Kun harkitsin kouluun opinnäytetyön aihetta, minulla oli selkeä ykkösvaihtoehto. Olisin halunnut testata, miten harjatessa ja satuloidessa näykkiviä ja uhkailevia hevosia voitaisi kouluttaa uudelleen. Työ olisi ollut mielenkiintoinen, mutta jostain syystä opettajat eivät innostuneet. Ehkä kokeessa olisi ollut liikaa hallitsemattomia muuttujia.

Joka tapauksessa harjaamisprotestoijat ovat erittäin yleinen ryhmä ratsastuskouluissa. Satulointi on monille myös vaikeaa, ja etenkin vyön kiristäminen. Mistä tällaiset ongelmat oikein tulevat?

Syitä on lukuisia. Kivut (hyvin usein aliarvioitu syy!), epäsopiva satula, liian kova harja.. Tai vain se, ettei hevonen pidä a) harjaamisesta, b) ratsastuksesta, c) ihmisistä. Aika harvoin mihinkään hevosongelmaan ehdotetaan syyksi että hevonen ei pidä jostakin asiasta. Missä olisi harrastuksen pohja jos todettaisiin ettei hevonen pidä ensinnäkään ratsastajastaan eikä oikeastaan koko lajista? No, miksi se pitäisi?

Tallille ajetaan kaasu pohjassa. Sidotaan turpa kiinni seinään (-). Harjataan pikaisesti (+) ja jos eväkään liikkuu, lasautetaan kylkeen(-) ja karjutaan jotain tilanteeseen sopivaa (-). Heitetään satula selkään(-), vedetään vyö niin tiukalle kuin saadaan(-). Mitä kivaa tässä hevosen näkökulmasta on?

Mitä sitten tapahtuu? Mennään tunnille, ratsastetaan(+/-), tullaan takaisin(+), riisutaan hevonen(+), loimi niskaan(+/-), moikka. Jos tässä on hevosen päivän ihmiskontaktit, voidaan matemaattisesti laskea kuinka paljon hevonen tykkää ihmisten kanssa toimimisesta ylipäänsä. Edellä lueteltujen toimenpiteiden perässä on plussa tai miinus sen mukaan, miltä kyseinen asia hevosesta tuntuu. Kun lasketaan ne yhteen, saadaan päivän kokonaissaldo. Kun lasketaan viikon tai vuoden tai kymmenen vuoden saldo, voi olla, että ollaan pahasti miinuksella.

Ja mitä sitten tapahtuu? No sitten se hevonen masentuu.

Ensi kerralla yritä katsoa milloin hevonen nauttii. Jos tuotat sille pitkässä juoksussa enemmän hyviä asioita kuin ikäviä, olet plussan puolella.