Jaa artikkeli: Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterShare on LinkedInDigg thisShare on RedditShare on Tumblr

Kukaan ei koskaan ole riittävän hyvä ratsastaja. Hevonen voi kuitenkin olla täysin tyytyväinen, vaikka ratsastaja ei olisi taitava. Toisaalta hevonen voi olla täysin tyytymätön, vaikka kyydissä olisi olympiamitalisti.

Hevosen tyytyväisyys tai tyytymättömyys riippuu ratsastajan teoista, ei ominaisuuksista. Se, mitä väliä hevosen tyytyväisyydellä on, onkin ihan toinen juttu.

Tutkimuksessa mitattiin terapiahevosten stressitasoa, kun niiden selässä tasapainotteli ryhmä liikuntarajoitteisia tai terveitä lapsia. Hevosten stressitaso oli merkittävästi pienempi, kun selässä oli liikuntarajoitteinen lapsi. Syytä tähän ilmiöön ei pystytty osoittamaan, mutta tutkijoiden mukaan kyse voi olla siitä, että hevonen stressaa vähemmän, kun se oppimishistoriansa kautta tietää, että liikuntarajoitteinen ihminen ei voi vaikuttaa hevoseen niin voimakkailla avuilla kuin ”terve”. Hevonen nähtävästi todella arvostaa ratsastajaa, joka ei rätki tai potki tai kisko. Tätä näkemystä tukevat useat muutkin tutkimukset, joiden mukaan ratsastajan ”tehokkuus” eli apujen voimakkuus tai hevosen luonnollisen liikkeen tai tasapainon estäminen (pään asento) vaikuttaa hevoseen sen stressitasoa nostavasti. Esimerkiksi LDR-muodossa hevosten stressitaso nousee verrattuna vapaaseen muotoon.

Olemme ehkä perinteisesti ajatelleet, ettei työnteko saa olla hauskaa hevosellekaan. Humputtelu on eri juttu, mutta kun tehdään töitä niin tehdään kunnolla. Tämä töiden teettäminen saattaa joskus edellyttää kovempia apuja, mutta lopussa kiitos seisoo. Vai seisooko? Miksi tosissaan liikkuminen ja liikkuminen pitäisi erottaa toisistaan? Miksi jumppaamme, väännämme, käännämme, vispaamme, venytämme, herkistämme hevosiamme kuin maailmanlopun edellä? Mikä on se lopputulos, jota tavoittelemme? Kuka pystyy todistamaan, että se on saavutettavissa kaikella tällä veivaamisella?

Jos hevonen viskoo päätään tai aukoo suutaan, vedä vähemmän. Jos se potkii ja protestoi, purista vähemmän tai riisu kannukset. Hevosta voi motivoida erilaisilla koulutustekniikoilla liikkumaan vaikka ihan oikea perunasäkki selässään siitä hirveästi stressaantumatta tai ahdistumatta. Hevosen voi opettaa reagoimaan apuihin nopeasti, ilman että joka päivä pidetään ”kurinpalautus” tai ”tehdään asiat selviksi”. Mitä jos vain opettaisimme hevosen tekemään juttuja?

Mihin sitten perustuu uskomus siitä, että taitamaton ratsastus kipeyttää hevosen tai rikkoo sen tai on sille muuten pahaksi? Miksi ratsastuskouluhevoset kestävät vuodesta toiseen jumputusta selässään ja tekevät jopa 20 vuoden työuria, kun kilpahevosilla aktiiviuran pituus on keskimäärin 2-4 vuotta? Kilpahevosten ura päättyy useiten myyntiin tai loukkaantumiseen (ja loukkaantumisia sattuu useiten, kun pienen loukkaantumisen jälkeen ei malteta pitää treenitaukoa).

Tässä kolme kysymystä, jotka voit hevosellesi esittää jos epäilet, että huono ratsastuksesi aiheuttaa sille kärsimystä:

  1. Antaako se kiinni tarhasta? Se välkkynä eläimenä tietää, että kiinni antamista seuraa ratsastus. Mitä helpompi se on pyydystää, sitä vähemmän se vastustaa vuorovaikutusta kanssasi ja ratsastusta.
  2. Antaako se pukea kamat ja päästääkö se sinut kyytiin? Mitä helpommin nämä sujuvat, sitä vähemmän hevonen ratsastuksestasi kärsii.
  3. Pitääkö hevonen korvia eteenpäin, kun ratsastat? Pärskiikö se tyytyväisenä? Vaikuttaako siltä, että se nauttii edes jostain? Jos se vaikuttaa tyytyväiseltä, se todennäköisesti on sitä. Ota tästä kaikki ilo irti. Kukaan ei kiellä tekemästä vaikkapa seuraavat kaksi viikkoa pelkästään niitä asioita, joista hevonenkin tykkää.

Luota omaan ja varsinkin hevosesi arvostelukykyyn!

  • Munsters et al., 2013
  • Sloet van Oldruitenborgh-Oosterbaan, 2010
  • Friedrich et al., 2013
  • Fazio et al., 2013

 

Jaa artikkeli: Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterShare on LinkedInDigg thisShare on RedditShare on Tumblr

Mitä mielessä?