Pelko on tunne.  Pelottava ärsyke saa aikaan fysiologisia sekä käyttäytymismuutoksia, jotka auttavat eläintä henkiinjäämisessä. Villieläinten selviytyminen on pelkoreaktion varassa. Domestikoituneilla eläimillä kynnys pelkoreaktioon on usein korkeampi kuin villeillä sukulaisilla. Harraste- ja kotieläimillä pelko on ei-toivottu tunne, koska sillä on negatiivisia vaikutuksia hyvinvointiin ja turvallisuuteen. Esim. Tanskassa ratsastusonnettomuudet ovat kolmen yleisimmän urheiluonnettomuuden joukossa. Ratsastusonnettomuuden syynä on usein hevosen pelkoreaktio.

Kuten kaikki tiedämme, pelkoa ei voi hallita tai tietoisesti estää. Pelko liittyy kiinteästi hengissä säilymiseen, siksi se yleistyy helposti. Pelkoa voi koulutuksella vähentää, mutta sitä ei saa kokonaan poistettua.

Hevosen pelkoreaktion voimakkuutta voi arvioida sillä, kuinka kauas hevonen juoksee ja kuinka kovaa se juoksee. Mitä kauemmas hevonen jotain ärsykettä pakenee, sitä todennäköisemmin se tulee pakenemaan samaa ärsykettä jatkossakin.

Ensiarvoisen tärkeää kaikessa hevosten kanssa toimimisessa on pelkoreaktion välttäminen. Mistä sitten tietää, onko kyseessä pelkoreaktio? Hevoset ilmentävät pelkoa eri tavoin, osa aktiivisesti ja osa passiivisesti. Tästä syystä se, mitä näemme, ei aina kerro koko totuutta. Parhaiten pelosta kertovat pään asento (=ylhäällä) ja lyhyet askeleet. Hevosen ei ole tarpeen missään tilanteessa yhdistää hermostunutta pää pilvissä liikkumista ihmisen läsnäoloon.

Empiirinen esimerkki: suomenhevosruunani on monien mielestä perusjuntti, itsepäinen, kovapäinen ja mitänäitänyton. Yhtenä päivänä harjaamisen yhteydessä se sai sormestani sähköiskun. Sen jälkeen olen saanut tehdä monta päivää töitä sen eteen, että hevonen uskaltaa jälleen lähestyä minua. Miksi ihmeessä lähtisin jahtaamaan hevosta tai rökittämään sitä tietoisesti samalla pilaten suhteemme?

Hevosten minkäänasteisessa säikyttelyssä ei ole mitään järkeä. Oli hevonen millainen tahansa.

 

 

Ai, sä meet sillä? Se on sit aika haastava karsinassa.

Se on ihan kahjo, on yrittäny tappaa.

Se ei oo mikään kokemattomien hevonen, hei.

Tuttua?

Väitän, että hevosten maine vaikuttaa niiden käsittelyyn. Hevosen huono maine voi kehittyä lyhyessä ajassa niin, että sitä on mahdoton enää korjata. Puhumattakaan kokonaisista suvuista, kuten ne kuuluisat suikkulaiset. Näitä hevosia talutetaan ketju suussa, niiden karsinaan mennään luudan kanssa. Niille huudetaan ja niitä läksytetään pienimmästäkin liikahduksesta.

Toki geenit vaikuttavat käyttäytymiseen, mutta hyvin paljon käyttäytymiseen vaikuttaa jokainen hevosta käsittelevä ihminen joka ikinen päivä.

Hevonen, kuten me ihmisetkin, muokkaa käsitystään ihmisistä koko ajan. Se muodostaa ennakkokäsityksiä ihmisistä pohjautuen edellisiin kokemuksiin. Se antaa paljon anteeksi, mutta ei unohda – huonot kokemukset säilyvät muistissa vuosien ajan.

Jokainen käsittelykerta on tärkeä hevosen hyvinvoinnin kannalta. Se ei meiltä paljon vaadi. Rapsutetaan tai annetaan sokeria, pienet teot merkitsevät paljon. Hyvätkin kokemukset säilyvät muistissa pitkään.

Pitäisikö kaikista hevosista puhua vain hyvää, jotta alkaisi positiivisuuskierre? Ei siitä ainakaan haittaa olisi. Moni hevonen saa kärsiä, kun sitä käsitellään maineen takia vaarallisena.

Jokainen hevonen on potentiaalisesti vaarallinen. Koiramaailmassa on todettu, että väkivaltaiset koulutustavat tuottavat vaarallisia koiria. Uskallan otaksua, että sama pätee hevosiin.

Hausberger et al. (2008) A review of the human–horse relationship