Jaa artikkeli: Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterShare on LinkedInDigg thisShare on RedditShare on Tumblr

Olen saanut olla Jaana Kivimäen mukana Ypäjän kisaviikolla ja Savonlinnan Opera Games-tapahtumassa. Kisaviikolla Jaana starttasi ”terveiden” luokissa sijoittuen hienosti luokassa helppo B:3. Miten se on mahdollista pararatsastajalta?

Suorituksia on hämmentävää katsoa – jos ei näe kahta raippaa tai tarranauhoja, joilla ratsastaja on kiinnitetty satulaan, ei pysty päättelemään, että hän on alavartalostaan halvaantunut.

Vaikka jokainen tietää, että hevonen on mahdollista kouluttaa hienovaraiseen merkkikieleen, miksi niin harva sitä tekee? Harmittavan usein ratsastajat, joilla on kaikki normaalit avut käytössä, käyttävät niitä säästelemättä. KOuluradalla näkee kannuksilla kaivamista ja silmä on siihen jo niin tottunut, että Kivimäen ratsastaessa joku ihmetteli kentän laidalla, miten ihmeessä sen jalat ovat noin paikallaan 😉

On kiinnostavaa seurata, yleistyykö operantti koulutustapa myös koulu- tai arkiratsastuksessa. Eikö olisi hienoa, jos hevonen oikeasti siirtyisi haluttuun askellajiin sanallisesta vihjeestä?

Tsemppiä Jaanalle, Grivikselle ja Vavilonille tuleviin koitoksiin!

Seuraa Jaanaa osoitteessa https://www.facebook.com/groups/264469917005373/

jaana_grivis_B_3

Jaa artikkeli: Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterShare on LinkedInDigg thisShare on RedditShare on Tumblr

5 kommenttia kirjoitukseen “Mihin kouluratsastuksessa tarvitaan jalkoja?

    • heinäkuu 8, 2013 at 2:55 pm
      Permalink

      Luulisi että kaikki mikä on lempeämpää myös hevoselle olisi ratsastajan ensimmäinen tavoite …ei näköjään jos kannukset menevät puheen ohi.Sääli.Oma tyttäreni inhoaa raipan käyttöä niin ettei ota sitä käteensä kuin vasta sitten kun se hänelle ojennetaan …jos sittenkään 🙂

      Reply
      • heinäkuu 8, 2013 at 9:17 pm
        Permalink

        Minusta ongelma lähtee jo siitä ajatusmallista, että koulukisoissa on _pakko_ olla kannukset. Se on todella kummallista. Mitä se on keneltäkään pois, jos joku saa hevosen liikkumaan yhtä hyvin tai paremmin ilman kannuksia? Ihan samanlainen muinaisjäänne kuin se, ettei golfia voi pelata muuta kuin sellaisessa paidassa, jossa on kaulukset. Golffarit ovat pikkuhiljaa kaivautumassa esiin hämähäkinseiteistään, olisiko ratsastajienkin aika?

        Reply
  • heinäkuu 8, 2013 at 5:35 pm
    Permalink

    Ratsastuksessa pääpointti on mielestäni oman kehon hallinta, ei ääniavut. Ääniavuistahan oikeastikin rokotetaan, jos esim. radalla maiskuttaa hevoselle. En silti hyväksy raipalla hakkaamista tai kannuksilla kaivamista. Itse käytän kannuksia vain kisoissa. Myöskään apuohjia en käytä, martingaali esteillä on ainut.

    Mielestäni ratsastuksessa kuitenkin yksi hienoin tunne on se, kun saa hevosen pysähtymään pelkästään ulospuhalluksen ja vatsalihasten avulla. Silloin ei tarvitse kättä käyttää. Hevosen voi saada myös liikkeelle ilman ääntä tai kannuksella kaivamista, kehon (lähinnä keskivartalon) hallinnalla sekin.

    Ratsastukseen on niin monia tapoja, mutta itse suosin lähinnä kehosta lähtevää signaalia hevoselle. Jos hevonen toimisi pelkästään ääniavuilla, ei siinä olisi mielestäni tarpeeksi haastetta, ja olisiko se sitten enää kovin raskasta urheiluakaan? Esimerkkinä, jos hevonen lähtisi liikkeelle, vaihtaisi askellajia ja pysähtyisi pelkästään puheen avulla.

    Reply
  • heinäkuu 12, 2013 at 12:51 pm
    Permalink

    Kävin lukemassa myös Amalian blogin ja kommentit aiheesta, joten kommentoin sekä hänen että Jaanan blogausta.

    Minulle ääniavuilla ratsastaminen sopii melkoisen hyvin. Ehkä siitä syystä, etten hallitse kehoani kovinkaan hyvin ja olen opetellut ratsastamaan ravureilla – siis lähinnä matkustamaan. Se on kyllä rankkaa ratsastamista – olla häiritsemättä hevosta käsillä, jaloilla tai keholla, jotta hevonen voisi juosta ravilla mahdollisimman kovaa. Hiki tulee ihan samalla tavoin kuin kentällä pyöriessä. Lisäksi itse olen luontaisesti aina jutellut hevosten kanssa, ääneen ja ajatusten välityksellä, sekä satulassa että kärryiltä ohjien kautta. Miten, en tiedä. Olen tavannut hevosia, jotka ovat sulkeutuneet, eivät siis halua ottaa vastaan viestejä muilta kuin fyysisiltä avuilta. Sellaisilla hevosilla on inhottavan mekaanista ratsastaa, en nauti siitä eikä hevonenkaan tunnu nauttivan. Se on vain suoritus, joka pitää tehdä päästäkseen pois.

    Parhaita kokemuksia ääni- ja ajatusavuista on tullut muutaman lämminveriravurin ja suomenhevosen selässä, ne olivat kärryjen edessä mahdottomia pideltäviä – ryöstivät kuin päättömät kanat. Satulaan huomasi, että hevoset pelkäsivät. Että sattuu, pitää mennä kovempaa kuin kykenee, pelottaa. Etenkin sillä lämpöisellä, jolla ratsastin sen yhden ja ainoan kerran, muistan elävästi, kuinka se rentoutui vähitellen kun en hermostunut sen ryntäilyyn enkä ryöstämiseen, en kiristänyt ohjia kertaakaan enkä käyttänyt pohkeita. Juttelin sille vain rauhallisesti ja ajattelin, ettei tässä mitään hätää ole. Olin vain kyydissä ja ohjailin sitä sanoin sekä johtavalla ohjalla. En muista, kuinka pitkän lenkin kävimme mutta sen muistan, kuinka hevonen jännittyi uudelleen palattuamme tallille – kuinka se ei olisi halunnut mennä sisään. Ikäväkseni en tiedä, mitä hevoselle on tapahtunut sittemmin, nimeä kun en koskaan tullut kysyneeksi.

    Muutama ravikäytössä ollut suomenhevonen on taas kysellyt sinne satulaan päin, että pysytkö varmasti kyydissä, eihän mennä liian lujaa ettet putoa, kaiken kaikkiaan ihanaa huolehtimista. Toisaalta sitten ratsastuskouluun tullut suomenhevonen hyppäsi kanssani jumppasarjaa – me kaksi vasta-alkajaa. Minä en todellakaan osaa ratsastaa, en sileällä enkä esteillä, mutta kun sitä on ”hullu” niin kaikenlaista tahtoo opetella ja kokeilla. Tämäkin nuori hevonen oli epävarma esteillä, epävarma ylipäätään kaikesta, mitä ratsastajat tahtovat. Loppujen lopuksi matkustin sen tamman selässä ohjaten sitä rauhallisuudella ja ajatuksilla. Kuinka se rakastui esteiden hyppäämiseen kun sitä ei moittinut ratsastajan virheistä edes ajatuksin. Kuinka se olisi mielellään hypännyt vaikka kuinka monta kierrosta jos vain olisi pyytänyt. Kuinka se odottikaan sarjalle kääntymistä ja ajatuksella annettua lupaa lähteä laukkaan ja sarjalle 🙂 Kuinka se rauhoittui kävelemään maneesin uralle lopuksi, voimia olisi vielä ollut mutta parempi oli lopettaa ennen väsymistä. Meitä saattoi olla kaksi naantalin aurinkona loistavaa tyyppiä siinä, ratsu ja matkustaja. Seuraavalla kerralla kun tammalla ratsastin ja kentällä oli esteitä niin tamma olisi hypännyt mitä vain ja missä järjestyksessä vain mutta siinä vaiheessa matkustajan kyvyt loppuivat kesken. Tamman into ei kuitenkaan siihen laantunut.

    Jalkoja ja käsiä ei siis mielestäni tarvita ratsastuksessa yhtään mihinkään kun on vain avoin mieli ja halua kuunnella sekä kertoa hevoselle omista ajatuksistaan ja tunnetiloistaan. Joskus on hyvä heittäytyä hevosen ”armoille”, mennä satulaan ja laittaa silmät kiinni – kuunnella, mitä hevonen kertoo. Kuunnella sydämellä eikä korvilla, istumalihaksilla, käsillä. Olla vain. Tästä voidaan päätellä, että en tahtoisi käytettävän mitään apuvälineitä, ei kannuksia ja/tai apuohjia, yhtään missään lajissa. Kannuspakkoa en etenkään ymmärrä vaikka ei niitä ole pakko käyttää vaikka ne mukana ovatkin. Raippa on myös vähän siinä ja siinä, haluttomat hevoset eivät liiku raipan kanssa tavan vuoksi yhtään sen paremmin kuin ilman raippaa ja niin paljon niitä ei jaksa työntää eteenpäin. Ei kisoissa eikä kotona.

    Reply

Mitä mielessä?