Hevonen ja kissa ovat molemmat saaliseläimiä, joille on tyypillistä suhtautua varauksellisesti kaikkeen uuteen. Onko eläimen koko peruste sille, että sitä käsitellään tietyllä tavalla? Entä kuinka johdonmukaisesti me käsittelemme kaikkia saaliseläimiä samoja periaatteita noudattaen? Miten inhimillistäminen ja pelko vaikuttavat siihen, miten eläimiä lähestymme tai niihin suhtaudumme?

Kissojen kohdalla on melko helppoa ymmärtää, mikä merkitys ennakoitavuudella on. Ennakoitavuus tarkoittaa sitä, että eläinten täytyy ihmisen käyttäytymistä lukemalla oppia arvaamaan, missä aikeissa ihminen on ja mitä hän seuraavaksi aikoo tehdä. Eläimet eivät osaa suomea, ennen kuin niille opetetaan joitakin sanoja. Sen sijaan ne ovat taitavia oppimaan kokemuksen kautta. Varsinkin niille epämiellyttävät kokemukset jäävät hyvin muistiin ja eläimet ovatkin taitavia välttämään niitä sekä kaikkia niihin viittaavia asioita. Esimerkiksi jos kissa matkustaa kuljetuskopassaan autolla eläinlääkäriin, jossa se saa huonon kokemuksen, se saattaa alkaa vältellä a) tilannetta lääkärissä, b) autoa, c) kuljetuskoppaa tai d) omistajaansa. Samaan tapaan hevonen voi oppia tuntemaan eläinlääkärin huonolla tavalla ja välttää yhteistyötä kaikin keinoin.

Olen itse huomannut, että hevonen tulee jotenkin niin tutuksi, että sitä pitää lähes ihmisenä, samoin käy koiran kanssa. Tulee unohdettua, että ne ovat “vain” luontokappaleita, kun niiden toiminnalle lataa erilaisia oletuksia ja alkaa pitää tiettyjä asioita itsestäänselvinä. Sen sijaan kissojen kanssa en ole samaa kokenut. Kissalta ei jostain syystä tule odotettua mitään asiaa tai toimintaa automaattisesti, paitsi ehkä jääkaapilla jonottelua ruoka-aikaan. Asioiden ottaminen itsestäänselvyyksinä aiheuttaa sen, että ärtymys kohoaa, jos odotettu ei tapahdu.

Kissojen kanssa ollaan harvoin suorituskeskeisiä – niiden käyttäytyminen tai osaaminen ei samalla tavalla aiheuta paineita kuin hevosen tai koiran, jotka ovat yleensä harrastuskavereita. On täysin hyväksyttävää, jos kissa ei jonakin päivänä innostu vaikkapa agilitytempuista. Sen sijaan jos hevonen ei innostu estevalmennuksesta, tilanne voi tuntua vakavammalta. Ehkä kissoihin suhtaudutaan ilman ennakko-odotuksia?

Aiheuttaako ennakko-odotus tai paine sellaista, että hevosta käsitellään eri tavalla kuin kissaa? Kissojen kanssa on helppo ymmärtää, että jahtaaminen ei auta jos eläin itse ei halua tulla kontaktiin. Kissaa harvemmin juoksutetaan ympäri asuntoa tai pientä pyöröaitausta, kunnes se antautuu. Kissaa harvoin käännetään korvasta jos se tempoilee otteesta pois – sen sijaan pakkosylitystä kyllä käytetään eli yhtäläisyyksiä löytyy. Ehkä sitä voisi verrata hevosen säkittämiseen, jossa pelottavia ärkykkeitä annetaan niin kauan, että hevonen ei enää välitä niistä. Kumpikin käytäntö on saaliseläimen kannalta huono, koska niiden myötä aloitekyky latistuu ja stressitaso nousee ja kaiken lisäksi suhde kärsii.

Kissan kohdalla oman tilan kunnioittaminen ei ole niin justiinsa – moni tähtää varsinkin arempien kissojen kanssa siihen, että ne eivät kunnioittaisi ihmisen tilaa, vaan tulisivat rohkeasti syliin. Kissan ei tarvitse kunnioittaa ihmisen omaa tilaa, enkä tiedä kuka jaksaisi päsmäröidä kissan kanssa, että se saa tulla vain kutsuttuna ihmisen tilaan. Kissakin voi kuitenkin olla vaarallinen pienestä koostaan huolimatta. Kissaa voi opettaa olemaan sylissä ja lähellä siten, että se ei ole vaarallinen tai ei toimi ei-toivotulla tavalla.

Voisiko samaa periaatetta hyödyntää hevosen kanssa? Voisiko oman tilan leipoa sisään koulutettaviin asioihin, jotta ei tarvitsisi pitää tuplia päällä? Olisiko mahdollista, että tilan kunnioitus tulisi kaupan päällisenä, jos palkittaisiin hevosta halutuista asioista?

Liittymällä jäseneksi näet videolla lisää pohdintaa oman tilan kunnioittamisesta ja sen tärkeydestä!

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.

Ahahahahahaaaa, nää naminsyöttäjät eivät tajua mistään mitään. Luuleeko ne tosiaan, että ihmisillä on vuosia aikaa käyttää hevosen namittamiseen. Typerykset!

Meille on tärkeää perustella sitä, miksi käyttäydymme eläimiä kohtaan niinkuin käyttäydymme. Näemme kaiken ihmiskeskeisesti – meille eläimet ovat huonosti (tai hyvin) käyttäytyviä ihmisiä. Sen huomaa, kun kuuntelee  miten eläinten käytöstä kuvataan. Se pomottaa, se tykkää esiintyä, se on arrogantti, se kokeilee rajojaan. Pelkällä kiltteydellä saadaan aikaan vain röyhkeitä elukoita, joilla on iso ego. Lisäksi ne ylpistyvät, jos niitä kehutaan. Lasten kai tulee oppia kestämään pettymyksiä, siksi heidän tulee niitä saada kokea. Tarvitseeko eläinten oppia kestämään pettymyksiä? Jos tarvitsee, niin mistä syystä? Pitääkö kaikille eläimille olla vain semikiltti? Menevätkö ne tosiaan pilalle (kuten lapset?) jos niitä syöttää ja silittelee?

Hevonen ei ole lapsi. Se on täysin toisen lajin edustaja. Se on laiduntava saaliseläin, jolla ei ole mitään vaikutusvaltaa siihen, millaisen sopparin se meidän kanssa laatii. Se ei osaa puhua eikä se osaa kertoa jos se tuntee kipua. Lähtökohtaisesti eläinten, myös hevosten, kipu on ali-, ei suinkaan ylidiagnosoitua. Voidaan pohtia, onko hevosen tai muun eläimen liian varovaisesta käytöstä tai kipu/epämukavuusepäilyistä eläimelle haittaa? Siitä, onko kannattavaa treenata (syystä tai toisesta) vastentahtoista eläintä ja vaatia siltä erilaisia asioita, voidaan olla vähintään kahta mieltä. Onko tulevaisuudessa asian suorittaminen helpompaa vai vaikeampaa, jos siihen on joskus liittynyt vastustelua, epämukavuuden tunnetta tai pakoreaktio? Tässä tullaan myös siihen kysymykseen, että onko parempi saada eläin tekemään haluttuja asioita niin, että ne ovat vähiten ikäviä vai eniten hauskoja?

Meissä on todella syvällä tämä ajattelu, että voidaan olla kuin ellun kanat, mutta asialliset hommat hoidetaan. Eihän meidän mielestä työstäkään tarvitse nauttia, miksi eläinten pitäisi? Jossain vaiheessa raja tulee vastaan. Jossain vaiheessa on sanottava kovasti. Katsomme käytöstä melkein aina hyvin ihmiskeskeisesti joko huumorilasien tai vittuilulasien läpi. Meillä tulee olla viimeinen sana. Kannattaa joskus miettiä porkkanansyöttelyä pidemmälle. Voisiko siitä tosiaan olla jotain hyötyä, että saa eläimen toimimaan omaehtoisesti? Miten se näkyy lopputuloksessa, onko hevosta pakotettu tai palkittu vai ei? Vai näkyykö se? Mm. on todettu, että ruualla palkitut hevoset käyttäytyvät ennakoitavammin ja ovat täten turvallisempia käsitellä, ovat rennompia ihmisen läheisyydessä ja kokevat enemmän mielihyvää, mikä johtaa positiiviseen tunnetilaan, mikä johtaa positiiviseen yleismielialaan ja edelleen mielenterveyteen ja henkiseen hyvinvointiin. Vastaavia hyötyjä ei ole havaittu hevosen kurittamisella (joka sekin on ihmiskeskeinen termi) tai rankaisemisella.

Harmittaa niiden puolesta, jotka haluavat pelkkää hyvää hevosilleen. Harmittaa, että heitä nimitellään porkkanatädeiksi, kukkahatuiksi tai fanaatikoiksi. Heitä syyllistetään ja heille nauretaan. Ja vähätellään – eihän se kuitenkaan toimi, ei voi toimia. Kaikista pienin hevosten hyvinvointia uhkaava kohuilmiö tällä hetkellä ovat mielestäni ns. curling-omistajat, jotka jättävät ratsastamatta jos epäilevät kipua, tarkistuttavat varusteet kun epäilevät sopivuutta, etsivät aktiivisesti ratkaisuja ongelmiin ja näkevät vaivaa sen eteen, miten voisivat tehdä asioista hevoselle miellyttävämpiä.