Jaa artikkeli: Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterShare on LinkedInDigg thisShare on RedditShare on Tumblr

Ihmisen suhde muihin eläinlajeihin on outo ja monimutkainen. Toisaalta pidämme eläimiä hyvin tärkeinä ja arvokkaina, toisaalta taas teemme niille käsittämättömiä julmuuksia.

Miksi ihmiset pitävät koiriaan hyvin, mutta aiheuttavat samaan aikaan tietoisesti suurta kärsimystä tuotantoeläimille? Koirat ovat aivan samanlaisia eläimiä kuin siat ja lehmät. Miksi otamme oman koiramme tunteet itsestäänselvyytenä mutta kieltäydymme ajattelemasta miltä sioista mahtaa tuntua?

Eläinten tunteista tiedetään jo jonkin verran. Tiedetään, että eläimet tuntevat. Tiedetään, että ns. hyvinvointikriteereiden noudattaminen ei läheskään kaikissa tapauksissa takaa eläimen hyvinvoinnin totetumista. Silti ei tule muutosta. Kun odotellaan että tiede löytää ”oikean” vastauksen. Niin kauan kun vastausta ei ole, oletamme ettei eläimillä ehkä sittenkään ole tunteita. Ei sikaa satu kun se kastroidaan. Ei eläin voi masentua jos sillä on pieni karsina ja ei virikkeitä. Ei eläimen ilmeita ja eleitä voi pitää luotettavina tunteiden ilmentyminä.

Kaikki se kärsimys mitä eläimille aiheutetaan, kun tiedemiehet edelleenkin tutkivat onkohan eläimillä varmasti tunteita, on turhaa, koska jokainen eläinten kanssa työskentelevä ihminen jo tietää vastauksen.

Tekisinkö omalle koiralleni näin? Sitä voi aina kysyä. Pitäisinkö omaa koiraani alle neliön verkkopohjahäkissä ympäri vuoden? Ja jos en pitäisi, miksi niin?

Bekoff, (2009), Animal emotions, wild justice and why they matter: grieving magpies, a pissy baboon, and emphatic elephants, emotion, space and society 2.

Jaa artikkeli: Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterShare on LinkedInDigg thisShare on RedditShare on Tumblr

0 kommenttia kirjoitukseen “Sikaa sattuu

  • joulukuu 7, 2010 at 10:59 am
    Permalink

    Tuli mieleen tosta masennusjutusta, että voiko se vaikuttaa ihmisiin jotenkin, jos syö paljon masentuneiden eläinten lihaa? Tai stressaantuneiden. Äidin raskauden aikainen stressihän vaikuttaa sikiöön selkeästi, mutta kyseessä on tietysti hyvin erilainen tapaus, kun verisuonet ovat liittyneinä toisiinsa. Olisi muutenkin mukava tietää, miten stressi ja huonot olot vaikuttavat lihakarjan tuotteiden aistitaviin ominaisuuksiin.

    Reply
    • joulukuu 7, 2010 at 3:00 pm
      Permalink

      Todella kiinnostava aihe! Katsoin pikaisesti, ja ainakin sikojen osalta on huomattu stressin alentavan lihan pH:ta ja vaikuttavan lihasfysiologiaan muutenkin. Yritän löytää lisää juttua ja kirjoittaa aiheesta piakkoin.

      Reply
  • joulukuu 15, 2010 at 1:53 am
    Permalink

    Olen miettiny samaa useasti, ja päätynyt aika psykologisille vesille. Mutta noinhan me toisiammekin kohtelemme, ja yhteiskuntateorian kannalta katsoen äkkiseltään yleensä kysymys on siitä, kuka kuuluu meihin ja kuka muihin. Mutta tarkemmin katsoen lemmikeihinkin usein ripustaudutaan kuin Toiseen – eli toiseus voidaan romantisoida ja heijastaa siihen idealisoituja tunteita ja käyttää sen edustajaa oman psyykkisen näyttämön mykkänä pelinappulana.

    Tätä tehdään perheissä ja parisuhteissa, mutta aina helpompaa se on silloin kun kohde on vähemmän protestoivana helpompi idealisoida. Ulkomaalaiseen on hyvä ihastua tulisesti, koska hänet voi vapaasti kuvitella mieleiseksi, koska hänen kulttuurisia merkkejään ei osaa tulkita. Eläin on vielä helpompi kohde puhumattomuudessaan, ja kaikkein vaikeimpia psyykkisiä vammoja kantaville, joilla ei riitä luottamus ja lämpö edes elollisille, jää vielä rakkaus tavaraan ja rahaan. Nyt niin muodikkaat hamstrausdokumentit tuovat tämän selkeästi ilmi: suhde jopa roskiin muodostuu tärkeämmäksi kuin oma henki ja terveys saati suhteet lapsiin tai ystäviin. Omat poisheitetyksi tulemisen pelot projisoidaan jopa omiin ulosteisiin ja tyhjiin maitotölkkeihin. (En nyt sano että jokainen hamsteri ja muotifriikki on pahasti psyykkisesti vammautunut, kyllähän tavaraan kiintyminen sinänsä taitaa olla hyvä piirre niukoissa oloissa – eli yltäkylläinen elintaso tekee mahdolliseksi stressitilanteessa ihmiselle kehittyä äärimmäiseksi hamstraajaksi tai ahmatiksi nopeasti).

    Olen ihmetellyt ihmisiä, jotka surutta syövät lihaa piittaamatta sen tuotanto-oloista yhtään, ja kuitenkin rakastavat eläimensä ns. to bits. Mutta tarkemmin katsottuna tuo rakkaus voi olla todella tuhoavaa, koska vaikka saatetaan huolehtia osasta eläimen tarpeita raivokkaan hartaasti, niin toinen puoli tarpeista kielletään täysin. Tällöin ihminen ei näe mitään ristiriitaa sen välillä, että syöttää syvästi palvomansa eläimen niin lihavaksi, että sen elämästä häipyy sekä leveyttä että pituutta.

    Mutta tämähän on yleensäkin rakastamisen syvin vaikeus: pitää osata päästää irti sulautumisentarpeista ja rakkauden kohteelle täytyy myöntää vapaus ja oikeus olla omanlaisensa erilaisine tarpeineen. Miten paljon kevyempi olisikaan kaikkien täällä hengittää, jos tämä oikeasti ymmärrettäisiin. Tällä menollahan ainoa asia mistä osaamme päästää irti ovat ne todelliset tarpeemme, jotka unohtuvat kun juostaan tyydyttämässä psyykkisiä pakkoja. Siksihän minäkin istun tässä virtuaalimaailma kuvaruudulla ja unohdan syödä.

    Lopputuloksena vain taidamme päästää irti planeetasta…

    Reply

Mitä mielessä?