Luottamusta ja hyvää suhdetta etsimässä: luopumisen opettaminen

Hyvä suhde rakentuu luottamuksesta – luottamus syntyy tekojen kautta, eli toistuvissa myönteisissä vuorovaikutustilanteissa. Koiran luottamus ihmiseen henkilönä ja ihmisen persoonallisuuteen on vain yksi puoli luottamusta; ehkä jopa tärkeämpää on koiran luottamus siihen, miten oma ihminen erilaisissa tilanteissa toimii.

Luottamus ei ole mitään salatiedettä, vaan periaate toimii hyvin samalla tavalla kuin ihmistenvälisissä suhteissa. Sellaisiin ihmisiin voi luottaa helpommin, jotka toimivat tietyissä tilanteissa samalla tavalla, eli tavalla, jota osaamme aiempien kokemusten kautta ennakoida. Luottamus edellyttää kokemusta ja altistusta; ihmisen todelliset toimintatavat paljastuvat vasta käytännön tilanteissa.

Luopumisen opettaminen on loistava ikkuna koiran ja ihmisen väliseen suhteeseen. Se paljastaa paljon asioita, ja sillä on suuri vaikutus monellakin tasolla. Usein luopumiseen liittyy koiralle arvokkaita asioita, mikä tekee aiheesta koiralle tärkeän. Vaikka meillä olisi oma kanta luopumiseen, saattaa oma toimintamme näyttäytyä koiralle oikeissa tilanteissa jopa epäjohdonmukaisena.

Tapa, jolla opetin pitkään luopumista, perustuu oppimiseen yrityksen ja erehdyksen kautta. Siinä nameja pidettiin nyrkissä ja annettiin koiran tavoitella niitä ja kun se luovutti, se palkittiin. Toinen versio oli se, että nami oli lattialla ja mikäli koira yritti ottaa sitä ilman lupaa, se peitettiin. Kyllä koirat tällä tavalla oppivatkin luopumaan!

Miksi sitten halusin muuttaa hyväksi havaittua tyyliä? Taustalla on pitkähkö filosofinen(kin) pohdinta, mutta pähkinänkuoressa törmäsin sellaiseen loogiseen ongelmaan, että mitä jos en ehdi estää koiraa jossain tilanteessa tai mitä jos luopuminen koskee asioita, joita en voi hallita?

Esimerkiksi jäniksistä luopuminen olisi helppo opettaa vanhalla tyylillä, jos jäniksen saisi poistettua kuvasta jos koira lähtee ilman lupaa. Tai roskien syömisen ehkäisyssä pitäisi todella olla valmis peittämään roska jos koira yrittää sen ottaa. Illuusio estämisen toimivuudesta syntyy meille kun harjoittelemme asioita pääosin palkkioilla, jotka ovat meidän hallittavissa.

Vanhassa tyylissä mielestäni pääpaino oli luopumisen vihjeistämisellä, eli esimerkiksi “jätä”-sanalla. Jätä voi joillekin koirille tarkoittaa joissakin tilanteissa sitä, että nyt tulee lottopotti ja joillekin koirille se tarkoittaa sitä, että tuon haluaisin, mutta sitä en saa. Mikäli koira kuuluu ensinmainittuun ryhmään, ongelmaa ei ole. Mikäli koira kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, ongelmia alkaa ilmetä. Koiran hahmotuskykyä ei kannata aliarvioida. Mikäli jänis istuu kymmenen metrin päässä ja ihminen seisoo jäniksestä parinkymmenen metrin päässä ja koira ei ole kytkettynä, koira luultavasti tietää, että ihminen ei pysty tässä tilanteessa estämään koiraa lähtemästä jäniksen perään. Voi olla, että ensin vesitetään pari kertaa jätä-sanaa ja sitten koira lähtee.

Kuten joku viisas kerran kurssin aikana keksi, vanha tyyli on reaktiivinen tapa suhtautua luopumiseen ja uusi tapa on proaktiivinen tapa. Reaktiivisessa tyylissä koira havaitsee jotain, jonka jälkeen annetaan luopumisvihje, jonka jälkeen koira luopuu ja se palkitaan. Proaktiivisessa tyylissä tehdään kotiläksyt huolella ilman estämistä ja erehdyksiä ja sitten toivon mukaan koira havaitsee jotain, jonka jälkeen se toiveikkaana kääntyy kohti ohjaajaansa jonka jälkeen koira palkitaan.

Olin itsekin ensin sitä mieltä, että mitä väliä miten opettaa jos se toimii. Sitten kuitenkin ajattelen tosielämän sovelluksia varsinkin sellaisilla koirilla, joilla se palkka ja aito motivaatio on pääosin ihan muualla kuin niissä nameissa ja palloissa, jotka omistajalla on taskussa. Tämä on myös suhteen kannalta mielestäni oleellinen asia; tarvitseeko koiran pelätä, että omistaja estää tai poistaa palkan?

Liity jäseneksi, niin näet luopumisvideoita!

Mitä mielessä?