Pelkoreaktio on hevoselle lajityypillinen ilmiö. Tutkimusten mukaan hevonen on karjan ja koirien jälkeen vaarallisin eläin eläinlääkäreille. Vähintään joka kolmannen onnettomuuden taustalla on luonnollinen pelkoreaktio, jota ihminen a) ei osaa odottaa tai b) ei osaa ottaa vakavasti. Briteissä vuosina 2005-2009 yleisimmät hevosiin liittyvät syyt tulla ensiapuun olivat putoaminen 59 % ja potkaistuksi tuleminen 19 %. Putoamisiin on toki useita syitä, joista yleisiä väistöliikkeet (pelko), pukittelu (pelko) ja pystyyn hyppiminen (pelko). Potkaistuksi tulemisessa syynä on niin ikään pelko – hevonen puolustaa itseään kun paon mahdollisuus on estetty.

Jopa 60 % onnettomuuksista voitaisiin kokonaan estää, jos ihmiset olisivat enemmän tietoisia hevosen käyttäytymisesta ja käsittelystä. Pelästyvä hevonen ei suinkaan vittuile tai ratsastajansa kiusaksi keksi metkujaan. Hevonen on aina tosissaan.

Mistä sitten tietää, pelkääkö hevonen tai kuinka paljon se pelkää?

Pelkoreaktion tunnistaa käyttäytymisestä sekä fyysisistä merkeistä. Pelkoreaktion ensimmäisessä vaiheessa hevonen havaitsee pelon aiheuttajan ja arvioi sitä. Pelokas hevonen viuhtoo häntäänsä, nostaa päätään ylös ja hikoilee. Sen iho voi värähdellä. Kun pelko voimistuu, hevosen silmät pullistuvat ja valkuaiset näkyvät. Pelkoreaktio on aina sarja käytöksiä, jotka esiintyvät peräkkäin. Tutkimuksen mukaan pelkoa ilmentävät käytökset ovat hyvä mittari pelon voimakkuudelle, koska kun käytöksiä ilmenee, niistä seuraa aina sykkeen nousu.

Pelkäävä hevonen ei ajattele. Silloin kun hevonen on jännittynyt ja peloissaan, se ei pysty vastaanottamaan mitään. Niin kauan kun hevosen pää on ylhäällä ja kaulan ja selän lihakset jännittyneet, keho tuottaa adrenaliinia ja verenkierto tehostuu keuhkoissa ja sydämessä pakoon varautuen.

Pakonopeus on yksi mittari, jolla voi arvioida pelkoreaktion voimakkuutta – testitilanteessa hevosten pakoreaktio tuli yhä nopeammaksi, vaikka tutkijat olisivat odottaneet hevosten tottuvan pelkoa aiheuttaviin ärsykkeisiin useiden toistojen myötä. Kävikin päin vastoin, hevoset herkistyivät – ne alkoivat ennakoida pelästymistä ja sen jälkeistä pakoa ja niiden pakoreaktiot itse asiassa voimistuivat testin aikana.

Sykemittaria kannattaa käyttää pelon voimakkuuden arvioimiseen niissä tilanteissa, joissa hevosella ei ole mahdollisuuksia ilmentää pelkoa käytöksellään, eli niissä tilanteissa, joissa pakomahdollisuutta ei ole. Tällaisia tilanteita ovat esimerkiksi kuljettaminen ja pakkopilttuussa oleminen. Tällaisissa tilanteissa hevonen voi olla hyvin peloissaan, vaikka näyttää “rauhalliselta”. Sykemittari antaa tietoa siitä, mitä hevosen elimistössä tapahtuu. 

Hevosen pakoreaktio liittyy voimakkaasti onnettomuuksiin. Hevosen reaktiivisuutta voi arvioida sen pakonopeuden perusteella. Karkeasti voi sanoa, että mitä nopeammin se lähtee, mitä lujempaa se juoksee ja mitä kauemmas se juoksee, sitä todennäköisemmin se tulee pelkäämään jatkossakin kyseistä ärsykettä. Pakonopeuden pitäisi alentua, jos koulutus toimii – suuri osa hevosen kouluttamisesta keskittyy loiventamaan pelkoreaktioita.

Mitä enemmän hevonen harjoittelee pakenemista, sitä parempi ja nopeampi pakenija siitä tulee. Siksi ei kannata tyytyä tilanteeseen, jossa hevonen aina “keksii” jotain tai näkee puskissa pelottavia asioita. Kyseessä on erittäin harvoin ilman erityistä koulutusta ohi menevä ilmiö. Lisäksi kannattaa muistaa, että vaikka hevosen pelkoja voi käsitellä koulutuksellisin keinoin, pelkomuistoja ei voi pysyvästi poistaa. Niiden syntymistä kannattaa yrittää estää.

Miten sinä estät pelkomuistojen syntymistä hevosen kanssa?

Vain rento eläin voi oppia blaablaablaablaajooojoojoojoo. Ethän juokse tallissa tai melua, talli on hevosten koti. Kaikkihan sitä hokevat.

Maalaisjärkikin sanoo että jos samaan aikaan koet kipua tai pelkäät että katto romahtaa, et voi muistaa vieraan kielen sanajärjestyssääntöjä. Emme itse pysty keskittymään kuin yhteen asiaan kerrallaan, miksi vaadimme sitä uljailta ratsuiltamme?

Johtava ohjasote, ulkopohkeen paine, istunta, ääni, taskussa tärisevä puhelin, pensaassa vaaniva leijona, pihalla kirmaavat lapset, peruuttava traileri, tuulen mukana lentävät roskat, vieressä haukkuva koira ja koiralle kiljuva omistaja.

Yksilöissä on eroja, mutta hevonen on perusluonteeltaan säikky tai ainakin valpas. Sitä ominaisuutta ei hevosesta saa pois täydellisesti, ja siksi kaiken toiminnan pitäisi keskittyä pelkoreaktioiden vähentämiseen ja lieventämiseen.

Ympäristön ärsykkeet häiritsevät hevosta siinä missä meitäkin. Uusien asioiden opettelu vaatii keskittymistä, joka ei ole tottumattomalla mahdollista liian virikkeellisessä ympäristössä.

Testiponit suoriutuivat työmuistia vaativasta porkkananlöytämistehtävästä huomattavasti paremmin sellaisessa ympäristössä, jossa niiden oli mahdollista keskittyä. Varsinkin pelokkaammilla hevosilla rauhallinen ympäristö paransi suoritusta huomattavasti. Hälyisässä ympäristössä ponien työmuisti ei toiminut yhtä hyvin, ne unohtivat hyvin lyhyessä ajassa, mistä porkkkana löytyi. Kun ympäristössä oli paljon ärsykkeitä, ne menettivät kiinnostuksensa koko hommaan ja samalla toimintakykynsä.

Vanhoissa kunnon tallisäännöissä on perää. Mikä sinun mielestäsi on tärkein tallisääntö?

Kesä tulee, kelit komistuu ja motivaatio on huipussaan. Nyt voi laittaa hevosen laitumelle ja perehtyä arkea häiritsevien pienten ongelmien korjaamiseen. Tyypillisimpiä ongelmia ovat lastaaminen, kengitysongelmat, jalkojen tai yleisesti letkutus ja lääkäripelko.

Näiden pelkojen syntyyn vaikuttaa monia asia eikä niitä voi aina estää syntymästä. Niitä voi kuitenkin lähes kaikissa tapauksissa kotikutoisesti laimentaa ja jopa poistaa kokonaan – se vaatii vain suunnitelmallisuutta ja vaivannäköä.

Ota haaste vastaan, käytä systemaattista siedättämistä ja vastaehdollista ja postaa videosi tänne!

Vinkkinä lääkäripelkoisille yksi video:

Kuvitellaan heiluva valkoinen pussi. Se on pelkoa aiheuttava ärsyke. Kuvitellaan mitä hevonen tekee nähdessään pussin. Pyrähtää: se on hevosen pakoreaktio. Avustaja heiluttaa pussia ja taluttaja pitää hevosta. On olemassa kolme tapaa opettaa hevonen sietämään heiluvaa pussia niin, ettei sen luonnollinen pakoreaktio laukea.

Totuttaminen on yleisin keino. Siinä pussia heiluttava avustaja seisoo aina yhtä lähellä hevosta ja yhtä voimakkaasti heiluttaa pussia joka kerralla. Kun tämä toistetaan useita kertoja, hevonen vähitellen tottuu heiluvaan pussiin. Ärsyke on tässä tapauksessa koko ajan yhtä voimakas, ja se voi alussa aiheuttaa hevosessa reaktioita.

(Systemaattinen) siedättäminen tarkoittaa sitä, että avustaja seisoo alussa hyvin kaukana hevosesta heiluttamassa pussia, tai voi alkuun olla heiluttamattakin. Kerta kerralta avustaja siirtyy lähemmäs hevosta ja heiluttaa yhä voimakkaammin, kunnes ollaan sillä etäisyydellä, jota toivottiin. Tässä tapauksessa ärsyke on alussa hyvin pieni, ja sitä mukaa kun hevonen tottuu pieneen ärsykkeeseen, sitä kasvatetaan asteittain. Ärsykettä kasvatetaan niin varovasti, ettei hevonen missään vaiheessa pelästy.

Vastaehdollistaminen on sitä, että avustaja heiluttaa pussia aluksi hieman kauempana. Samaan aikaan kun pussi heiluu, hevoselle syötetään herkkuja. Käytännössä pelottavaan ärsykkeeseen yhdistetään positiivinen asia. Hevonen muodostaa assosiaation heiluvan pussin ja ruuan välille, jolloin sen pelko pussia kohtaan vähenee. Vähitellen avustajan voi siirtää lähelle hevosta, eikä pussi enää aiheuta reaktiota.

 27 oria koulutettiin eri tavoin: 9 hevosta totutettiin pussiin, 9 hevosta siedätettiin pussiin asteittain, 9 koulutettiin vastaehdollistamalla. Parhaat tulokset saavutettiin siedättämällä asteittain (systemaattinen siedättäminen). Avustajaa siirrettiin lähemmäs ja heilutusta voimistettiin vasta kun hevonen oli täysin rauhallinen edellisellä tasolla.

Systemaattinen siedättäminen on turvallinen ja kätevä tapa kouluttaa. Koirilla systemaattinen siedättäminen yhdistettynä vastaehdollistamiseen on todettu tehokkaaksi menetelmäksi esimerkiksi yksinolon harjoittelussa. Vastaehdollistaminen on tehokas tapa, mutta edellyttää taitavaa kouluttajaa ja hyvää ärsykkeen ja ympäristön hallintaa.

Christensen et al. (2006), Training methods for horses: habituation to a frightening stimulus, Equine Veterinary Journal
5, pages 439–443.