Hevonen on suunniteltu jauhamaan leuoillaan jopa 40 000 – 60 000 kertaa vuorokaudessa. Se ei ole ihan vähän, voin heti alkuun todeta. Lähelle sitä voidaan päästä laitumella, mutta talvikaudella ihmettelen ja samalla onnittelen todella paljon, jos joku pääsee noihin lukemiin!

Tutkijat ovat havainneet, että hammasongelmia on vain harvoin seeproilla ja muilla koko ajan laiduntavilla hevoseläimillä. Yksi teoria on se, että koska väkirehun jauhamiseen kuluu vähemmän aikaa ja vaivaa, hampaat eivät kulu yhtä hyvin ja tasaisesti kuin pelkkää heinää jauhamalla. Pellettiä syödessä hevosen leuat tekevät erilaista, pienempää liikettä kuin karkearehua syödessä. Kuitupitoinen heinä pysyy paremmin takahampaissa, ja hevonen pystyy paremmin liikuttamaan leukojaan pureskellessaan.

Hevosella on monta erilaista tarvetta pureskella. Yksi niistä on se, että mahahappoja erittyy koko ajan, mutta niitä neutraloivaa sylkeä ainoastaan silloin kun hevonen pureskelee. Pureskelu puskuroi mahan happoja.

Itse olen kiinnostunut jauhamisen käytöksellisistä puolista. Hevonen on kiistatta suunniteltu ja jalostunut täysin erilaiseen ruokailutapaan kuin vaikkapa kissa. Moni kissa olisi tyytyväinen, jos sitä ruokittaisiin yhtä usein kuin hevosia keskimäärin. Hevosta taas ajoitettu ruokinta voi turhauttaa ja opettaa hotkimaan. Vaikka ruokintaväli olisi vain pari tuntia, ruuan tulo aiheuttaa lähes samanlaisen ilmiön kuin Pavlovin koirilla. Hevoset olisi hyvä ruokkia niin tiheästi, että niillä ei ehtisi tulla nälkä – siinäpä vasta haastetta. Tai vielä parempi olisi, jos hevosilla olisi sellainen olo, että ne ovat vapaalla heinällä. Tällöin voitaisiin välttyä siltä (omakohtainen havainto) että kun ruokaa tulee säännöstellysti tiheinkin ruokintavälein, hevoset innostuvat syömään isompia suullisia kerralla ja nopeammin/tehokkaammin. Kuuluuko hevosen ylipäänsä hotkia heinää, on myös kiinnostava kysymys.

Käytöksellinen pureskeluntarve näkyy usein karsinan seinissä tai tarhan aidoissa ja tolpissa tai joskus käsittelijässä ja kanssahevosissa ja niiden loimissa. Joskus hevonen alkaa syödä mitä tahansa sattuu tarjolla olemaan, eikä se ole terveellistä. Hevonen voi kokea olonsa nälkäiseksi tai sen suulla on voinut olla liian vähän järkevää tekemistä. Kaikessa ärsyttävyydessään rakenteiden hajottaminen ja väärien kohteiden jyrsiminen ovat arvokasta tietoa siitä, mitä hevonen mahdollisesti tarvitsee.

Ruokintaa suunnitellessa kannattaa ottaa huomioon pureskelun määrä. Itse pidän sitä yhtä tärkeänä kuin sopivaa energiamäärää. Moni tietää täsmälleen, kuinka monta kiloa hevonen päivittäin saa, mutta harva tietää, kuinka monta kertaa hevonen sitä pureskelee. Hevoset ovat tässä yksilöitä, ja käytetyt rehut vaikuttavat pureskelun määrään: yleisesti ottaen kuitupitoinen karkearehu vaatii enemmän jauhamista kuin hörpittävä puuro tai murenevat nappulat. Yksilöllisistä eroista johtuen tämä aihe on sellainen, jossa jokainen voi olla tutkija ja selvittää muutaman yksinkertaisen mittauksen avulla, kuinka paljon hevonen jauhaa. Pureskelun tarvekin on yksilöllistä – jos hevonen vaikuttaa täysin tyytyväiseltä heinämääräänsä, ei suhtaudu syömiseen fanaattisesti tai ei jyrsi ei-toivottuja kohteita, ei kannata tehdä tästä ongelmaa.

Tärkeät avainluvut ovat seuraavat:

  1. Kuinka monta kertaa minuutissa hevonen pureskelee?
  2. Kuinka monta minuuttia se käyttää yhden heinäkilon syömiseen?
  3. Kuinka monta kiloa heinää se syö päivässä?

Jos haluat hifistellä, laske vastaavat arvot myös väkirehuilta. Kun tiedät, missä suhteessa hevonen saa energiansa väkirehusta ja heinästä, voit miettiä niiden suhdetta myös pureskelumäärän näkökulmasta. Voit pistää merkille myös, kuinka paljon hevonen syö seiniä ja jyrsii muita tuotteita laidunkaudella ja vastaavasti talvikaudella. Lisäksi voit katsoa, mitä tapahtuu, jos tarjoat sallittavaa ja kiinnostavaa purtavaa tarhaan.

Bonin et al., 2007 (Leukojen liikkeestä pelletillä ja heinällä)

Liittymällä jäseneksi näet kaksi videota aiheesta!

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.

Kuopskuopskuopskuops. LÄPS. Kuopskuopskuops. LÄPS. HampshamphamphampHAMPS. NYT! Hamphamphamphampploploploploplo H A M P S! PRKL!

Mitä tässä tapahtuu? No, tietenkin, hevonen seisoo käytävällä kiinnitettynä kahdelta puolelta. Ensin se kuopii, kunnes saa reaktion. Sitten se näplää ja näykkii, kunnes saa reaktion.

Kumpi koulutti kumpaa? Hevonen oppii helposti kuinka kauan sen on työskenneltävä saadakseen reaktion. Reaktio ei aina ole mieluisa, mutta siitä huolimatta se saattaa toimia moottorina jatkaa käytöstä, se on tyhjää parempi. Sitkeä uurastus palkitaan ja lopulta omistaja menettää hermonsa. Jatkossa omistajasta riippuen sama reaktio saavutetaan joko uurastamalla pidempään tai joskus ihan pienellä, hienovaraisella liikkeellä, jossa hevonen vain vihjaavasti nostaa etujalkaansa maasta – ihminen on oppinut reagoimaan tiettyyn vihjeeseen tietyllä tavalla.

Samaan tyyliin näkee joskus ratsastajan kouluttavan hevosta. Ratsastaja räpsyttelee taukoamatta raipalla ja kaivaa kantapäillään hevosen kylkiä silloin, kun hevonen seisoo juurtuneena kentän keskipisteeseen. Kun hevonen viimein ratsastajan kovan uurastuksen jälkeen lähtee liikkeelle pukkisarjalla tai käy vaikka maahan makaamaan, ratsastaja on joskus tyytyväinen; hevonen tekee edes jotain muuta kuin seisoo. Hevonenkin oppii reagoimaan apuihin tietyllä tavalla – jatkossa hienovarainen läpsäytys raipalla saattaa saada aikaan saman reaktion.

Käytävällä kuopivan hevosen käytöksen alkuperäisenä moottorina on todennäköisesti turhautuminen. Ketjut estävät hevosta liikkumaan ja menemään paikkoihin, joihin se haluaisi mennä. Hevonen ei välttämättä näe pointtia paikoillaan seisomisessa. Kekseliäänä eläimenä se oppii, että kuopimalla saa lähes aina reaktion. Ihminen, joka yrittää parhaansa mukaan sammuttaa kuopimiskäytöstä (ei mitään palautetta kuopimisesta) usein jossain vaiheessa katkeaa. Joko sosiaaliseen paineeseen, eli kanssatallilaisten mulkoiluun ja paheksuntaan tai omaan hermojenmenetykseen.

Pelkästään taitavasti ajoitetulla heinän käytöllä voi saada hevosen lopettamaan näykkimisen, kuopimisen tai ihan minkä tahansa inhottavan tavan. Aluksi, videoi itseäsi ja hevostasi hoitotilanteessa ja/tai pyydä kaveriasi tarkkailemaan tilannetta. Yritä analysoida, mitä itse asiassa tapahtuu. Miksi se ruopii lattiaa tai yrittää näpsiä? Mitä hevonen käytökselläään saavuttaa? Jos näihin on hankala vastata, kuvittele itsesi hevosen kenkiin ja mieti mitä itse hevosena tilanteesta ajattelisit.

Käytöksen muuttamiseen liittyvät usein vikalistat ja tapojen poiskitkeminen. Tämä ei ole helppo tie, koska eläinten on vaikea ymmärtää miten ei näpsitä tai ei hilluta. Paljon helpompaa on miettiä, millaisen hevosen haluan ja kouluttaa hevoselle tarpeelliset käytökset. Hevosen on hyvin helppo ymmärtää, miten seistään neljä jalkaa maassa tai käännetään päätä taskusta poispäin.

Kun olet piirtänyt paperille kuvan siitä, miten hevonen käyttäytyy hoitotilanteessa, palkkaa avustaja ja hänelle naksutin, ota muutama kourallinen heinää ja ala kouluttaa. Valitse hevoselle korvaava käytös, kuten paikalla seisominen, pään kääntäminen poispäin käsittelijästä tms. ja ala hommiiin. Tämä on helppoa, koska hevonen (kuten muutkin eläimet) tekee aina oikein, jos se 1) tietää mitä sen pitäisi tehdä ja 2) tekeminen on sille kannattavaa.

Fox et al. 2012, Reduction of biting and chewing of horses using differential reinforcement of other behavior.