Jaa artikkeli: Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterShare on LinkedInDigg thisShare on RedditShare on Tumblr

Kun harkitsin kouluun opinnäytetyön aihetta, minulla oli selkeä ykkösvaihtoehto. Olisin halunnut testata, miten harjatessa ja satuloidessa näykkiviä ja uhkailevia hevosia voitaisi kouluttaa uudelleen. Työ olisi ollut mielenkiintoinen, mutta jostain syystä opettajat eivät innostuneet. Ehkä kokeessa olisi ollut liikaa hallitsemattomia muuttujia.

Joka tapauksessa harjaamisprotestoijat ovat erittäin yleinen ryhmä ratsastuskouluissa. Satulointi on monille myös vaikeaa, ja etenkin vyön kiristäminen. Mistä tällaiset ongelmat oikein tulevat?

Syitä on lukuisia. Kivut (hyvin usein aliarvioitu syy!), epäsopiva satula, liian kova harja.. Tai vain se, ettei hevonen pidä a) harjaamisesta, b) ratsastuksesta, c) ihmisistä. Aika harvoin mihinkään hevosongelmaan ehdotetaan syyksi että hevonen ei pidä jostakin asiasta. Missä olisi harrastuksen pohja jos todettaisiin ettei hevonen pidä ensinnäkään ratsastajastaan eikä oikeastaan koko lajista? No, miksi se pitäisi?

Tallille ajetaan kaasu pohjassa. Sidotaan turpa kiinni seinään (-). Harjataan pikaisesti (+) ja jos eväkään liikkuu, lasautetaan kylkeen(-) ja karjutaan jotain tilanteeseen sopivaa (-). Heitetään satula selkään(-), vedetään vyö niin tiukalle kuin saadaan(-). Mitä kivaa tässä hevosen näkökulmasta on?

Mitä sitten tapahtuu? Mennään tunnille, ratsastetaan(+/-), tullaan takaisin(+), riisutaan hevonen(+), loimi niskaan(+/-), moikka. Jos tässä on hevosen päivän ihmiskontaktit, voidaan matemaattisesti laskea kuinka paljon hevonen tykkää ihmisten kanssa toimimisesta ylipäänsä. Edellä lueteltujen toimenpiteiden perässä on plussa tai miinus sen mukaan, miltä kyseinen asia hevosesta tuntuu. Kun lasketaan ne yhteen, saadaan päivän kokonaissaldo. Kun lasketaan viikon tai vuoden tai kymmenen vuoden saldo, voi olla, että ollaan pahasti miinuksella.

Ja mitä sitten tapahtuu? No sitten se hevonen masentuu.

Ensi kerralla yritä katsoa milloin hevonen nauttii. Jos tuotat sille pitkässä juoksussa enemmän hyviä asioita kuin ikäviä, olet plussan puolella.

Jaa artikkeli: Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterShare on LinkedInDigg thisShare on RedditShare on Tumblr
Jaana on EmailJaana on FacebookJaana on Linkedin
Jaana
Eläinten käytösneuvoja BSc, MSc @ Eläinkoulutusblogi
Uhittelu, ryntäily, merkkailu, rikkinäiset esineet... lista on loputon. Silti eläinten käytösongelmiin löytyy lähes aina ratkaisu jonka avulla voitte elää rakkaan lemmikkisi kanssa sulassa sovussa monia onnellisia vuosia. Olitpa sitten koiran-, kissan- tai hevosen omistaja, olet tervetullut blogiini josta löydät lisää ohjeita kuinka se tapahtuu!

6 kommenttia kirjoitukseen “Hevoseni ei pidä harjaamisesta

  • lokakuu 10, 2011 at 7:42 pm
    Permalink

    Näin se menee. Ratsastuskoulut on kovia paikkoja hevosille, harvan psyyke kestää pitemmän päälle. Tähän vielä lisäksi päivittäin vaihtuvat ratsastajat, 3-5 ratsastajaa. Jokainen kun tekee tyylillään tätä edellä mainittua, niin en yhtään ihmettele hevosten ”oikuttelua”.

    Ihme, että yksikään hevonen kykenee selviytymään tervepäisenä tälläisestä. Sitten vielä syytetään hevosta, että se on hankala. Millainenhan ihminen olisi jos saisi samanlaista kohtelua päivittäin. Veikkaan, että aika kärttyinen. Monilla hevosilla on myös kipuja, mutta saaliseläimenä hevonen ei sitä näytä kuin hengenhädässä.

    Ratsastus voi olla hyvä ja kasvattava harrastus ihmisen kannalta, mutta hevosen kannalta ei ainakaan ratsastuskouluhevosen näkökulmasta.

    Reply
    • lokakuu 11, 2011 at 12:11 pm
      Permalink

      Entisenä ja toivottavasti myös tulevana tuntiratsastajana olen miettinyt tuntihevosen vointia ja sitä, millainen osa sen päivää itse olen. Tallilla, jos opettelin ratsastamaan ei sidottu hevosia muutoin kun pesupaikalla ja silloinkin lähinnä varmuuden vuoksi, paiskottu satulaa selkään tai karjuttu hevoselle. Ainoastaan tallin omistajan olen kuullut korottavan ääntään hevoselle, en muista mistä syystä – todennäköisesti hevonen yritti näykkiä. Satulavyö opetettiin laittamaan tallissa kiinni ja kiristämään kentällä niin, että satula pysyi selkään noustessa suorassa selässä. Muistelisin opettajan käskeneen minun käyttää raippaa kerran sen kahdeksan vuoden aikana, jotka tallilla ratsastin. Hevosilla oli myös aina yksi lepopäivä viikossa, jotka ne viettivät ilmojen salliessa lähinnä tarhassa tai kävivät hoitajan kanssa kävelyllä.

      Epäilemättä tuntihevosen työ on rankkaa, kun ratsastajat vaihtuvat ja osa niistä on selvästi hommiinsa leipääntyneitä, ja yhteen suorastaan vihamieliseenkin olen törmännyt (epäilen juurikin selkä- ja lihaskipuja). Kuitenkin joka kerta kun kuulen hevosammattilaisten tai pitkän linjan ratsastajien valittavan, etteivät kestä katsoa tunnilla kuinka hevosia revitään suusta, en voi olla miettimättä, että todennäköisesti myös he ovat olleet joskus alkajia, eivätkä alusta alkaen osanneet pitää kättä pehmeänä ja joustavana ja ratsastaa hevosta lähinnä painolla. Suurin osa harrastajista kai aloittaa ratsastuskouluissa ja ainakin monelle kaupungissa asuville ratsastuskoulu on ainoa mahdollisuus harrastaa.

      Tuntiratsastajalla on aika vähän mahdollisuuksia vaikuttaa hevosen varusteisiin, esim. siihen laitetaanko suuhun kuolain vai ei. Itselläni on edessä uudelleen alkeiskurseille meno uudelle tallille (muutto + kymmenen vuoden tauko), enkä oikein usko, että siellä oltaisiin valmiita tuntemattomattoman ratsastajan mennä kuolaimetta, vaikka toisin itse hackamoret tallille.

      En väitä, etteikö monen ratsastuskoulun opetuksessa ja käytännöissä olisi parantamisen varaa, mutta en myöskään olisi ihan valmis tuomitsemaan niitä automaattisesti hevosenkiduttamoiksi. Itse ainakin olen törmännyt myös hevosiin ja poneihin, jotka lähtevät mielellään töihin, varsinkin maastoon. Ilman ratsastuskouluja ratsastus olisi harvan ja etuoikeutetun harrastus, mikä ei automaattisesti tarkoittaisi hevosten kannalta parempia oloja. Kuulisinkin mielelläni, minkälainen olisi mielestänne hyvä ratsastuskoulu – sellainen, jota pitääkseen omistajan tai ratsastajan ei tarvitsi olla miljönääri (esim. hehtaarilaitumet ja paljon ulkopuolista työvoimaa esim, raivaamaan niitä laitumia). Uskoisin, että suurin osa talliyrittäjistä tekee työtään rakkaudesta hevosiin, eikä edes kuvittele toiminnallaan rikastuvansa, kunhan saa leivän itselle pöytään ja hevosille hyvät ja terveelliset elinolosuhteet.

      Reply
      • lokakuu 12, 2011 at 7:36 am
        Permalink

        Kirjoituksen tarkoitus ei ollut erityisesti viitata ratsastuskouluihin. Samalla tavalla toimivat useat yksärit täysihoitotalleilla. En itse ajattele, että jokaisessa ratsastuskoulussa hevoset automaattisesti voivat huonosti ja muut hevoset voivat keskimäärin paremmin, koska näin ei mielestäni ole. Olen nähnyt useita ratsastuskouluja, joissa hevosista pidetään hyvää huolta, kuten työntekijöistä kuuluukin pitää.

        Minusta ihmisen ja eläimen suhdetta voi mitata päivittäisen vuorovaikutuksen mielekkyydellä. Jos hevosen kanssa tehdään myös asioita, joista hevonen pitää, ei ongelmaa ole. Yleensä hevosen kokonaiskuva ihmisestä on positiivinen silloin, kun yli puolet vuorovaikutuksesta on positiivista – mielestäni tätä on helppo omalta osaltaan pohtia.

        Huolestuttava piirre on mielestäni sekä ammattilaisten että harrastajien keskuudessa se, ettei välttämättä 1) tiedetä, 2) tiedosteta tai 3) välitetä mitä hevonen yrittää käytöksellään kertoa. Jokainen tuntiratsastaja voi mielestäni paljonkin vaikuttaa hevosen hyvinvointiin, vaikka niin pienellä asialla kuin harjan valinnalla. Harjaustilanteesta voi usein tehdä hevoselle mukavan, jos saapuu ajoissa ja haluaa hevosen nauttivan.

        Reply
  • lokakuu 11, 2011 at 11:03 am
    Permalink

    Tämä olikin muuten ajatuksia herättävä postaus. Etenkin kun olen tänään menossa tunnille ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen. Kesällä toimiessani yhden tamman ja nuoren varsan kanssa, rapsuttelin ja seurustelin enemmän kuin ratsastin, ja ainakin tamma näytti nauttivan 🙂

    Reply
  • lokakuu 17, 2011 at 10:02 am
    Permalink

    Tähän sellainenkin näkökulma, että jos hevonen ei pidä kovasta harjasta, sillä saattaa olla lihaskipuja. Oma hevoseni piti vielä viime talvena/keväänä harjata vain pehmeimmillä harjoilla tai se reagoi negatiivisesti (ei näykkinyt, mutta kääntyi katsomaan harjaajaa sen näköisenä, että pliis älä jatka).

    Aluksi luulin, että hevoseni on vain niin herkkäihoinen, että parasta pysyä ikuisesti pehmeissä harjoissa. Kesällä se kuitenkin viesti selvästi haluavansa hiukan reippaampaa rapsutusta ja nautti kumisualla kaapimisesta aivan täysillä. Sama jatkuu yhä, vaikka kesä ja kärpäset menivät jo.

    Luulen, että tämä selkeä muutos harjaamiseen suhtautumisessa on yhteydessä siihen, että sillä oli lihaskipuja talven ja kevään aikana. Kivut on kuitenkin saatu lihasten kehittymisen, ruokinnan, hieronnan, shiatsun ja venyttelyn avulla pois ja siksi kovallakin harjalla harjaaminen tuntuu nyt mukavalta.

    Reply
  • lokakuu 19, 2011 at 12:25 pm
    Permalink

    Ehdottomasti samaa mieltä! Oli kyseessä yksityinen tai ratsastuskoulu, pitäisi jokikisellä ratsastajalla olla sen verran aikaa mennessään hevosta laittamaan, että antaa hevoselle aikaa ”ottaantua ihmiseen”. Me vaadimme hevosia kunnioittamaan omaa tilaamme, mutta ihan samalla tavalla ihmisen pitäisi kunnioittaa hevosen tilaa, mikä mielestäni tarkoittaa sitä, että annetaan karsinaan – hevosen kotiin – mennessä hevosen haistella meitä, ottaa kontaktia, puhutaan sille ystävällisesti, eikä vain ruveta suitsait hommiin, kamat päälle ja kentälle.

    Tähän pystytään kyllä tallilla vaikuttamaan – jostainhan ne opit ja mallit hevosten käsittelyyn tulevat. Ja erityisesti ratsastuskouluissa pitäisikin pyrkiä paljon nykyistä enemmän vaikuttamaan.

    Reply

Mitä mielessä?