetaan muutama selkeä välitavoite ja mietitään koulutuksen vaiheistus kunnolla läpi. Usein nimittäin lastaajakaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu tai pitäisi tapahtua, kun hevonen on sisällä. Tämä on täysin ymmärrettävää, koska ongelmataoausten kohdalla tilanne on lastaajallekin täysin uusi.

Jokaisella on oma tapansa lastata. Joku haluaa avustajan mukaan, toinen haluaa pärjätä yksin. Nämä ovat niitä asioita, jotka vaikuttavat lastausharjoitteluun. Siksi olisi hyvä miettiä asiaa ja kuvailla mielessään, miltä se oman hevosen lastaaminen näyttää silloin kun se on valmis.

Vinkit takapuomin kirouksen purkamiseen:

1. Mieti alusta asti, miten voit asteittain vaikeuttaa koulutusta niin, että a) motivaatio pysyy kunnossa ja b) tehtävä vaikeutuu, mutta pysyy riittävän helppona
2. Mieti, miten voit hallita palkkiota siten, että hevonen ei kokisi ulos ryntäämistä palkitsevaksi.
3. Mieti, voitko harjoitella takapuomin käyttöä jossain muualla kuin trailerissa.

Liittymällä jäseneksi näet videolta käytännön vinkit, joiden avulla pääset eteenpäin takapuomin kirouksen kanssa.

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.

Hevonen ei lähtökohtaisesti kerro, jos se on kipeä. Kivun peittäminen on sille normaalia käyttäytymistä, joka liittyy kiinteästi sen hengissä selviämiseen. Jos hevonen näyttäisi kipunsa, se olisi alttiina joutua jonkun toisen ruuaksi. Kivun tai epämukavuuden tunnistaminen perustuu siihen, että omistaja tuntee oman hevosensa käyttäytymisen mahdollisimman hyvin ja huomaa pienet muutokset siinä. Tarkemmin ajateltuna ei ole mitään muuta tapaa arvioida kipua tai epämukavuutta kuin arvioida käyttäytymistä. Tyypillisesti pohditaan, onko hevonen pirteä, syökö ja juoko se normaalisti ja niin edelleen – eli käyttäytyykö hevonen normaalisti. Peruselintoimintojen mittaaminen kertoo eläinlääkärille lisää. Hevosten kivun arviointi on hankalaa, koska kipu on subjektiivinen kokemus ja varsinkin omassa hevosessa pieniä muutoksia on todella vaikea huomata.

Epämukavuutta voi arvioida jokainen hevosihminen. Epämukavuutta hevonen ilmentää useammin kuin kipua, ja tulkinta voi olla yksinkertaisempaa kuin ns. staattisten kipuilmeiden lukeminen – epämukavuuden eleet tulevat aiemmassa vaiheessa kipuilmeisiin nähden. Usein pohditaan esimerkiksi satulan sopivuutta ja satulan aiheuttamaa mahdollista epämukavuutta. Moni hevonen protestoi ja ilmeilee satulalle varustamistilanteessa. Kyseessä voi olla epäsopiva satula, joka puristaa tai painaa, tai kyse voi olla epämukavuuden pelosta, ei epämukavuudesta sinänsä. Kyseessä voi olla myös opittu tapa. Osa hevosista ei välitä epämukavuudesta, eivätkä ne ilmennä sitä juuri lainkaan. Tämä ei automaattisesti tarkoita sitä, että kyseessä olisi ns. opittu avuttomuus, eli hevonen olisi luovuttanut ja täysin sulkeutunut. Useammin olen törmännyt siihen, että tekeminen ja lopputulos on hevoselle tavalla tai toisella niin palkitsevaa, ettei se välitä epämukavuuden tunteesta eikä näin ollen ilmennä sitä. Osa hevosista taas ilmentää epämukavaa oloa hyvin herkästi. Hevonen on myös mahdollista opettaa ilmaisemaan itseään enemmän ja selkeämmin. Jokaisen on mietittävä itse, kuinka paljon ja missä asioissa sietää sitä, että hevonen kokee epämukavuutta. Mikäli et halua hevosesi kokevan missään tilanteessa epämukavuutta, lupaa, ettet sitä sille myöskään tahattomasti aiheuta. Itse en sellaista lupausta pysty tekemään, varsinkin kun tiedostan, että esimerkiksi selän päälle laskeutuva paarma on epämukava monille hevosille; voinko oikeasti luvata, etten aiheuta hevoselle paarmaan verrattavaa epämukavuutta.

Kuva: Miina Kokoi

Joka tapauksessa tiettyjen asioiden kohdalla on hyvä pysyä kuulolla. Yksi on satula ja toinen on suitset. Mikäli hevosen työ on olla satulan alla, on erittäin tärkeää, ettei väline aiheuta inhottavaa tunnetta. Sama pätee suitsiin tai mihin tahansa päävehkeisiin. Sopivan satulan löytäminen tuntuu olevan joskus elinikäinen projekti, varsinkin silloin, kun ajattelee, että satulan tulisi suoristaa epäsymmetrinen hevonen ja korjata ratsastajan fysiikkaa sekä parantaa hevosen liikkumista. Toki näin onkin, jos vaihdetaan satula epäsopivasta sopivaan. Kun vaihdetaan sopiva sopivaan, ei satula välttämättä korjaakaan kaikkea. On hyväksyttävä, että satula ei kouluta hevosta, vaan antaa edellytykset koulutukselle ja liikkumiselle. Varusteiden sopivuus on tärkeä varmistaa ennen kuin aletaan käsitellä käytösongelmia.

Kävin tapaamassa satulaseppä Petro Sirolaa ja ratsastusvalmentaja Minna Lindströmiä satula-asioissa. Katso tästä, mitä jäi reissusta käteen 🙂

Liittymällä jäseneksi näet videon, jossa käyn läpi millä eri tavoilla hevonen ilmentää epämukavuutta ja millä voit halutessasi tukea tätä.

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.