Tämä teksti syntyi, kun pohdin kuinka ajankohdalla on väliä hevosten koulutuksessa. Ja nimen omaan ratsain tehtynä.

Palkkio eli vahviste ratsailla on ensisijaisesti paineen poisto eli pyytävän avun lopettaminen juuri oikealla hetkellä. Negatiivisen vahvisteen määritelmän mukaan hevonen oppii välttämään epämukavaa ärsykettä, kun toivottu käytös aikaansaa ärsykkeen poistamisen. En ole itse ollut yhdelläkään ratsastustunnilla, jossa olisi keskitytty apujen oikea-aikaiseen lopettamiseen. Pääpaino on ollut apujen antamisen ajoituksessa: milloin käytetään pohjetta, milloin ohjaa ja niin edelleen. Ohjeet painottuvat yleensä jonkin lisäämiseen; enemmän kättä, enemmän jalkaa tai enemmän asetusta. Ehkä pysähtymisessä selkeiten huomaa vahvisteen ajoituksen: kun hevonen pysähtyy, ratsastaja myötää ohjista. Tämä on selkeä tilanne. Sen sijaan muissa liikkeissä palkkion ajoitus voi olla haastavampaa. Jos hevonen vaikkapa väistää, mikä on oikea hetki lopettaa pohkeella vaikuttaminen? Silloinko, kun väistäminen halutaan lopettaa? Silloinko kun väistö alkaa? Annetaanko apu joka askeleella ja höllätään joka askeleella? Miten toimitaan, jos hevonen ei reagoi halutulla tavalla? Miten ratsastaja kykenee säilyttämään pyytävän avun päällä ja samanlaisena tai jopa voimistuvana liikkuvan hevosen selässä jopa kymmenien metrien ajan, kunnes hevonen reagoi?

Tutkimuksessa testattiin, miten hevonen oppi väistämään lautaseen kohdistettua painetta. Hevosia painettiin lautasesta, ja kun ne väistivät pois paineesta, eli siirsivät vähintään yhtä takajalkaa toiseen suuntaan, paine poistettiin välittömästi. Avustaja esti hevosia liikkumasta eteen ja taakse. Havaittiin, että väistäminen tarvittava paine väheni ensimmäisen harjoittelupäivän jälkeen ja että oikealta puolelta painetta jouduttiin käyttämään enemmän kuin vasemmalta. Keskimääräinen paine, joka tarvittiin liikkeen aikaansaamiseksi oli vajaat 20 Newtonia. Ensimmäisen päivän aikana tarvittava paine aleni, mikä paljasti, että oppimista oli tapahtunut. Se kai on apujenkin idea – jos hevonen osaa avut, se reagoi yhä pienempään ja pienempään vihjeeseen. Maastakäsin toteutettuna tämä on yksinkertaista. Pidetään sormi kiinni, kunnes hevonen reagoi. Miten ratsain? Väitän, että taitavallekin ratsastajalle on hankalaa pitää pohje kiinni samassa paikassa ravaavan hevosen kyydissä. Yleensä ratsastajan jalat heiluvat hevosen liikkeen mukana, jolloin apu tulee ja irtoaa, tulee ja irtoaa ja tulee ja irtoaa eikä hevonen välttämättä reagoi. Tämä vesittää herkkyyttä. Se taas johtaa siihen, että voimaa tarvitaan yhä enemmän ja lisäksi apu annetaan ylläpitävässä merkityksessä. Jos katsoo omaa tai kenen tahansa ratsastusta, on mahdotonta sanoa milloin ratsastaja hellittää avun, varsinkin jos kyseessä on pohje tai ns. istunta-apu. Käytännössä ratsastajan palkkion ajoitusta on siis melko mahdotonta arvioida ulkopuolelta. Eikä se oikeasti kiinnosta ketään, jos hevonen näyttää tekevän haluttuja asioita.

Vahvisteiden tarkoituksena on lisätä toivottujen käytösten todennäköisyyttä. Jos vahviste annetaan väärään aikaan, haluttu käytös ei vahvistu. Mikäli edellä mainitussa tutkimuksessa hevosia olisi painettu sormella ja painaminen olisi lopetettu, kun hevonen peruuttaa, eivät hevoset olisi oppineet väistämään paineesta vaan tulemaan päin sitä. Jos taas tutkimuksessa olisi käytetty tupla- tai positiivista vahvistetta ja vielä lisäksi sekundäärivahvistetta (eli äänimerkillä merkitty haluttu käytös), olisivat hevoset saaneet jotain hyvää (kuten niin muodikkaan rapsutuksen) kun ne siirtyvät. Tai ne olisivat siirtyessä kuulleet äänimerkin, jonka jälkeen niille olisi annettu jotain mieluisaa. Vastaavasti, ne eivät olisi oppineet väistämään, jos vahviste olisi tullut väärästä asiasta, kuten peruuttamisesta. Miten sitten ratsain? Oma mielipiteeni on se, että jos ratsastaja tietää mitä haluaa ja tuntee, milloin hevonen niin toimii, on tuplavahvisteen käyttö ajoituksellisesti helpompaa kuin negatiivisen. Tarvitsee vain sanoa sana tai painaa nappia ja muu tapahtuu itsestään. Koska äänimerkin jälkeen täytyy valmistautua kaivamaan herkkua taskusta, käytössä ollut apu loppuu luonnollisesti. 

Tuplavahvisteen ajoituksessa jokaisella on yhtäkkiä näkemys. Palkkion ajoitus on väärä ja palkkion suuntakin saa monesti kritiikkiä. Kun koulutukseen sotketaan mukaan ruokapalkkio, täytyy ratsastajan olla superammattilainen ja olla käynyt erinäisiä kursseja palkitsemisen tekniikkaan liittyen. Kuinka moni negatiivista vahvistetta käyttävä treenaa tekniikkaa ja motoriikkaa, joilla voisi varmistaa oikean ajoituksen? Arvaan, ettei kukaan. Ehkä simulaattorilla tätä voisi harjoitella. Samalla tavalla, kuin teknisesti taitava ratsastaja kehittyy apujen käytössä negatiivisen vahvisteen taituriksi toistojen myötä, voi ratsastaja kehittyä tuplavahvisteen taituriksi harjoittelemalla. Mitä sitten, jos palkkion ajankohta on väärä? Toivottu käytös ei tule todennäköisemmäksi. Hevonen syö paljon herkkuja ja oppii asioita, joita ei ollut tarkoitus opettaa. Eli tapahtuu aivan sama asia kuin silloin, jos ratsastaja ei osaa lopettaa apua oikeaan aikaan. Missä vaiheessa on syntynyt käsitys siitä, että paineen poiston osaa jokainen ja ruualla palkitsemisen vain harvat? Miksi ruualla palkitseminen vaatisi enemmän osaamista kuin oikein tehty paineen poisto? Oikeastaan paineen poistamisesta ja käyttämisestä pitäisi olla enemmän huolissaan, koska paine voi uhata eläintä ja aiheuttaa epämukavan tunteen. Palkkion ennakointi voi toki aiheuttaa turhautumista, mutta harvoin pelkoreaktioita, kuten paine.

Itse olen sitä mieltä, että ruokapalkkiota käyttävä ratsastaja ei tarvitse vierelleen suu viivana seisovaa totista kouluttajaa, joka kontrolloi sekä sekundääri- että primäärivahvistetta. Tällöin ratsastaja joutuu passiivisen matkustajan rooliin, eikä välttämättä itse ole kouluttajan kanssa samoilla fiiliksillä ajoituksesta. Suosittelen, että jokainen ratsastaja vastaa itse palkitsemisestaan ja oppii tekemällä. Hevosia on vuosituhansien ajan onnistuttu enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi kouluttamaan sekä leivällä että paineella. On hyvä tietää, mitä tekee ja vielä tärkeämpää on tietää mitä haluaa. Vain silloin voi saavuttaa halutun lopputuloksen. Ja sekin on hyvä pitää mielessä, että jos vahvistaa väärää asiaa, kyseessä ei ole maailmanloppu.

Ahrendt et al., 2015

Kahdellekymmenelle hevoselle koulutettiin pysähtyminen ohjasajaen. Puolet porukasta koulutettiin niin, että pysähtymistä vahvistettiin poistamalla paine. Puolet porukasta koulutettiin niin, että pysähtymistä vahvistettiin sekä paine poistamalla että lisäämällä palkkio.

Koulutusjakso kesti neljä päivää. Viidentenä päivänä hevoset testattiin. Molempien ryhmien hevoset oppivat pysähtymään, eikä ajassa merkistä pysähdykseen ollut eroa. Sykkeissä ei myöskään ollut eroa.

Eroja ryhmien välillä kuitenkin löytyi. Paineen poiston lisäksi palkitut hevoset heiluttivat päitään vähemmän. Ne lipoivat huuliaan enemmän kuin paineen poistolla vahvistetut (tämä voi olla tyypillinen ruokapalkkion kylkiäinen, tässä tutkijat ovat tulkinneet sen hyväksi asiaksi). Lisäksi tuplavahvistetuilla hevosilla oli pyöreämpi olemus kuin pelkän paineen avulla koulutetuilla. Pyörempi olemus ei tässä kohtaa tarkoita ympärysmittaa, joka sekin toki voi pyöristyä palkkioiden avulla, vaan hevosen ”muotoa”. Pyöreää muotoahan pidetään usein tavoiteltavana tilana.

Mielenkiintoisia havaintoja. Tutkijoiden mukaan palkkioiden käyttö koulutuksessa, vaikka negatiivisen vahvisteen ohella, voi kannattaa. Jos ei-toivotut käytökset vähenevät ja hevosen asento muuttuu toivottavaan suuntaan, niin miksikäs ei. Looginen päättelyketju johtaa myös siihen, että kun edelliset tapahtuvat, myös hevosen kokonaisvaltainen hyvinvointi paranee.

Warren-Smith & McGreevy

Tykkäsin puolipidätebloggauksesta.  Tunne Hevonen-blogissa oli koottu puolipidätteen määritelmiä eri lähteistä. Ainoa yhtenäinen näkemys aiheesta tuntuu olevan se, että se voi tarkoittaa jokaiselle ratsastajalle ja hevoselle eri asiaa. Perusajatus on ilmeisesti kuitenkin se, että hevonen saadaan tasapainoon ja painoa siirrettyä takajaloille ja selkää ja rintakehää ylös ja lantiota alle. Aikamoinen kultakimpale tämä puolipidäte. Yksi pikku apu ja ratsastuksen välimerkki ratkaisisi koko kouluratsastuksen perimmäisen tarkoituksen.

Puolipidäte on jokaiselle omanlaisensa apu. Käytän seuraavissa kappaleissa esimerkkiä puolipidätteestä, jossa käytetään istuntaa, ohjia ja pohjetta yhtä aikaa. Miten, sitä en tiedä.

Miten hevoselle koulutetaan puolipidäte?

Hevoselle koulutetaan merkit, joista se osaa lähteä liikkeelle ja pysähtyä, vaihtaa askellajista toiseen ja vaihtaa vaihdetta askellajin sisällä. Lisäksi se opetetaan kääntymään ja asettumaan. Jotta hevonen ymmärtäisi merkit mahdollisimman hyvin, niiden tulisi olla toisistaan helposti erotettavia. Avut koulutetaan hevoselle vahvistamalla haluttua reaktiota. Miten puolipidäte sitten koulutetaan? Annetaan merkki, eli kaikki avut päälle, ja odotetaan kunnes hevonen tarjoaa oikeaa käytöstä – nostaa selkää ja rintakehää, tasapainottuu jne. ja kun hevonen tekee nämä halutut asiat, paineet poistetaan. Aika todennäköistä? No, ei varmaan – täytyy siis sheipata käytös kokoon pienistä palasista. Mistä puolipidätteen sheippaaminen aloitetaan? Ei harmainta aavistusta.

Miten hevonen ymmärtää puolipidätteen?

Oletko ollut ylioppilaskirjoitusten kuullun ymmärtämisen kokeessa? Sinulla on edessäsi kysymys, johon yrität pinnistäen kuunnella ja poimia vastausta kuulokkeista. Heti kun kuulet vastauksen, ruksitat oikean vaihtoehdon. Mitä jos naapurikopissa yskitään niin ettet kuule? Tai jos joku puhuu toiseen luuriin toista juttua ja toiseen jotain aivan muuta?

Kuvittele tilanne, jossa navigaattorin Matti sekoaa. Ajat risteykseen ja Matti neuvoo kääntymään vasemmalle ja oikealle. Risteyksen jälkeen Matti ohjeistaa kääntymään takaisin jos mahdollista ja jatkamaan suoraan eteenpäin. Mitä teet? Ajat seuraavalle bussipysäkille kiroilemaan. Ristiriitaisten ohjeiden lisäksi Matti kommentoisi ajamistasi ja neuvoisi muissakin kuin reittiasioissa. Miksi hevonen tekisi jotain muuta kuin kiroilisi saadessaan ristiriitaisia apuja?

Miten puolipidäte toimii apuna?

On aikaavievää kouluttaa perusavut hevoselle niin, että ne toimivat eri tilanteissa ja ympäristöissä. Eri ihmiset käyttävät apuja eri tavalla. Yksi hengittää, toinen avaa jalkoja, kolmas käyttää kantapäitä. Eikö ole uskomatonta, että nämä ihmiset voivat ratsastaa samalla hevosella niin, että hevonen suurin piirtein tekee haluttuja asioita? Apu ei juuri koskaan ole yksi merkki, vaikka näin tarkoittaisikin. Vaikka tarkoituksena on käyttää vain kättä tai jalkaa, tulee samalla antaneeksi tahattomasti muitakin merkkejä (nyt puhun itsestäni). Entä jos lisätään tähän palettiin vielä melkein-merkki, eli puolipidäte. Merkki, joka tarkoittaa kaikkea muttei mitään. Valmisteleva merkki, joka kertoo hevoselle, että kohta tapahtuu jotain. Puolipidäte on ratsastuksen pilkku. Pilkkua tulee käytettyä näissä kirjoituksissakin liikaa. Olisi parempi vain ottaa lause kerrallaan.

Mikä se sellainen pidäte on, jonka tarkoituksena ei ole hidastaminen? Jos apua käytetään ilman, että haluttu reaktio seuraa, apu sammuu. Pidätteet ilman hidastamista tai voimakas ”tuntuma” saattavat aiheuttaa sen, että hidastavat avut sammuvat eli eivät enää vaikuta halutulla tavalla. Ja millä hevosen sitten saa pysähtymään tai hidastamaan? Sama ilmiö jalkojen kanssa. Jatkuva pohkeiden käyttö turruttaa hevosen eli sammuttaa halutun reaktion.

Toinen koulutuksellinen asia, joka on syytä huomioida puolipidätteen tai muiden yhtäaikaisten apujen kanssa, on varjostaminen. Tai ehkä parempi termi olisi varjouttaminen. Varjouttaminen tarkoittaa, että hevonen pystyy (oikeasti:) keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Kuten me ihmisetkin. Kahden avun tilanteessa hevonen rekisteröi vain toisen, vahvemman avun ja toimii sen mukaisesti. Toinen apu taas sammuu ajan mittaan, koska se ei tuota mitään. Eli puolipidätehetkellä hevonen valitsee yhden niistä kolmesta tai useammasta käytettävästä avusta ja tarjoaa käytöstä, joka kyseiseen apuun on linkitetty. Eli yleensä se hidastaa.

Varjouttaminen sinänsä on kelpo koulutusmenetelmä – hevosia voi totuttaa pelottaviin asioihin siten, että ne keskittyvät johonkin toiseen asiaan. Tämä toinen asia jättää parhaimmillaan varjoonsa pelkoreaktion.

 

 

 

Joskus kuulee, että hevosia ratsastetaan läpi. Tämä voi tarkoittaa monille eri asioita, kuitenkin itse miellän sen sessioksi, jossa käydään läpi avut ja varmistetaan, että hevonen reagoi niihin. Mutta mitä hyötyä läpiratsastuksesta on, jos hevonen reagoi apuihin 1,2 ja 3, mutta omistaja käyttääkin apuja 4,5 ja 6? Eihän hevonen voi silloin ymmärtää.

Jokaisen kannattaisi silloin tällöin pohtia, mitkä avut tarkoittavat omalle hevoselle mitäkin. Kuulostaa hullulta, mutta ei ole läheskään aina selvää, mikä merkki oikeasti tarkoittaa jotakin ja mikä ei. Joskus voi olla niin, että merkki puuttuu kokonaan. Hyvä esimerkki on liikkeelle lähtö. Jos hevonen ei vastaa pohjeapuihin, ääneen tai raippaan, hevonen saadaan liikkeelle vetämällä toisesta ohjasta, jolloin hevonen ottaa sivuaskeleen. Tässä vaiheessa ensin kokeillut avut ovat jo lakanneet, eli paine on poistettu ilman että hevonen on siihen vastannut. Jokaisesta tällaisesta kerrasta hevonen oppii, ettei pohjeapu, ääni tai raippa tarkoita mitään.

Toinen asia, joka ratsastuksessa mietityttää, on hidastavat avut. Yhdelle ratsastajalle perustuntuma hevosen suuhun on höyhen ja toiselle maitotölkit ja muille jotakin siltä väliltä. Joku vetää naruista pysäyttääkseen hevosen, joku toinen ei vedä lainkaan. Mistä hevosen pitäisi tietää, mikä merkki tarkoittaa hidastamista ja mikä on perustuntumaa?

Joskus hevonen koulutetaan ohjastuntumamerkistä lyhentämään kaulaa ja laittamaan pään ja kaulan tiettyyn asentoon. Tämä ilmiö on haitallinen, koska apu, jota käytetään yleensä hevosen hidastamiseen, ei hidasta, vaan on merkki halutusta pään ja kaulan asennosta. Voi olla, että näin koulutetuilla hevosilla ei ole hidastavaa merkkiä lainkaan, mikä taas voi aiheuttaa vaaratilanteita.

Ravureiden kanssa toimineet usein oppivat, miten hevosen saa hiljentämään vauhtia. Vetäminen ei toimi, vaan yleensä vauhti hiljenee kun naruja löysää. Mistä hevonen tämän voi oppia? No aika helposti siitä, että kuski vetää ja hellittää ja vetää ja hellittää ilman, että hevosen vauhdissa tapahtuu mitään muutosta.

Missä tilanteissa sinä olet huomannut, ettei yhteinen merkkikieli toimi odotetulla tavalla? Ajattele miten taitavia arvaajia hevoset ovat, kun ne pystyvät ymmärtämään viestejä, joita yritämme niille antaa.