Konflikteja on monenlaisia. Kun puhutaan hevosista, konflikti syntyy yleensä siitä, että hevosella on sisäinen ristiriitatilanne. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että hevonen haluaisi liikkua eteenpäin, mutta ratsastaja estää sen. Hevoselle syntyy ristiriitatilanne, joka turhauttaa sitä. Turhautuminen voi näkyä erilaisina toimintoina hännän heilautuksesta pukittamiseen.

Konfliktikäytökset ovat monimuotoisia ja ne ovat meille ihmisille tärkeä tiedonlähde. Ne voi ottaa henkilökohtaisesti, mutta se ei ole kovin hedelmällinen tie. Henkilökohtaisesti otettuna analyysi jää usein sille tasolle, että ajatellaan hevosen vastustavan ratsastajaa ylipäänsä tai todetaan, että hevosella on kunnioituksen puute tai että sillä ei ole miellyttämisenhalua.

Sen sijaan kannattaa pohtia hieman tarkemmin, mitä hevonen oikeastaan vastustaa. Pukittaako se aina samassa tilanteessa? Vastustaako se potkimalla yhtä tiettyä apua? Viskooko se päätään kun ohjilla vaikutetaan? Tällaisten kysymysten avulla päästään lähemmäs ongelman ydintä, eli syytä, joka aiheuttaa ristiriidan. Tällöin toimintaan on helpompi vaikuttaa, kun ei tarvitse korjata koko elämää kerralla.

Vaikka tavoittelemme harrastuksissamme täydellistä harmoniaa, oma mielipiteeni on se, että kaikille hevosille tulee eteen näitä ristiriitatilanteita, varusteista huolimatta. Kyselytutkimuksen mukaan yli 90 prosenttia hevosista ilmentää konfliktikäytöksiä. Syitä on monia; kipu, pelko, epäsopivat varusteet, ristiriitaiset tai liian voimakkaat avut, tahaton vahvistaminen tai jokin muu syy. Pääperiaate konfliktien synnyssä on kuitenkin sama: hevonen kokee tarpeelliseksi paeta jotakin, mutta pako estetään. Toki näitä toimintoja alkaa esiintyä yhä enemmän, mikäli hevoselle jää se kokemus, että vastustelu kannattaa.

Kuten tiedämme, hevonen on epäluuloinen eläin. Jos se pelästyy postilaatikkoa, sen täytyy kokea postilaatikko erityisen vaarattomaksi useita kertoja, kunnes se ei enää ole varuillaan. Sama pätee esimerkiksi varusteisiin – jos hevonen on säikähtänyt kipua suussaan syystä tai toisesta, se voi näkyä sen asenteessa suitsia, riimua tai ratsastajaa kohtaan pitkään, vaikka kipua ei enää olisi. Joskus taas vastustelu lakkaa heti, kun epäsopiva varuste poistetaan käytöstä – hevoskohtaiset erot ovat suuria. Mitä tarkemmin hevonen paikallistaa inhottavan tunteen tiettyyn yksittäiseen kohtaan, kuten puristavaan satulaan, sitä todennäköisemmin ongelma poistuu kun satula vaihtuu. Jos taas ratsastaja on osa ongelmaa hevosen mielestä, vastustelu voi säilyä varusteista tai varusteettomuudesta huolimatta.

Konfliktien ratkaisun avaimet löytyvät usein taidosta tehdä kompromisseja. Prässäämällä harva hevonen lakkaa esittämästä omia mielipiteitään. Ja jos se lakkaa esittämästä niitä, vaikka sillä olisi niitä, ei sekään ole hyvä asia – aloitekyvytön hevonen on harvan ratsastajan toive. Kompromissien kautta voi päästä siihen vaiheeseen, että hevosella ei ole syytä vastustaa, että se alkaa haluamaan samoja asioita kuin mekin.  Toinen asia, joka liittyy konfliktien ratkaisuun on se, että havainnoi omaa toimintaa. Monesti vastustelu on kierre, jonka lopputuloksen molemmat osapuolet arvaavat kohtuullisen hyvin. Kun muutat omaa toimintaasi, saattaa kierre katketa.

Konfliktiin on monia syitä; osaan voi vaikuttaa helposti ja osa on hankalampia. Joka tapauksessa kannattaa käyttää hetki aikaa siihen, että asettuu hevosen asemaan ja miettii, mistä mahdollinen konfliktitilanne johtuu.

conflict-behaviours-in-ridden-horse-pptx-1

Keräsin taannoin ratsastusvideoita tarkoituksena tehdä lista erilaisista käytöksistä ratsastuksen aikana. Sain lukuisia videoita, kiitos niistä!

Videoilla ratsastettiin käyntiä 181 min., ravia 105 min. ja laukkaa 36 min. Paikoillaan seisomista oli 38 minuuttia. Laskin kaikista käytökset yhteen ja laskin niille frekvenssin. Keskimäärin yleisimpiä konfliktikäytöksiä olivat hännän viuhtominen (28/tunnissa) ja suun aukominen (27/tunnissa). Seuraavaksi yleisimmät käytökset olivat pään heiluttaminen (19/tunnissa) ja pään laskeminen (16/tunnissa).

Käytökset jakautuivat askellajien välillä siten, että paikoillaan seistessä tyypillisintä oli ohjien kiskominen ja pureskelu. Käynnissä tyypillisintä oli suun aukominen ja pureskelu. Ravissa hännän viuhtominen ja pään heiluttelu oli yleisintä ja laukassa niin ikään hännän viuhtominen oli yleistä; lisäksi laukassa suun avaamista esiintyi jonkin verran. Eniten konfliktikäytöksiä esiintyi laukassa, mutta ero muihin askellajeihin ei ollut tilastollisesti merkittävä.

Seuraavaksi tarkastelin käytöksiä suhteessa hevosen muotoon. Jaoin videot hevosen muodon perusteella kahteen ryhmään; ”hollow frame”, jossa hevosen ylälinja oli ontto ja ”round frame”, jossa ylälinja oli pyöreä. Muodon ja käytöksen välillä oli tilastollisesti merkittävä ero; ontossa muodossa liikkuvilla hevosilla esiintyi merkittävästi enemmän konfliktikäytöksiä kuin pyöreässä muodossa liikkuvilla.

Tarkastelin myös korvien asentoja – korvat eteenpäin olivat yleisimmin käynnissä ja korvat taaksepäin olivat useimmin laukassa.

Erään tutkimuksen mukaan huipputason kouluradalla konfliktikäytöksiä esiintyy joka neljäs sekunti (Górecka-Bruzda et al., 2014); tässä koosteessa niitä esiintyi joka 14 sekunti keskimäärin – lisäksi oli paljon yksilöeroja ratsukoiden välillä.

Vastausta siihen, miksi hevoset tekevät ratsastuksen aikana mitäkin, ei tietenkään tästä saa. Taustalla voi olla kipu tai ratsastajan toiminta, jota tässä vapaaehtoisuuteen perustuvassa otoksessa ei huomioitu lainkaan. Aiemmin on havaittu, että pään asento on yhteydessä rentouteen, tämä tukee sitä – vapaassa, pyöreässä muodossa konfliktikäytöksiä esiintyi harvemmin.

Lähes kaikki havaitut käytökset voidaan nähdä konfliktikäytöksinä, koska ns. positiivisia, haluttuja käytöksiä ratsastajan pyytämien lisäksi on hankala määritellä. Tässä tapauksessa en tiennyt, mikä ratsastajan kulloinenkin tavoite oli ja mitä hän hevoselta pyysi, joten on selvää, että konfliktikäytökset ovat selkeimmin havaittavia.

Tämä oli opiskeluihin liittyvä tehtävä, ei varsinainen tutkimus. Jos tekisin oikeaa tutkimusta aiheesta, muuttaisin monia asioita. Suosittelen kaikkia tekemään vastaavia minitarkasteluja – oma käsitys ja muisti saattavat kullata mielikuvia ja vaikuttaa mutuun.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

 

Ratsastaja aiheuttaa hevoseen paineen. Varusteista riippuen paine voi kohdistua eri kehonosiin. Hevoselle yleensä opetetaan, että tuntuma on peruspaine, joka ei vielä tarkoita mitään. Ongelma on se, että tuntuma on subjektiivinen kokemus sekä hevoselle että ratsastajalle.

Tuntuman kasvaessa konfliktikäytökset lisääntyvät – näin ainakin kokemattomilla hevosilla, joille tuntumaa ei ollut opetettu. Hevonen voi sietää voimakastakin tuntumaa, vaikkei se tunnu miellyttävältä – samalla tavalla kun koira, joka vetää hihnassa. Sekä koiran että hevosen voi kouluttaa sietämään vahvaa tuntumaa – ne painavat vastaan, vaikka se ei ole niille terveellistä. Tuntuma tai hihnan kireys voi kasvaa vähitellen huomattavan suureksi ja voi jopa vaikuttaa kuolain- ja kaulapantavalintoihin. Välineen vaihtaminen auttaa hetkeksi, mutta usein veto jatkuu parin viikon kuluttua.

Sekä koiralla että hevosella voi testata, kumpi aiheuttaa ensimmäisen paineen ja mitä paine aiheuttaa. Usein kun koiran hihnaa kiristää, se valpastuu ja sen tunnetila voi muuttua. Samoin hevonen voi olla karsinassa rauhallisesti kuolaimet suussaan, mutta kun ohjiin tarttuu, sen tunnetila voi muuttua. Eläin oppii helposti, mitä hihnaan tai ohjiin tarttumisesta seuraa, halusimme tai emme. Tätä voi käyttää hyväksi, koiran voi kouluttaa ottamaan kontaktin, kun hihna kiristyy. Hevosen voi kouluttaa siihen, että tuntumasta voi seurata mukavia asioita.

Nuoret hevoset hyväksyivät maastakäsin suurimman tuntuman (yli 10 N) ensimmäisenä testipäivänä. Toisena ja kolmantena päivänä ne oppivat ilmeisesti välttämään tuntumaa, koska luvut olivat huomattavasti pienemmät (6 ja hieman alle 6 N). Tuntumalla esiintyi huomattavasti enemmän konfliktikäytöksiä kuin pitkin ohjin.

Toisessa tutkimuksessa verrattiin erilaisten ohjien vaikutusta tuntumaan. Ratsastajat ottivat ”keskivahvan” tuntuman mekaanisella hevosella. Tuntuman voimakkuudessa näkyi sekä kätisyys että ohjien materiaali; punotuilla nahkaohjilla tuntuma oli voimakkain, kun taas ohuilla, sileillä nahkaohjilla ja kangasohjilla tuntuma oli pienin. Kuten arvata saattaa, vaihtelua esiintyi huomattavan paljon myös siinä, mikä kenellekin oli ”keskivahva” tuntuma.

Kolmannessa tutkimuksessa tarkasteltiin ohjien pituuden merkitystä. Ohjia lyhennetään usein silloin, kun hevosta yritetään hallita tai saada se johonkin tiettyyn asentoon. 17 kouluhevosta osallistui tutkimukseen, jossa koulurata ratsastettiin kahteen kertaan normaalilla ohjien pituudella ja kaksi kertaa 10 cm lyhennetyillä ohjilla.

10 cm tavallista lyhyemmät ohjat lyhensivät askelpituutta keskimäärin 15 cm ja kasvattivat painetta suuhun noin kilon, vaikka hevosen kaula ei lyhentynyt säästä niskaan mitattuna. Lyhyillä ohjilla pureskelu väheni, suun aukominen lisääntyi, häntä heilui enemmän ja korvat olivat luimussa useammin. Hevoset liikkuivat lyhyillä ohjilla enemmän luotiviivan takana.

Tuntuma on ehkä samanlainen käytös, kuin katsekontakti koirilla; ei itsetarkoitus vaan edellytys muiden asioiden harjoitteluun. Jos tuntumasta tulee temppu, ei samanaikaisesti voi teettää toista temppua. Katsekontakti tai tuntuma voivat toimia portteina muihin käytöksiin. Ja niistä voi itsessään tulla palkitsevia.

Ludewig et al., 2013. Effect of shortened reins on rein tension, stress and discomfort behavior in dressage horses.

Randle et al., 2011. The effect of different rein types on the rein tension applied when taking Up a ‘medium contact’ 

Christensen et al., 2011. Rein tension acceptance in young horses in a voluntary test situation

Miksi hevonen pukittaa?

Pukittaminen on käytös, joka on tarkoitettu kissapetoja vastaan puolustautumiseen. Hevonen tekee tätä silloin, kun sillä on erityisen epämukava olla, joko henkisesti tai fyysisesti. Varsinkin takaapäin tuleviin hyökkäyksiin hevonen reagoi pukittamalla.

Pukittelu on mahdollista sammuttaa. Tätä tekevät ns. stuntratsastajat, jotka keikkuvat kyydissä kunnes hevonen ei enää jaksa yrittää. Sanomattakin on selvää, että sammuttaminen ei ole järkevä tapa yrittää vähentää pukittelua. Vaikka osa ihmisistä on taitavia ratsastajia, silti joku aina joskus putoaa. Putoaminen on pukittavalle hevoselle palkinto, koska sillä se pääsi eroon selässä roikkuvasta kissapedosta. Jos toistuvasti yrittää pysyä kyydissä, mutta silti joskus putoaa, toiminnasta muodostuu ns. valikoivaa palkitsemista, jossa vain tehokkaimmat köyryt tulevat palkituiksi. Tästä saattaa seurata se, että hevonen kehittyy hyvin tehokkaaksi pukittajaksi.

Hevosta vastaan taisteleminen ei ole järkevää useastakaan syystä. Se ei tee hyvää suhteelle. Hevonen oppii yhdistämään epämukavuuden tunteen ihmiseen. Hevosen reaktiot saattavat kasvaa ja se saattaa herkistyä, eli kynnys pukitteluun voi madaltua.

Sen sijaan, että keskittyy pukittamisen pois kitkemiseen, kannattaa keskittyä siihen, mitä haluaa tilalle. Kun tietää mitä haluaa, toivottu käytös on yksinkertainen rakentaa. Pukittelu vie energiaa ja ennen varsinaista potkua hevonen laittaa pään alas, jotta se saa painon siirrettyä etujaloille. Tämä energia on mahdollista kanavoida johonkin muuhun toimintaan vahvisteiden avulla. Harvoin hevonen pukittaa huvin ja urheilun vuoksi, usein taustalla on ratsastuksen kannalta ei-toivottu tunnetila.

Pähkinänkuoressa: älä taistele hevosta vastaan vaan rakenna ei-toivotuista käytöksistä jotain uutta. Älä ota pukittelua henkilökohtaisesti vaan ole tyytyväinen, että hevonen viestii epämukavuuden tunteestaan.

 

 

Jos eläimellä on käytösongelma, siihen ratkaisua etsitään usein näistä reiteistä:

  1. Kasvattaja/myyjä/edellinen omistaja; mitä teen, kun koirani on kasvanut aikuiseksi? Mitä teen kun hevonen on kotiutunut ja käyttäytyy normaalilla tavalla minua häiritsevästi? Eläin muuttuu, vastuu on myyjällä. Voitko ottaa sen takaisin? Voitko ottaa sen koulutusjaksolle? Tokihan parin viikon leiritys kasvattajan/entisen omistajan luona ratkaisee käytösongelman uudessa paikassa.
  2. Johtajuusharjoitukset. Naapuri neuvoo pari hyvää kikkaa, millä eläin saadaan palautettua arvojärjestyksessä oikealle paikalleen. Tokihan eläimen käytös muuttuu paikassa b jos se alistetaan paikassa a. Ja tietenkin sellainen harjoittelu melko varmasti auttaa eläintä, jossa omistaja joutuu ponnistelemaan ja käyttämään päätään ja eläin katsoo hölmönä vieressä.
  3. Leikkaaminen (jos mahdollista). Tarve lajityypilliseen käyttäytymiseen löytyy melko varmasti sukuelimistä tai hormonitoiminnasta. Jos kissa juoksee öisin ympäri asuntoa, vika todennäköisesti poistuu kun kissa leikataan. Jos koira puree postimiestä, sen luonne oletettavasti muuttuu kun se leikataan. Jos hevonen viskoo pukittamalla ihmisiä selästään, ruunaus todennäköisesti poistaa ongelman.
  4. Ruokavalio ja liikunta. Totuus löytyy hyvin todennäköisesti kaurapuurosta. Syötä sille jotain tosi terveellistä niin ongelma poistuu. Osta joku lisäravinnepurkki, siitä se käytöksen muokkaaminen alkaa. Serene-um, shyfeeder ja muut.Tai laita se liikkeelle – fyysisesti väsynyt eläin ei tunnetusti käyttäydy huonosti.
  5. Lääkkeet. Kyllä se siitä kun pari kertaa rauhoittaa kengitykseen niin se oppii. Tai oppii olemaan yksin kuukauden lääkekuurin jälkeen. Se oppii matkustamaan kun se pari kertaa huumataan.

No joo, pahoittelen jälleen ironista tyyliä. Toki edellämainituista asioista osa vaikuttaakin eläimen käytökseen. Mutta ihan ekana, kannattaa miettiä jotain aivan muuta.

Yleensä käytösongelman kanssa pääsee pitkälle, kun

  1. Miettii mikä käytöksen aiheuttaa. Mitä eläin aistii tai kokee juuri ennen kuin se käyttäytyy ei-toivotulla tavalla?
  2. Mitä palautetta eläin ei-toivotusta käyttäytymisestä saa? Tuleeko käytöstä vahvistaneeksi tiedostamatta tai seuraako ei-toivottua käyttäytymistä jokin palkkio ympäristössä?
  3. Mikä tai mitkä asiat ympäristössä tai ihmisen käyttäytymisessä edelleen ylläpitävät ei-toivottua käytöstä?

Sitten kannattaa miettiä, mitä haluaisi eläimen tekevän niissä tilanteissa kun se käyttäytyy huonosti. Ja sitten voi miettiä, miten sen voi saada käyttäytymään niissä tilanteissa halutulla tavalla.

Mikä on normaalia? Mikä on huonoa käytöstä? Mitkä ovat käytösongelmia tai ongelmakäytöksiä? Mistä kaikesta hevosta voi syyttää? Suuri osa ratsastuksessa esiintyvistä käytösongelmista on itse asiassa pelkoreaktion erilaisia ilmentymiä. Pelkoreaktio on normaalia käyttäytymistä, mikä liittyy eläimen hengissä selviämiseen.

Kouluratsastuksessa, toisin kuin muissa ratsastuksen (tai muun hevosurheilun lajeissa)  tähdennetään, että hevosen tulee olla kuuliainen, tarkkaavainen ja luottavainen. Hevosilla esiintyy kuitenkin yllättävän usein konfliktikäyttäytymistä, kuten hännän viuhtomista, luimistelua, kuolaimen vastustelua, jännittyneisyyttä, irvistelyä niin, että hampaat näkyvät, vetämistä ja askeleiden lyhenemistä. Konfliktikäyttäytyminen on pelkoreaktion johdannainen.

Tutkijat analysoivat 72 eritasoista koulurataa kisaviikonlopun aikana ja totesivat, että konfliktikäyttäytymistä esiintyi kaikilla tasoilla. Eniten häntiään viuhtoivat ja korviaan luimistelivat PSG- ja GP-hevoset. Alemmilla tasoilla hevoset liikkuivat jännittyneinä tai vastustelivat kuolainta yleisemmin.

No, mitä sitten? Aina se irvistää tai aina tässä kohdassa se luimistelee. Asia ei välttämättä korjaannu itsestään. Harjoittelussa kannattaisi keskittyä siihen, miten hevonen saadaan pitämään niistä liikkeistä tai asioista, jotka nyt aiheuttavat konfliktikäyttäytymistä.

Lisäksi voi miettiä, miten hevosen toiveet tulevat kuulluksi – jokin syy sillä yleensä on (ainakin joskus ollut) konfliktikäyttäytymiseen. Pieneltäkään tuntuvalta konfliktikäyttäytymiseltä ei kannata sulkea silmiään. Vaikka ongelma voi tuntua vähäiseltä, sen peittäminen tai estäminen ei poista eläimen tarvetta käyttäytyä tietyllä tavalla tai sitä tunnetilaa, joka käyttäytymisen aiheuttaa. Hevosen kilpailu-uran pituuteen voi vaikuttaa sillä, että tekee yhteisestä harrastuksesta myös toiselle kumppanille kannattavaa.

Conflict responses exhibited by dressage horses during competition (2010)

Pelkoreaktio on hevoselle lajityypillinen ilmiö. Tutkimusten mukaan hevonen on karjan ja koirien jälkeen vaarallisin eläin eläinlääkäreille. Vähintään joka kolmannen onnettomuuden taustalla on luonnollinen pelkoreaktio, jota ihminen a) ei osaa odottaa tai b) ei osaa ottaa vakavasti. Briteissä vuosina 2005-2009 yleisimmät hevosiin liittyvät syyt tulla ensiapuun olivat putoaminen 59 % ja potkaistuksi tuleminen 19 %. Putoamisiin on toki useita syitä, joista yleisiä väistöliikkeet (pelko), pukittelu (pelko) ja pystyyn hyppiminen (pelko). Potkaistuksi tulemisessa syynä on niin ikään pelko – hevonen puolustaa itseään kun paon mahdollisuus on estetty.

Jopa 60 % onnettomuuksista voitaisiin kokonaan estää, jos ihmiset olisivat enemmän tietoisia hevosen käyttäytymisesta ja käsittelystä. Pelästyvä hevonen ei suinkaan vittuile tai ratsastajansa kiusaksi keksi metkujaan. Hevonen on aina tosissaan.

Mistä sitten tietää, pelkääkö hevonen tai kuinka paljon se pelkää?

Pelkoreaktion tunnistaa käyttäytymisestä sekä fyysisistä merkeistä. Pelkoreaktion ensimmäisessä vaiheessa hevonen havaitsee pelon aiheuttajan ja arvioi sitä. Pelokas hevonen viuhtoo häntäänsä, nostaa päätään ylös ja hikoilee. Sen iho voi värähdellä. Kun pelko voimistuu, hevosen silmät pullistuvat ja valkuaiset näkyvät. Pelkoreaktio on aina sarja käytöksiä, jotka esiintyvät peräkkäin. Tutkimuksen mukaan pelkoa ilmentävät käytökset ovat hyvä mittari pelon voimakkuudelle, koska kun käytöksiä ilmenee, niistä seuraa aina sykkeen nousu.

Pelkäävä hevonen ei ajattele. Silloin kun hevonen on jännittynyt ja peloissaan, se ei pysty vastaanottamaan mitään. Niin kauan kun hevosen pää on ylhäällä ja kaulan ja selän lihakset jännittyneet, keho tuottaa adrenaliinia ja verenkierto tehostuu keuhkoissa ja sydämessä pakoon varautuen.

Pakonopeus on yksi mittari, jolla voi arvioida pelkoreaktion voimakkuutta – testitilanteessa hevosten pakoreaktio tuli yhä nopeammaksi, vaikka tutkijat olisivat odottaneet hevosten tottuvan pelkoa aiheuttaviin ärsykkeisiin useiden toistojen myötä. Kävikin päin vastoin, hevoset herkistyivät – ne alkoivat ennakoida pelästymistä ja sen jälkeistä pakoa ja niiden pakoreaktiot itse asiassa voimistuivat testin aikana.

Sykemittaria kannattaa käyttää pelon voimakkuuden arvioimiseen niissä tilanteissa, joissa hevosella ei ole mahdollisuuksia ilmentää pelkoa käytöksellään, eli niissä tilanteissa, joissa pakomahdollisuutta ei ole. Tällaisia tilanteita ovat esimerkiksi kuljettaminen ja pakkopilttuussa oleminen. Tällaisissa tilanteissa hevonen voi olla hyvin peloissaan, vaikka näyttää ”rauhalliselta”. Sykemittari antaa tietoa siitä, mitä hevosen elimistössä tapahtuu. 

Hevosen pakoreaktio liittyy voimakkaasti onnettomuuksiin. Hevosen reaktiivisuutta voi arvioida sen pakonopeuden perusteella. Karkeasti voi sanoa, että mitä nopeammin se lähtee, mitä lujempaa se juoksee ja mitä kauemmas se juoksee, sitä todennäköisemmin se tulee pelkäämään jatkossakin kyseistä ärsykettä. Pakonopeuden pitäisi alentua, jos koulutus toimii – suuri osa hevosen kouluttamisesta keskittyy loiventamaan pelkoreaktioita.

Mitä enemmän hevonen harjoittelee pakenemista, sitä parempi ja nopeampi pakenija siitä tulee. Siksi ei kannata tyytyä tilanteeseen, jossa hevonen aina ”keksii” jotain tai näkee puskissa pelottavia asioita. Kyseessä on erittäin harvoin ilman erityistä koulutusta ohi menevä ilmiö. Lisäksi kannattaa muistaa, että vaikka hevosen pelkoja voi käsitellä koulutuksellisin keinoin, pelkomuistoja ei voi pysyvästi poistaa. Niiden syntymistä kannattaa yrittää estää.

Miten sinä estät pelkomuistojen syntymistä hevosen kanssa?