Moni koira syö kupin tyhjäksi sekunneissa. Sen jälkeen alkaa armoton paikkojen ratsaaminen – olisiko johonkin vielä jäänyt jotain murusia? Hotkiminen on koirille tyypillistä, mutta se jättää tyhjäkäyntiä koiran aikabudjettiin.

Mikäli koiralla ei olisi omaa ihmistä, joka hoitaisi ruokaa kuppiin, koira joutuisi työskentelemään enemmän ruokansa eteen. Se todennäköisesti kävisi naapurin tunkiolla ja muutaman muun naapurin roskiksilla saadakseen riittävän määrän evästä päivän aikana. Ruualla on taipumus aktivoida koiraa, se pistää eläimen kuin eläimen liikkeelle. Kupista hotkimisessa ei välttämättä ole muuta ongelmaa kuin se, mihin koira sitten aikaansa käyttää.

Syöminen näyttelee keskeistä roolia kaikilla eläimillä. Niiden elämä pyörii usein ruuan (tai lisääntymisen) ympärillä, koska riittävä ravinto on edellytys hengissä selvitytymiselle. Kotioloissakin kannattaa ruokailua pohtia siitä näkökulmasta, että voisiko siihen jollain tavalla käyttää mahdollista nykyistä puolta minuuttia enemmän aikaa. Näin varsinkin niissä tapauksissa, joissa koiralla on jotain ns. huonoja tapoja, eli se jahtaa, vahtii, tuhoaa ja niin edelleen.

Kupista hotkimista voi verrata kaurapuuron mättämiseen ja virikesyömistä vaikkapa pistaasipähkinöiden näpertelyyn. Kaurapuuroa voi syödä isoja määriä, koska se on tasalaatuista lapioitavaa tavaraa. Pistaasipähkinöihin taas pitää keskittyä, kun jokainen pitää avata ja ne pussin viimeiset sissit jäävät aina avaamatta, koska sormet eivät vain enää kestä enempää.

Koiralle pistaasipähkinöitä ei kannata antaa, mutta sen sijaan voi miettiä, millä eri tavoin ruuasta ja ruokintatilanteesta saisi virikkeellisemmän. Se rentouttaa ja rauhoittaa koiraa ja toisaalta helpottaa omaa hommaasi, kun voit yhdistää huvin ja hyödyn. Tässä kolme vinkkiä.

  1. Rullaa osa nappuloista fleecehuopaan. Ripottele nappulat fleecen päälle ja rullaa se löysäksi pötköksi ja koiran taidoista riippuen laita vielä solmuun. Aloittelijalle riittää, että fleecen taittaa kahtia. Pistaasipähkinäilmiö tapahtuu, kun koira viettää ruokansa parissa enemmän kuin kaksi minuuttia aikaa.
  2. Hajasijoita ruoka pihalle. Kourallinen nappuloita ruohikossa tai lumessa on taattu pistaasipähkinäilmiö. Mikäli et halua ruokkia suoraan maasta, voit sijoittaa ruuat vaikkapa pakasterasioihin ja piilottaa ne pihapiiriin, josta koira on helppo opettaa niitä etsimään.
  3. Tarjoa makua, rakennetta ja ruokarauha. Nappulat vastaavat kaurapuuroa. Heti kun annokseen lisää jotain uutta, syömisnopeus hidastuu. Pienikin ajallinen lisäys syömiseen käytettävään aikaan voi olla prosenteissa katsottuna merkittävä. Varsinkin monikoiratalouksissa kannattaa varmistaa kaikile koirille ruokarauha, jolloin vieressä hotkiva kaveri ei yllytä syömiskilpailuun ja sen jälkeen mahdollisesti riitelyyn. Pienikin uhka ruokailutilanteessa nostaa syömisnopeutta.

Kerro omat vinkkisi virikkeelliseen ruokailuun!

Hyvinvoinnin monta puolta

Kuten usein todettu, käyttäytymisen todennäköisyyteen vaikuttavat sen seuraukset. Kouluttaminen ei ole rakettitiedettä. Ei ole lainkaan hankalaa opettaa rottaa erottamaan värejä toisistaan tai painamaan vipua. Siitä voi tehdä vielä helpompaa, kun tekee rotan elämästä muulla tavalla tylsää – pitää sitä pienessä häkissä ja antaa sille ruokaa ainoastaan koulutustilanteissa. Silloin ruoka toimii loistavasti vahvisteena, koulutussessioita voidaan pitää luonnottoman paljon peräkkäin (jopa koko päivän) ja eläin edistyy yleensä nopeasti. Ihanan palkitsevaa kouluttajalle.

Kouluttamisen tekniikka on vain yksi pienen pieni osa eläimen hyvinvointia. Paljon suurempi merkitys kokonaishyvinvoinnin kannalta on sillä, mitä eläin tekee ihmisen kanssa vietetyn ajan ulkopuolella. Tämä voi kolauttaa kouluttajan egoa, mutta näin se vain on. Hallituissa olosuhteissa kouluttaminen on varmasti jokaisen unelma – silloin kaikki menee kuten Strömsössä. Ongelmat alkavat siitä, että olosuhteet muuttuvat. Mitä paremmat tai lajityypillisemmät olosuhteet eläimellä on, sitä vähemmän se ”koukuttuu” kouluttamiseen, jos mietitään virikenäkökulmaa. Jos kouluttaminen on ainoa virike, se muodostuu pian tärkeäksi resurssiksi. Jo taas eläimellä on muutakin mielekästä puuhaa, se voi kestää tavallista lyhyempiä koulutushetkiä ja vaatia kekseliäisyyttä vahvisteiden suhteen.

Joskus kouluttamisen tekniikan näkökulma jättää taakseen muun. Miksi eläin on niin motivoitunut? Pidetäänkö sitä nälässä ja virikkeettömässä tilassa, jotta se jaksaa ”kouluttaa” ihmisiä? Vaikka koulutusmenetelmät olisivat hattaraa ja sateenkaaria, eläimen valinnanvara voi olla melko ohut. Mikäli eläin saa ruokaa vain koulutustilanteissa, onko sillä todellinen vapaus valita? Missä tilanteissa on oikeutettua toimia näin?

Arjen kouluttaminen on aina kompromisseja ja epäonnistumisten sietämistä. Eläin ei ole kiinnostunut, ei ole sopivaa palkkaa, eläin haluaa mieluummin nukkua, on hallitsemattomia häiriöitä, kärpäsiä, paarmoja, sen mielenkiinto lopahtaa jne. Tauottamisen oppiminen ja maltti syntyvät epäonnistumisten eli liian suurten odotusten kautta. Taito syntyy siitä, miten tästä kaaoksesta pystyy poimimaan juuri ne pienet asiat, jotka ovat merkityksellisiä koulutuksen etenemisen kannalta.

Kouluttaminen on yksi hyvinvointitekijä – se vaikuttaa eläimen ja omistajan suhteeseen. Muita ovat luonnollisesti terveys, hyvä ravinto ja lajille sopivat olosuhteet. Mahdollisuus lajityypilliseen käyttäytymiseen kuuluu jokaiselle eläimelle ja sen merkitys on yhtä suuri kuin oikean ruokavalion. Parhaimmillaan kouluttaminen on kognitiivinen ja sosiaalinen virike eläimelle – kuitenkin ainoastaan silloin, kun eläimellä on rehellinen valinnan vapaus joko olla koulutustilanteessa tai olla olematta.

Virikkeestä puhuttaessa kyseessä on aina omaehtoinen toiminta eläimen puolelta.

virike

 

 

 

Täydellinen päivä

Mitä eläimesi tekisi jos se saisi viettää unelmiensa päivän?

Jotta osaisimme vastata tähän kysymykseen, meillä pitää olla sekä perustiedot kyseisestä lajista että kokemusta tästä nimenomaisesta yksilöstä.

Moni vastaa kysymykseen yllättävän kapeasti: mun koira söisi koko päivän, mun hevonen haluaisi olla tarhassa enemmän, mun kissa haluaisi maata patterin päällä.

Kun mietit mitä eläimesi tekisi omana ideaalipäivänään, älä vertaa nykytilaan vaan mieti jos kaikki olisi mahdollista. Kirjoita kaikki eläimesi lempipuuhat ylös ja suunnittele sitten, miten voisit näitä joskus järjestää.

Tästä on ainakin kaksi hyötyä: 1) opit ajattelemaan, mitä asioita eläin arvostaa ja 2) opit tiedostamaan, ettei teillä aina ole yhteisiä tavoitteita.

Mitä enemmän eläimellä on mahdollisuuksia toteuttaa omia lempipuuhiaan, sitä enemmän se voi panostaa myös teidän yhteisiin harrastuksiinne – ne eivät sulje toisiaan pois. Lisäksi kannattaa muistaa, että eläimelle riittää tunne siitä, että se toteuttaa itseään. Jos vaikkapa koira tai hevonen arvostaa syömistä eniten maailmassa, niitä ei tarvitse ruokkia hengiltä. Tunne riittää, eli syömiseen tai ruuan etsimiseen käytetyn ajan lisääminen.

Tämän ajatusharjoituksen tavoitteena on saada aikaan piirakka, jossa viipaleet muodostavat vuorokauden. Mitä enemmän eri viipaleita on, sitä monimuotoisempaa eläimen käyttäytyminen on. Myös viipaleiden suhteella on merkitystä; jos passiivisia viipaleita on enemmän kuin aktiivisia, voi olla tarpeen miettiä erilaista ajanvietettä 🙂

Aikabudjetti kertoo myös muutoksista ja mahdollisista ongelmista. Pieni kipu tai muut ongelmat näkyvät käyttäytymisessä. Niitä ei välttämättä huomaa tilanteissa, joissa on itse eläimen kanssa, muutokset tulevat selkeämmin esille, kun eläimiä tarkkailee vaikuttamatta niihin.

 

 

 

 

 

Jälkien seuraaminen on koirille luontaista toimintaa. Se voi olla myös totista harrastusta, kilpailulaji tai vain hauskaa ajanvietettä sekä erityisen hyvä keino virikkeellistää koiraa. Seuraavassa yksi tapa virikejäljen tekoon, muitakin tapoja varmasti löytyy. Virikejäljen tarkoitus on olla helppoa ja antoisaa molemmille osapuolille. Paineita ei kannata ottaa, pääasia on, että harrastamiseen on matala kynnys.

Helpoiten virikejälki syntyy maastoon, jossa ei ole paljon kävelty. Ensimmäisen jäljen kanssa kannattaa kokeilla onko syytä hajustaa jälki vai riittääkö että sen kävelee itse. Talvellakin voi harjoitella, lumessa jälki on helppo itse huomata.

  • tallaa jälki mielellään myötätuuleen, merkkaa alkukohta
  • voit hajustaa jäljen esim. lihapullalla sukkahousuissa, jota vedät perässäsi
  • tee ensimmäisestä jäljestä suhteellisen lyhyt, noin sata metriä, voit jättää loppukohtaan herkkuja tai vaikka perheenjäsenen
  • anna jäljen vanhentua ainakin puoli tuntia
  • ota koira, mielellään valjaissa ja kulje kohti jäljen lähtöpaikkaa niin että tulet jäljelle kohtisuoraan
  • yleensä koira nostaa jäljen itse, tällöin ei tarvitse muuta kuin seurata perässä
  • palkitse koira jäljen lopussa

Muutaman jäljen jälkeen huomaat, että koira yhdistää tietyt valjaat jäljestämiseen ja alkaa ennakoida ja innostua. Jatkossa jäljen nostamisen yhteydessä voit käyttää vihjesanaa, joka tarkoittaa että jälki on tulossa.  Yleisin ongelma virikejäljestyksessä on liian innokas koira, joka kirmaa alusta loppuun sekunneissa. Tällaisille koirille jälkeä kannattaa vaikeuttaa, joko antaa sen vanhentua kauan tai tekee sen vaikeaan maastoon, kuten kuivaan jäkälämetsään.

Virikkeellistäminen ja aktivointi. Niin hyödyllisiä kuin ne ovatkin, ne eivät kuulosta yhtä tärkeiltä kuin vaikkapa rokotus, terveellinen ruokinta tai elinympäristön puhtaus. Jotenkin termit kuulostavat kuitenkin harrastelijamaisilta.
Elinympäristön rikastamisella ja virikkeellistämisellä on todettu selkeitä fysiologisia vaikutuksia eläimiin. Vaikutusten taustalla on aina omaehtoisen motorisen käyttäytymisen tai toiminnan lisääntyminen. Tämä on hyvä muistaa, kun pohtii mitä virikkeellistäminen oikeastaan on. Se ei ole koiran juoksuttamista juoksumatolla, hevosen kävelytystä kävelykoneessa eikä muuta vastaavaa. Sen sijaan jyrsijöiden juoksupyörät ovat virikkeellistämistä. Miksi näin?

Mitä vaikutuksia onnistuneella virikkeellistämisellä sitten on eläimille?

  • Parempi muisti ja oppimiskyky
    • virikkeellistäminen parantaa muistin toimintaa erilaisissa oppimistehtävissä
  • Anatomiset muutokset
    • sekä virikkeet että motorinen harjoittelu lisäävät uusien neuronien määrää
    • virikkeellistetyillä jyrsijöillä on havaittu suurempia ja painavampia aivoja
    • hermosolut haarautuvat enemmän, synapseja muodostuu enemmän
  • Elektrofysiologiset muutokset
    • muutokset hippokampuksessa, tehostunut muisti
  • Kasvutekijät
    • solujen muodostus paranee
  • Välittäjäaineet
    • välittäjäaineiden toiminta (serotoniini, noradrenaliini, asetyylikoliini)
    • vaikutukset mielialaan
Elinympäristön rikastaminen kannattaa. Onhan se nyt selvää, että kopissa tai häkissä seivominen ja makaaminen ei voi olla kovin ”kehittävää”…
Henriette van Praag, Gerd Kempermann and Fred H. Gage, 2000, Neural consequences of environmental enrichment, Neuroscience, Nature reviews.

 

 

 

Virikkeellistämisen ajatellaan usein parantavan eläinten hyvinvointia. Kongit, makupalojen piilottaminen, erilaiset pelit ja pallot ovat yleisimpiä aktivointivälineitä. Puuhastelu voi viedä eläimen mennessään jonkinlaiseen ’flow-tilaan’; testeissä eläimet ovat jopa jättäneet syömättä piilotettuja makupaloja, koska itse ratkaiseminen on ollut niin palkitsevaa.

Eläimillä saattaisi olla potentiaalia ratkaista paljon haastavampiakin ongelmia kuin mitä niille tarjoamme. Luonnossa elävät eläimet joutuvat usein kohtaamaan haasteita, joiden ratkaisemiseen ne joutuvat käyttämään kaikkea oppimaansa ja prosessoimaan monenlaista tietoa: aistikokemuksia, muistia, oppimista, päätöksentekoa sekä muita ajatteluprosesseja.

Virikkeellistäminen on yleensä sitä että eläin joutuu työskentelmään enemmän ruokansa eteen. Tällaisen virikkeellistämisen seurauksena eläin käyttää syömiseen enemmän aikaa ja se liikkuu enemmän etsiessään ruokaa – näin ollen eläimen aktiivinen aika kasvaa.

Eläimet oppivat nopeasti ratkaisemaan aktivointilelujen arvoituksen. Tämän jälkeen lelu aktivoi enää fyysisesti – tuote ei enää vaadi kognitiivisia ongelmanratkaisu- tai sosiaalisia kykyjä. Jotta esim. koiran tai rotan palapeli olisi oikeasti ja oikealla tavalla haastava, sitä pitäisi vaihtaa tai muuttaa riittävän usein.

Kun eläimiä pidetään vankeudessa, joudutaan aina tinkimään elinympäristön monimuotoisuudesta, aktiivisuudesta ja joustavuudesta, joiden on todettu ehkäisevän apaattisuutta ja stereotyyppistä käyttäytymistä. Eläinten hyvinvointi koostuu monista tekijöistä, joista yksi voi olla ’positiivinen stressi’. Tämä tarkoittaa sitä että eläimellä on mahdollisuus ratkaista sopivan haasteellisia tehtäviä ja sillä on käytössään tehtävien edellyttämät työkalut. Tehtävän haastavuuden määrittelee sekä laji että yksilö.

Usein virikkeellistäminen tai aktivointi koskee pieniä eläimiä. Rotille rakennetaan putkia ja tunneleita, koirille ostetaan palapelejä, kissoille tehdään kiipeilyseiniä, kaneilla harrastetaan agilityä. Miten hevosia virikkeellistetään? Niitä seisotetaan karsinoissa tai tarhoissa ilman seuraa. Niille annetaan liikaa väkirehua suhteessa heinään. Niitä liikutetaan tunti päivässä. Niille soitetaan radiota. Niiden karsinaan viedään pallo tai seinään ripustetaan jokin pullo. Olemmeko mahdollisesti aliarvioineet hevosten kognitiiviset kyvyt kun olemme keksineet nämä mullistavat virikkeet ?

Meehan, Mench, (2007), ’The challenge of challenge: Can problem solving opprtunities enhance animal welfare?’, Applied Animal Behaviour Science  102: 246-261.