Joka paikka on jäässä ja maa kivikova. Tarhoissa kuljeksivat hevoset näyttävät kankeilta ja ottavat vain välttämättömät askeleet päivän aikana. On ihanaa päästää hevonen maneesiin päästelemään höyryjä ja katsella kun se saa juosta ja riehua sydämensä kyllyydestä.

Olen aiemmin ollut sitä mieltä, että irtojuoksutus on huono idea, kun se tehdään riehumismielessä. On myös tilanteita, jolloin irtojuoksutus on kehittävää, niistä alempana lisää.

Syy ristiriitaiseen asenteeseen irtojuoksuttamista kohtaan on pikkujoulusyndrooma. Pikkujoulusyndrooma tarkoittaa sitä, että maneesista voi tulla hevoselle erittäin tärkeä paikka, jossa se voi päästellä höyryjä. Myöhemmin muunlainen liikkuminen ja oleminen maneesissa voi muodostua hyvin hankalaksi. Tämä syndrooma voi tulla, jos elämä on muilta osin hyvin rajoitettua, ja riehuminen on ainoa liikuntamuoto. Jos ajatellaan ratsastusta, hevosen voi olla mahdollista pysyä rauhallisempana ratsastuksen aikana, jos sillä ei ole kokemusta tai ylivirittyneisyys- tai odotustilaa liittyen kyseisessä paikassa riehumiseen.

Hevonen toki voi innostua muutenkin hyvästä ja pitävästä pohjasta, mutta paljon todennäköisemmin se intoilee myös ratsastajan alla, jos sillä on useita kokemuksia vapaana riehumisesta. Jos maneesista tulee niin sanottu kuuma alue, ja liikkuminen siellä on sokka irti-tyyppistä, voi onnettomuusriski myös kasvaa. Kaikki hevoset eivät osaa juosta hallitusti vapaana, varsinkaan jos juoksemiseen liittyy tietynlainen mielentila. Mitä tasaisemmin hevosen päivä sisältää liikkumista muussakin muodossa, sitä turvallisempaa irtojuoksuttaminen voi olla.

Näissä tapauksissa irtojuoksuttaminen on hyvä juttu:

  1. Hevonen ei vedä itseään järkyille kierroksille, ei ota lähtöjä maneesin päädyistä ja hillu kuin heikkopäinen.
  2. Hevonen ei kärsi pikkujoulusyndroomasta, eli maneesissa juoksemisesta ei muodostu sille elämää tärkeämpi tilaisuus päästellä höyryjä, mikä näkyy malttamattomuutena maneesille mentäessä, pienimpäänkin risahdukseen reagointina, kun tarkoitus on tehdä muuta kuin riehua ja villiintymisenä kun maneesiin astutaan sisälle.
  3. Hevonen tasaantuu nopeasti juoksentelun jälkeen ja se pystyy tekemään ja ajattelemaan myös muita asioita maneesissa.
  4. On kesä ja hevoset ovat laitumella – silloin harvoin irrallaan juoksemisesta tulee elämän keskipiste.
  5. Hevosta ei auteta juoksemaan ajamalla tai kannustamalla sitä.

 

Mitä kokemuksia sinulla on irtojuoksuttamisesta?

Sain kysymyksiä Katjalta – kiitos paljon! Vastailen niihin näin vähitellen.

Ensimmäinen vastaus koskee sitä, miksi hevosen täytyy saada päättää jostakin. Valinnan mahdollisuudet ovat melko kapeat nykyhevosilla. Vaikka ne asuisivat pihatossa, ne eivät saa tehdä elämäänsä koskevia päätöksiä kovinkaan usein – ne eivät voi päättää käytännössä muusta kuin olinpaikastaan (pihatossa), kaikki muu on päätetty niiden puolesta. Me päätämme mitä ja milloin ne syövät, missä ja miten ne liikkuvat, kenen kanssa ja milloin ne seurustelevat ja niin edelleen.

Miksi hevosen kannattaa antaa päättää jostakin?

  1. Se lisää hyvinvointia, koska hevoselle tulee tunne siitä, että se voi hallita ympäristöään ja sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu.
  2. Valinnan vapauden kautta saadaan työkaluja kouluttamiseen, eli voidaan päästä vuoropuheluun päsmäröinnin sijaan.

En tarkoita valinnanvapaudella sitä, että hevonen voisi päättää missä se asuu tai että se voisi päättää mitä se syö. Tarkoitan pieniä, mutta merkityksellisiä asioita hevosen arjessa, jotka eivät haittaa ihmisen turvallisuutta tai hyvinvointia. Korostan lisäksi, että valinnanvapaus ei ole sama asia kuin periksi antaminen. Valinnanvapaudella en tarkoita sitä, että hevonen voisi päättää olla vastaamatta apuihin. Valinnanvapaudella tarkoitan sitä, että annetaan hevosen joskus tehdä sitä mitä se haluaa, ilman että ”annetaan periksi”. Vastakkainasettelu lisää vastustusta; jos hevonen ei saa tehdä milloinkaan asioita, joita se ehdottaa, se voi menettää aloitekykynsä ja ainoaksi tavaksi kommunikoida tai esittää mielipiteitä jää vastustaminen. Tämän taas voi ottaa pottuiluna, jolloin päsmäröinti lisääntyy, mikä johtaa kasvavaan vastustamiseen.

Valinnan mahdollisuuden voi käyttää omaksi hyödykseen, jolloin voi päästä siihen ihannetilaan, jossa sekä ihmisellä että hevosella on samat tavoitteet.

Katso lisää videosta!

 

Virike ei ole sattumanvaraisesti hevoselle annettu pahvilaatikko tai syömistä hidastava heinäverkko. Molemmat edellämainituista saattavat joko parantaa hyvinvointia tai huonontaa sitä. Jos puhutaan virikkeistä, niiden tavoite on aina lisätä hyvinvointia. Virikkeitä vastustetaan monesta syystä edelleen. Se on ihme, koska fyysisen hyvinvoinnin eteen tehtäviä asioita tuskin kukaan kyseenalaistaa. 

Tyypillisesti virikkeitä torjutaan kolmesta syystä. 

  1. Virikkeiden järjestäminen lisää kustannuksia.
  2. Virikkeiden järjestäminen lisää työtä.
  3. Virikkeet lisäävät vaaratilanteita, eikä niiden käytöstä ole hyötyä. 

Hevosille suunnatut virikkeet eivät ole kalliita. Ei tarvitse tehdä välttämättä yhtään hankintaa onnellistaakseen hevosen elämää. Lähes kaikki virikkeet tulevat halvemmaksi kuin lisäravinteet tai vaikkapa loimet, joita niitäkin käytetään tavoitteellisesti. Pään hyvinvointi on vähintään yhtä tärkeää kuin lämpimänä pysyvä lihaksisto. 

Työn lisääntyminen on tyypillinen torjuntakeino. Loimittaminen ja suojien pukeminen tarhaan lisää työtä, hevosten kävelytys lisää työtä, peseminen lisää työtä ja juottaminenkin lisää työtä. Parhaimmillaan virikkeet ovat arkisia töitä, joita tehdään vain eri tavalla. Tai järjestetään kerran viikossa. Lisäksi kannattaa miettiä hyötysuhdetta: haluaako mieluummin maksaa jyrsitystä karsinasta tallinpitäjälle vai siitä, että virikkeet kuuluvat hevosen arkipäivään. Virikkeiden avulla voidaan lisätä hyvinvointia, mikä näkyy suorituskyvyssä. Virikkeiden työllistävään vaikutukseen kannattaa verrata hierontaa ja jalkojenhoitoa – niitäkin tehdään syystä. 

Kaikki, mitä hevosen tarhaan tai karsinaan kipataan, ei ole virike. Huonosti suunnitellut härpäkkeet saattavat aiheuttaa vaaraa, mikä ei tietenkään ole tavoite. Kaikki virikkeet eivät suinkaan ole paalinaru- tai tynnyrivirityksiä, vaan on olemassa myös ns. aineettomia virikkeitä. Esimerkiksi sosiaalinen vuorovaikutus ihmisen kanssa, kognitiiviset viríkkeet tai aistivirikkeet hyvin harvoin aiheuttavat vaaraa hevosille. Sen sijaan nämä aineettomat virikkeet ovat parhaimmillaan todella toimivia ja sopivat useimmille hevosille. 

Virike on hieman huono sana minusta. Parempi sana olisi aivokarkki. Aivokarkin tarkoituksena on aina lisätä eläimen hyvinvointia, lisätä lajityypillisen käyttäytymisen määrää ja monimuotoisuutta sekä vähentää ei-toivottua käyttäytymistä. Mitä enemmän aivot saavat karkkia, sitä paremmin hevonen voi.

Virikeohjelma on hevoskohtainen suunnitelma siitä, mitä viikottain ja päivittäin voi tehdä hyvinvoinnin lisäämiseksi. Ohjelma edellyttää työtä myös omistajalta, ennen kuin suunnitelmaa voi laatia, täytyy tietää mihin kaikkeen hevonen keskimäärin aikaansa käyttää – muutenhan suunnitelma perustuisi arvailuun. Kysy virikeohjelmasta lisää täältä avautuvan yhteydenottolomakkeen kautta.

Toivon kaikille lukijoille hyvää joulua ja onnea vuodelle 2017!

Video-opas lastausongelmiin

Lastautuminen ja matkustaminen ovat harjoiteltavia taitoja, joita on mahdollista kehittää jatkuvasti. Jos tällä hetkellä kisareissujen toiseksi suurin huoli on lastaaminen, mieti kuinka huojentavaa on kun siitä ei enää tarvitse stressata. Eikä tarvitse pohtia, kuinka paljon suorituskyvystä vie terää pois kuljettamisen aikana stressaaminen.

Traileriin menemisen ongelmat ovat melko yksinkertaisia ratkoa. Tällaisen hevosen tunnistaa siitä, että trailerin nähdessään se osoittaa stressin merkkejä ja yrittää vaihtaa suuntaa. Mitä enemmän huonoja kokemuksia hevosella on lastaamisesta tai matkustamisesta, sitä pidempi prosessi kouluttaminen on.

Isojen hevosten tyypillinen ongelma on se kohta, kun etujalat  tulevat lastaussillan yläosaan. Ne usein mittailevat traileria ja epäilevät, mahtuvatko sisälle. Ne saattavat lyödä päänsä ulos peruuttaessaan. Näiden osalta ongelma usein ratkeaa heti, kun ne saavat riittävästi kokemuksia mahtumisesta.

Osa hevosista menee mielellään sisään, mutta jos joku koskee takapuomiin tai liikkuu niiden takana, ne ampuvat vauhdilla ulos. Tämä ongelma on kinkkinen, koska tähän ei auta ns. vanhan kansan menetelmät, eli liinat tai takaa painostaminen. Näiden hevosten hyvä puoli on usein se, että itse traileriin meneminen ei ole ongelma.

Näiden lisäksi on hevosia, jotka kokevat matkustamisen ahtaassa tilassa epämiellyttävänä. Ne eivät halua tai uskalla ottaa tukea seinistä tai etupuomista ja saattavat pelätä kaatuvansa matkan aikana. Nämä hevoset saattavat ilmentää epämukavuutta kuopimalla tai stressaamalla muuten.


Eikö hevonen mene koppiin? Saako se kilarit koppiin mentyään? Pyrkiikö se pois? Onko se hiessä jokaisen kuljetuksen jälkeen?

Lastauksen pikakoulutus-videosarja tarjoaa käytännönläheisen lähestymistavan lastausongelmiin. Videoiden kautta pystyt analysoimaan, missä tarkalleen oman hevosesi ongelma on ja saat vinkit siihen, miten voit ongelmaa lähteä purkamaan.

Saat vinkit mm. näihin asioihin: mikä rooli luudalla on lastaamisessa? Milloin voi käyttää liinoja? Miksi lastausharjoituksissa kannattaa käyttää ruokaa palkkiona? Miltä hevosen pitäisi näyttää kopissa ollessaan? Miksi on toivottavaa, että se kuopii lastaussillalla?

Miksi hevonen puree? Monissa myynti-ilmoituksissa oli aikanaan muotia ilmoittaa, ettei hevonen pure eikä potki. Se on aika paljon luvattu, sillä jos hevosella on jalat ja hampaat, se voi purra ja potkia. Pureminen ei ole mikään yksittäinen käytös tai vika hevosessa – hevonen voi purra useista eri syistä. Ymmärtämällä käytöksen taustalla olevan motivaation voi tehokkaasti puuttua käytökseen.

Aggressiivisen hyökkäyksen erottaa siitä, että hevonen aina ennen varsinaista puremista suosittelee muilla eleillä ja ilmeillään, että hyökkäyksen kohde voisi suksia kauemmas. Jos pitkin niskaa liimautuneet korvat, kiukkuinen ilme ja uhkaavat päänheilautukset eivät toimi, kohde saa tuntea todennäköisesti hampaiden kosketuksen ihollaan. Ihminen ottaa hevosen uhkailut niin henkilökohtaisesti loukkaavina, että ei aina ymmärrä poistua tilanteesta ja lähtee taistelemaan vastaan. Kannattaa muistaa, että mitä enemmän antaa hevosen harjoitella ihmistä vastaan toimimista, sitä paremmaksi se siinä tulee. Hevonen hyökkää yleisimmin tilanteissa, joissa se puolustaa arvokkaita resursseja, kuten varsaansa, ruokaansa tai paikkaansa. Hevosen asennetta on mahdollista muuttaa näissä tilanteissa niin, että se alkaa toivoa että ihminen lähestyy sen sijaan, että se yrittää pitää ihmisen kaukana.

Hevonen saattaa puolustaa myös itseään. Tyypillisimmillään puolustautumispuremista esiintyy satuloimis- tai muissa hoitotilanteissa, joissa hevonen ei pääse tilanteesta pois. Varusteisiin tai hoitotoimiin liittyvän puremisen taustalta olisi rajattava pois ensin kiputilat tai epäsopivat varusteet. Sen jälkeen hevosen asennetta hoitotoimiin on mahdollista muuttaa esimerkiksi vastaehdollistamalla.

Siedättäminen ym.

Puremisen taustalla voi olla myös leikki tai turhautuminen. Hevoset innostavat joskus myös meitä ihmisiä leikkimään näpsimällä. Varsinkin nuoret hevoset saattavat näpsiä turhautumistaa, kun ne otetaan tallista ulos tai viedään uuteen paikkaan. Leikkiinkutsut kannattaa kanavoida mieluummin hevoskavereihin. Turhautumisnäpsiminen on samanlaista, kuin koirilla talutushihnan pureminen. Siihen toimii parhaiten korvaavan käytöksen, esimerkiksi pään kääntämisen opettaminen. Jos näpsivää hevosta nykäisee riimusta, se hyvin todennäköisesti jatkaa tätä toimintaa, koska palaute kiihdyttää hevosta entisestään.

Paljon keskusteltu puremistilanne on makupalojen syöttäminen ja siihen liittyvä ”vaatiminen” tai hamuilu. Samalla tavalla kuin missä tahansa muussakin koulutusmenetelmässä, kannattaa miettiä, mistä, miten ja miksi hevosta palkitsee. Pelkkä ruokkiminen ei välttämättä ole koulutusta, kuten ei pelkkä pohkeilla puristaminenkaan. Kun tietää mitä haluaa ja kouluttaa hevosen luopumaan, voi herkkuja käyttää aivan yhtä turvallisesti kuin negatiivista vahvistetta.

Yksi puremistilanne, joka on mahdollista ymmärtää väärin, on vastavuoroinen rapsuttelu. Varsa oppi rapsuttelun neljän päivän ikäisenä. Se rapsuttaa aina takaisin, kun sitä rapsuttaa. Voisin toki opettaa sen lopettamaan rapsutuksen, kun lopettaisin itse aina kun se aloittaa. Hevonen oppii rapsuttamaan myös ihmiselle sopivalla voimakkuudella ja minulle se ainakin on ok. Jos varsan käytöksen ymmärtää väärin, voi tulla läpsäisseeksi koko suhteen huonoille urille heti alkuunsa.

 

 

 

 

 

 

Syitä kavionhoito-ongelmiin ovat kipu (suljettava pois), opittu vastustelu, pelko ja kouluttamattomuus.

Kengitysongelmainen hevonen voi pelätä yhtä asiaa tai useita eri tekijöitä kengitystilanteessa. Se voi pelätä paikkaa, jossa se kengitetään tai muita toimenpiteeseen viittaavia ärsykkeitä. Pelokas hevonen on vaarallinen sekä itselleen että kengittäjälle, se käyttäytyy arvaamattomasti ja on vaikea hallita voimalla.

Opittu vastustelu liittyy usein siihen, että hevonen kokee tilanteen epämukavaksi  ja se oppii yrityksen ja erehdyksen kautta välttämään näitä tilanteita sekä varsinaista tilannetta edeltäviä asioita. Opittu vastustelu voi olla lievimmillään nojaamista tai jalan poisriuhtaisuja ja pahimmillaan kengittäjän potkimista tai uhkailua.

Hevonen voi olla kengitysongelmainen lisäksi vain siitä syystä, ettei sitä ole siihen koulutettu tai koulutus on jäänyt kesken. Harva odottaa varsoilta täydellistä suoritusta kavioiden vuolemisessa. Varsojen kohdalla harjoittelu on oikein toteutettuna yleensä helpompaa kuin aikuisilla, joilla on jo mahdollisia ikäviä kokemuksia. Aikuisilta hevosilta sen sijaan odotetaan paljonkin, vaikkei niiden koulutushistoriaa aina tunneta. Aikuisilla hevosilla saattaa olla oppimishistorian myötä kehittynyt ei-toivottu asenne koko tapahtumaa kohtaan.

Aikuisilla kengitysongelmaisilla täytyy ensin työskennellä, jotta tilanne saadaan neutraaliksi. Vielä tämän jälkeen tarvitaan paljon toistoja, jotta toimenpide muodostuu hevosen näkökulmasta kannattavaksi. Hevonen, joka kokee kengityksen tai vuolun kannattavaksi on turvallinen ja käyttäytyy ennakoitavalla tavalla.

Oli kyseessä varsa tai aikuinen, kouluttajan tavoitteena on klassista sekä operanttia ehdollistamista käyttäen opettaa hevoselle a) kaikki kengitystilanteen vaiheet sekä toimintatavat niihin sekä b) että kengitys ja jalkojenhoito on hauskaa.

Käytännön koulutuksessa olen havainnut, että mitä enemmän hevosella on vapautta liikuttaa päätä ja kaulaa tasapainottaakseen itseään harjoitustilanteessa, sitä paremmin hevonen suoriutuu.

Sain eläinlääkäriltä ohjeen huuhdella hevosen hampaita. Hevosella on hampaiden väleissä rakoja, joihin rehu pakkautuu. Tiheän raspaamisen lisäksi huuhtelu voi auttaa; mahdollinen suurempi hammasremontti on ajankohtainen vasta kun varsa on syntynyt.

Ei ole mitenkään helppo homma ruiskuttaa vettä hevosen suuhun. Jokainen voi arvata, että pakottamalla rikkoo itsensä ja vaikeuttaa toimenpidettä entisestään. Päätin siis kouluttaa hevoselle, että ruisku on kiva asia.

Aloitin palkitsemalla hevosta siitä, että se koskettaa ruiskua. Seuraavaksi aloin palkita koskettamisesta omenamehulla. Melko pian hevonen ymmärsi, että ruiskusta saa omenamehua, ja se alkoi itse hamuta ruiskua suuhunsa. Tämän jälkeen laimensin mehua ja vaihdoin sen veteen. Aina viimeisellä ruiskullisella annoin edelleen mehua, jotta käytös pysyy yllä.

Kokonaisuudessa koulutukseen meni alle kymmenen treenikertaa. Nyt voin huuhdella hampaat ilman kiinnipitämistä ja muuta teutarointia. Samalla periaatteella voi kouluttaa hevosen lääkintään, pistämiseen, klippaamiseen ja mihin tahansa muuhun käsittelytoimenpiteeseen.