Jaa artikkeli: Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterShare on LinkedInDigg thisShare on RedditShare on Tumblr

Olemme mestareita kirjoittamaan sääntöjä. Tykkäämme asettaa eläimille velvoitteita ja vastuuta. Toki asetamme niitä myös itsellemme, mutta ne ovat yleensä paljon joustavampia. En koskaan lyö, paitsi jos koen olevani hengenvaarassa. Miksi emme hyväksy samaa eläimiltä – ne ajattelevat täsmälleen samalla tavalla puolustautuessaan? Ne eivät potki tai pure, elleivät tunne henkeään uhatuksi. Jos ne toimivat vastoin odotuksiamme, niitä odottaa elinikäinen leima; hullu, vaikea, mahdoton… Jos me toimimme vastoin omia odotuksiamme, riittää kun sanomme  että hei kamoon nyt. Olin vaarassa ja hevonen oli tuhma. Miksi meidän tunteemme vaarasta on aina aito, kun taas eläinten tunne vaarasta ja sen aiheuttama täysin luonnollinen puolustautumisreaktio on henkilökohtainen loukkaus?

Jokainen pelkoa kokenut tietää, että se voi nousta uudelleen pintaan odottamatta. Yhtäkkiä jokin tilanne tuntuukin vaikealta tai pelottavalta. Ne meistä, jotka eivät noudata ”nyt vaan menet ja teet, etkä näytä sille pelkoa”-kehotuksia, yleensä lopettavat tekemisen kun pelottaa. Kun eläin tekee niin, se on tottelematon eikä keskity. Kyllä sen pitäisi, ei se pelkää, se vaan ei halua. Sen pitää, koska sanon niin. On se nähnyt postilaatikoita ennekin. Olen minäkin nähnyt hämähäkkejä ennenkin, mutta en silti tykkää niistä. En pitäisi hämähäkkiä kädessä, mutta vieressä seisovan olisi vaikea arvata, enkö vain halua vai enkö uskalla. Jos en halua, mistä tahansa syystä, ei ole todennäköistä että tulevaisuudessa haluan, jos minut pakotetaan.

Kuitenkin toistuvasti ajatellaan, että hevonen alkaa haluta tehdä jotain, jos se pakotetaan. Tai sitten ajatellaan, ettei sen ole pakko haluta, riittää kun se tekee kuten käsketään. Se alkaa haluta tai liikkua ”oikein päin” kun tarpeeksi pitkään käytetään gramaaneita. Se alkaa haluta traileriin, jos se kannetaan sinne väkisin. Ei se välttämättä oikeasti ala. Lastaus voi toki tulla helpommaksi, kun se oppii, että vähiten vaikeuksia tulee siitä, että menee sisään. Mutta onko ikävyyksien välttäminen tarpeeksi koulutuksellisesti? Onko se ihan ookoo kuuliainen hevonen, joka suorittaa liikkeitä välttääkseen ikävyyksiä? Joka suorittaa pelästymisen tai kivun pelossa? Onko se happy athlete? Huomaisiko eron, jos se tekisi asioita saavuttaakseen jotain itselleen tärkeää? Tottakai huomaa, mutta onko sillä väliä?

Hevosen pitää sitä ja tätä. Hevosen pitää säilyttää kohtelias etäisyys ihmiseen. Hevosen pitää kunnioittaa ihmistä. Hevosen pitää keskittyä. Hevosen pitää reagoida. Hevonen ei koskaan saa tehdä niin ja näin. Hevonen ei koskaan saa tulla kutsumatta ihmisen tilaan. Hevonen ei saa kulkea väärin päin. Hevonen ei milloinkaan saa lässynlässyn. Sen tulee käyttää oikeita lihaksia ja oikein, muuten siitä tulee vino. Ongelma on siinä, että hevonen tuskin lukee näitä kirjoituksia ja periaatteita. Se, ettei hevonen toimi sääntöjen mukaan ei tarkoita, että se haluaisi olla tottelematon tai röyhkeä. Se voi tarkoittaa sitä, että sitä ei ole koulutettu toimimaan sääntöjen tarkoittamilla tavoilla. Jos joku elukka ei käyttäydy sääntöjen mukaan, vikahan on aina siellä hihnan tai riimunnarun toisessa päässä. Ei aina ole. Mutta jos kerran ”vika” olisi eliössä Y, miksi eliön X käyttäytymistä sitten muutetaan? Jos vika on omistajassa, miksi ongelma ratkeaisi sillä, että hevonen viedään ammattikouluttajalle?

Onko ihmisen tehtävä olla virallinen simputtaja, joka kaikissa tilanteissa vahtii, mitä hevonen tekee ja toimiiko se sääntöjen mukaan? Olisiko mahdollista, että nämä säännöt olisivat tavoitteita, joita koulutuksella saavutetaan, ei itsetarkoitus, jonka valvominen estää kaiken muun kouluttamisen? Joskus jopa tuntuu, että omassa päässämme olevien sääntöjen totteleminen rikkominen vaikuttaa suoraan siihen, millaisena kyseistä eläintä pidämme. Se on röyhkeä, ei kunnioita a) ihmistä, b) tilaa, se on vaarallinen jne. Voisiko ajatella, että hevosen ei pidä mitään, mutta voi olla kiitollinen kaikesta siitä mitä se tekee toiveidemme mukaan.

 

 

Jaa artikkeli: Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterShare on LinkedInDigg thisShare on RedditShare on Tumblr

0 kommenttia kirjoitukseen “Säännöt ovat meidän päässämme

  • huhtikuu 20, 2015 at 6:09 pm
    Permalink

    Kiitos taas kerran tästä blogista. Sain eilen hoitohepalle riimun päähän, hepan rouskutellessa tyytyväisenä porkkanaa. Tapahtuman arvo piilee siinä, että 2kk sitten pelkkä riimunnarun näkeminen aiheutti vaihdikkaan paikalta poistumisen. Ensin syöttelin porkkanoita naru kädessä. Kun se sujui rentona, joutui porkkanat ottamaan niin että riimunnaru osuu turpaan, ja lopulta heppa joutui pujottamaan päänsä korvia myöten riimunnarulenkin läpi saadakseen herkkuja. Siitä siirryttiin riimuun, mikä sujahtikin päähän aiemmin kun olin uskaltanut toivoa. Nyt jatketaan ”riimunpukeminen on nasta juttu” – mielipidevaikutuskampanjaa. (jätetään kertomatta ne pari kertaa kun en malttanut olla kokeilematta että pääsiskö etenemään nopeammin, ja päädyin menemään pari vaihetta takapakkia) Veikkaan että mun lähipiirin eläimetkin kiittäis tästä blogista jos osais.

    Reply

Mitä mielessä?