Tyytyväinen koira – liikunnan rooli käytösongelmien ratkaisemisessa

Melkein jokainen koiranomistaja kohtaa haasteita koiransa kanssa jossain vaiheessa. Tällaisissa tilanteissa neuvojia ja asiantuntijoita riittää yleensä yli tarpeen. Varmasti yksi suosituimmista ohjeista kaikkiin ongelmatilanteisiin on koiran fyysisen aktiivisuuden lisääminen.

Liikunnan lisäämisen väitetään poistavan arkuutta, vähentävän yksinolo-ongelmia ja eroahdistusta, poistavan aggressiivisuutta, vähentävän tuhoamista, lieventävän hihnarähinää ja hihnassa vetämistä sekä vaikuttavan positiivisesti muihinkin mahdollisiin ongelmiin. Melkoinen ihmelääke on siis kyseessä, vai onko sittenkään?

Tein taannoin pienen kyselyn, jossa selvitin liikunnan merkitystä käytösongelmiin. Kyselyyn vastasi 64 koiraihmistä, joista reilusti yli 90 % on kokeillut liikunnan lisäämistä käytösongelmien ratkaisemiseen. Näistä noin 70 % koki, että liikunnan lisäämisestä oli hyötyä. Liikunnan lisääminen on niin suosittu vinkki, että se on varmasti monella ensimmäisenä vaihtoehtona, kun etsitään ratkaisua ongelmiin, ja osaan ongelmista se toki auttaakin.

Liikunnan lisäämiseen liittyviä haasteita on kaksi. Ensimmäinen haaste liittyy siihen, miten määritellään liikunta ja miten määritellään lisääminen. Kyselyyn vastanneet olivat lisänneet liikuntaa eri tavoin; osa vapaana lenkkeilyä, osa usean kilometrin polkupyörälenkkejä, osa aivopähkinöitä ja osa hihnalenkkien pituutta. Kaikki on liikunnan lisäämistä, mutta toteutustapa vaihtelee. Tähän vaikuttaa koiran rotu, ikä ja muuta lähetökohdat sekä omistajan resurssit. Liikunnan lisätty määrä vaikuttaa myös – osa vastanneista oli lisännyt liikuntaa maltilla, osa oli tuplannut tai jopa enemmän.

Toinen haaste liittyy siihen, mikä ongelma on kyseessä ja mikä on kokonaiskuva. Liikunnan lisääminen ja monipuolistaminen voi monella tavalla parantaa koiran elämänlaatua. Et voi kuitenkaan lisätä koiralle jotain toimintaa ilman, että jokin toinen toiminta vähenee. Liikunnan lisääminen on ensinnäkin suhteellista, lisäksi sen pitäisi olla tavoitteellista ja koirakohtaista. Liikunta on koirille tärkeää, mutta se ei ole vastaus kaikkiin ongelmiin – joskus on tarpeen myös vähentää liikuntaa, jotta ongelmia saadaan ratkaistua.

On olemassa ongelmia, joihin liikunta ei auta. Otetaan esimerkki ihmisten elämästä. Voidaan sanoa, että meillekin liikunta ja aktiivinen elämäntapa olisi tavoiteltavaa. Lisääntynyt aktiivisuus voi parantaa hyvinvointia monella tavalla; kunto kasvaa, mieliala paranee, jaksaminen ja keskittyminen paranevat. Mutta auttaako maantiepyöräily hammaslääkäripelkoon? Entä päivittäinen sali siihen, etten tule toimeen työkavereiden kanssa? Entä voisiko liikenneraivoa lievittää sarjalippu vesijuoksuun?

Lyhyesti sanottuna koiran aktiivisuuden seuranta on hyvä asia ja liikunnan ja aktiivisuuden tarjoaminen on loistava idea, kun pidetään kokonaisuus sopivana. Kaikkiin ongelmiin liikunta ei kuitenkaan ole ratkaisu, eikä liikunnan lisääminen ole edellytys kaikkien mahdollisten ongelmien ratkaisemiseksi. Koiran elämässä on monia muitakin asioita, joihin voimme ongelmanratkaisun tukena vaikuttaa.

Liity jäseneksi, niin näet videon jossa käyn läpi sitä, miten liikunta ja aktiivisuus kannattaa huomioida käytösongelmien ratkaisemisessa. Käyn läpi kaksi esimerkkiä, hihnarähinän sekä eroahdistuksen ja liikunnan vaikutuksen niihin.

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.

Elämää aran ja pelokkaan koiran kanssa

Lähes jokaisella koiranomistajalla on jonkinlaisia haasteita yhteiselon varrella. Osa ongelmista ratkeaa helposti, toisten kanssa menee kuukausia ja osa taistelee ongelmien kanssa vuosikausia. Jokainen haaste ja ongelma koiran kanssa on todellinen, koska se perustuu omistajan kokemukseen asiasta; mitään ongelmia ei kannata missään tapauksessa vähätellä. Jos mietitään näin käytösneuvojan kannalta hankalimpia tilanteita, niin niitä ovat ehdottomasti arkojen ja pelokkaiden koirien erilaiset haasteet, koska ne eivät yleensä vaikuta vain yhteen tiettyyn tilanteeseen vaan leimaavat koko arkielämää.

Pelokkuuden ja arkuuden syitä on monia. Koiran omistaja voi vaikuttaa pelokkuuden syntyyn vain rajallisesti, koska sosiaalistumisen herkkyyskausi on jo lähes ohitse, kun pentu muuttaa kasvattajan luota uuteen kotiin. Mikäli koiralla on hyvä historia, pienet takaiskut eivät aiheuta massiivisia pelkoja, vaan koiralla on eväitä päästä niiden yli. Kasvattajan valinnalla on valtava merkitys koiran (ja omistajan) elämälle, eikä siihen ole mielestäni riittäviä mahdollisuuksia vaikuttaa kun ollaan hankkimassa ensimmäistä koiraa. Mielestäni on erittäin huolestuttavaa, että samaan aikaan kun yleisin syy luopua koirasta on käytösongelmat, siitä huolimatta edelleen näkee luvattoman paljon puutteellisesti sosiaalistettuja pentuja, joiden ongelmista kasvattaja pahimmassa tapauksessa syyttää uutta kotia. Ehkä sosiaalistaminen käsitteenä on edelleen liian moninainen. Kasvattaja voi esimerkiksi kuvitella sosiaalistavansa, kun hän väkisin käsittelee pentuja tai pesee niitä – totuttaa käsittelyyn, eli tekee väkipakolla. Sosiaalistamiseksi (jonka tarkoituksena on ehkäistä pelkoa, ei aiheuttaa toimintakyvyttömyyyttä) tulee mielestäni kutsua ainoastaan positiivisia kokemuksia, joita pennuille tai aikuisille koirille tarjotaan systemaattisesti. ”Tämä nyt vain tehdään ja sillä sipuli”-ajattelu ei kuulu sosiaalistamiseen. Pentua ei ole tarkoitus opettaa olemaan välittämättä tilanteista vaan nauttimaan niistä – tässä on aika iso ero.

Olen huomannut, että koulutuksen kannalta pahin yhdistelmä on arka koira, joka on saanut sen verran rohkeutta, että puolustaa itseään vaikkapa käsittelytilanteissa. Usein ongelma leviää käsiin siinä vaiheessa, kun toimenpide on pentuna tehty väkisin totuttamalla ja samaa jatkettu kyselemättä, pienestä ja kasvavasta vastustelusta huolimatta. Jonakin päivänä tilanne menee liian pitkälle, ja koska periksi ei haluta antaa, koira saa pahimmassa tapauksessa järkyttävän paniikkiraivarin ja siitä päivästä eteenpäin käsittely on mahdotonta. Pelon motivoima aggressiivisuus roihahtaa usein sekunnissa ja palautuminen on hidasta – usein tämä vielä kohdistuu omistajaan, joka saa toistuvasti kantaa huonoa omaatuntoa näistä tilanteista. Suhde alkaa rakoilla, kärsivällisyys pettää ja luottamus murenee, eikä motivaatiota tahdo löytyä koiralta sen enempää kuin omistajaltakaan.

Pelokkuuteen vaikuttavat monet asiat; perimä, aikaiset kokemukset ja jopa emon tiineysaikainen stressi. Siinä missä lähtökohtaisesti ei-arka pentu säikähtää jotain ja pääsee tilanteen yli muutamassa hetkessä, arka pentu voi mennä täysin toimintakyvyttömäksi pitkäksi aikaa. Arkuuden ongelmavyyhtiin kuuluu sekä pennuilla että aikuisilla koirilla se, että ei välttämättä löydy pitkään aikaan mitään sellaista tilannetta, jossa koiran itseluottamusta saisi koulutuksellisin keinoin kasvatettua. Arka koira oppii nopeasti luottamaan omistajaansa, mutta ei itseensä – tämä on toki hyvä alku, mutta heijastelee usein ongelmia mm. yksinolossa. Arkojen koirien kanssa joutuu olemaan koko ajan veitsen terällä; mikä on liikaa ja mikä on sopivasti. Esimerkiksi käsittelyyn liittyvien ongelmien kanssa aran koiran omistaja joutuu painimaan jopa vuosia ja päivittäisestä treenistä huolimatta pelko on herkässä. Sama pätee lenkkeilyyn; arka koira voi mennä hetkessä paniikkiin, josta palautuu vasta kotona.

Arka koira, jolle omistaja on ainoa tukipilari, on onnellinen niin pitkään kuin omistaja on a) paikalla ja b) ennakoitava. Arkojen koirien kanssa (kuten ei muidenkaan) et voi yhtenä päivänä pakottaa ja yhtenä päivänä herkuttaa. Arkoihin, kuten muihinkaan koiriin ei päde ”teet vaan ja meet vaan” -politiikka, käsittelyongelmia ei poista käsittely varmoin ja päättäväisin ottein, eikä pelkoa poista se, että itse pysyy tyynenä. Tarvitaan hyvä suunnitelma ja erittäin hyvät resurssit, jotta suunnitelma voidaan toteuttaa. Esimerkiksi yksinolo-ongelman hoitaminen voi olla tavallista kinkkisempää, jos 1) omistaja on koiran ainoa turva maailmassa, 2) asunto on mahdollisesti pelottava äänineen ja 3) koiralla ei ole ruokahalua, eikä se ole oppinut työskentelemään itsenäisesti. On päivänselvää, että tuollaisessa tapauksessa prosessi kestää kuukausista vuosiin.

Toivoisin, että jokainen kasvattaja kertoisi avoimesti, millaista sosiaalistamisohjelmaa noudattaa. Sosiaalistamisohjelma ei ole salatiedettä, vaan samanlainen käytännön välttämättömyys kuin rokotusohjelma. Samoin toivon, että aikuisten kodinvaihtajien parissa työskentelevillä yhdistyksillä olisi koirien ostajille antaa matkaan aikuisille koirille suunniteltu sosiaalistamisohjelma. Niin kauan kuin puhutaan vain sosiaalistamisesta yleisellä tasolla, voi ajatella, että kaikkihan sitä tekevät. Kun ei ole ohjelmia ja käytäntöjä nähtävillä, ei niitä voi keskenään verrata eikä niistä voi keskustella. Laitetaan käytniin #sosiaalistamishaaste! Kerro, mitä olet itse tehnyt ja millä tavalla.

Liity blogin jäseneksi, niin näet videon, jossa annan käytännön vinkit arkojen koirien kanssa elämiseen ja niiden kouluttamiseen!

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.