hevosen juoksuttaminen

Lyhyen ja pitkän juoksun hevoskoulutusta

Jaana Hevosen käyttäytyminen,Hevoset,Hevostaito,Jäsenille,Jäsenmateriaalit,Käytösongelmat,Koulutusvinkit,Lastauskoulutus,Tyytyväinen hevonen ,,,, 0 kommenttia

Saada hevonen tekemään asioita, joita haluaa sen tekevän. Saada se koppiin, kengitettyä, kantamaan ratsastajaa, olemaan reagoimatta muovipussiin ja niin edelleen. Jokainen tavoittelee eri asioita, mutta lähes kaikki haluavat hevosen tekevän asioita, joita itse haluaa.

Halutut asiat voidaan nähdä suorituksina, jotka onnistuvat (1) tai epäonnistuvat (0). Jos kokeilee vain kerran, voi joko onnistua tai epäonnistua. Jokainen vuorovaikutustilanne hevosen kanssa vaikuttaa hevosen ja ihmisen suhteeseen ja monet tilanteet vaikuttavat oppimiseen, mutta läheskään kaikki tilanteet eivät ole koulutustilanteita. Kouluttaminen on tietoista toimintaa, joka tähtää johonkin päämäärään. Kaikki käsittely ei todellakaan ole kouluttamista, vaikka oppimista tapahtuisikin. Kun näemme tai teemme pätkän arkipäivän (tai miksei juhlapäivänkin) kouluttamista tai käsittelyä, emme voi tehdä paljonkaan johtopäätöksiä siitä, toimiiko se vai ei tai onko kyseessä sattumanvarainen käsittely vai tietoinen, harkittu toiminta.

Jos hevonen tekee halutun asian, tarkoittaako se, että se osaa asian?

Ei tarkoita. Hevonen voi tehdä käsittelijän haluaman asian myös sattumalta. Sattumanvaraisuus on asia, joka tutkimuksissa pyritään sulkemaan pois käyttäytymisen muutoksen taustalta – siksi tutkimuksia on niin työlästä tehdä. Tarvitaan paljon toistoja ja hyvin hallitut olosuhteet ja lisäksi tilastollisia menetelmiä, joilla sattuman rooli rajataan ulos. Oppiminen tarkoittaa sitä, että käyttäytymisessä tapahtuu mitattava ja suhteellisen pysyvä muutos. Otetaan esimerkki käytännön hevostaitotoimiston perinneosastolta. Hevosen lastaaminen traileriin – kun liinat tai luuta ei toimi, peitä hevosen silmät. Kun silmät peitetään, hevosen saa koppiin. Liittyykö tämä oppimiseen millään tavalla? Jos tämä liittyisi oppimiseen tai olisi tapa kouluttaa, kaiken järjen mukaan hevosen pitäisi jossakin ajassa mennä traileriin ilman takkia silmien päällä. Silmien peittäminen lastaustilanteessa on sama asia kuin huulipuristimen tai korvajarrun käyttö käsittelytilanteessa – homman saa hoidettua, mutta oppimista tuskin tapahtuu ainakaan haluttuun suuntaan, eli toimenpide ei muutu ainoastaan tällä menettelyllä tulevaisuudessa helpommaksi. Ei muodostu mitattavaa ja suhteellisen pysyvää muutosta hevosen käyttäytymiseen. Jotain oppimista tapahtuu kyllä, ja se näkyy siinä, että hevonen voi alkaa vältellä näitä tilanteita jo kauempaa ja hevosen luottamus omistajaa tai käsittelijää kohtaan alkaa murentua, mikä näkyy myös muissa arkipäivän toimissa. Omaa tekemistä tulee harvoin ajateltua analyyttisesti. Tehdään paljon asioita, eikä välttämättä mietitä, reagoiko hevonen niihin, eli osaako se?

Oman hankaluutensa tähän soppaan tuo ajatus siitä, että hevonen osaa jo kaiken, mitä siltä tullaan pyytämään; täytyy vain olla tarpeeksi taitava kaivaakseen nuo toiminnat esiin hevosesta. Jos hevonen tekee piaffia yksinään pihatossa, niin osaako se silloin tehdä sitä? Entä jos hevonen tekee piaffia sivuohjien, sokerin, piiskan ja ohjasajajan avustamana, osaako se silloin tehdä sitä? Vaikka kaikki askellajit ovat periaatteessa kaikille hevosille mahdollisia, ei voi siltikään sanoa, että kaikki hevoset osaisivat piaffia. Oppiminen tulee kuvioon siinä vaiheessa, kun joku onnellinen saa ensimmäisen kerran hevosen tekemään jotain sinnepäin ja joku toinen saa hevoselle aikaan sellaisen tunteen, että tätä kannattaa tehdä useamminkin. Toiminnan aikaansaaminen ja sen vahvistaminen ovat eri asioita.

Jos haluaa olla enemmän kouluttaja kuin käsittelijä, joutuu ottamaan vastuuta tekemisistään enemmän. Käsittelijänä voi ottaa eteen tulevat ongelmat haasteina, joihin reagoimalla pääsee niistä yli. Käytössä on siis ammattilaisen kikkavarasto, josta eläinten parissa toimiva MacGyver voi poimia kuhunkin tilanteeseen parhaiten sopivan värkkäyksen. Tätä voisi sanoa reaktiiviseksi toiminnaksi, jossa sinänsä ei ole mitään vikaa jos asiaa haluaa näin lähestyä. Mitä harvemmin asioita tekee, sitä helpompaa tämä kikkojen käyttö on. Mitä enemmän on saman hevosen kanssa tekemisissä, sitä nopeammin varasto on syöty loppuun. Kouluttajana joutuu miettimään asioita pidemmälle, proaktiivisesti. Silmissä kiiluu jokin pitkän aikavälin tavoite, jota kohti arkinen puurtaminen millimetri kerrallaan kuljettaa. Kouluttajana et mieti, millä keinolla hevosen saa koppiin nyt, vaan mietit, kannattaako hevonen laittaa koppiin nyt keinolla x – mitä se tarkoittaa tulevaisuudessa? Kannattaako tänään peittää silmät lastatessa, ja mitä se aiheuttaa lastaamiseen vuoden kuluttua? Kouluttajana ei kannata syödä omasta kuormasta ja ottaa pikaratkaisuja ellei ole pakko. Käsittelijänä sitä vastoin kannattaa, koska ei ole mitään hävittävää eikä välttämättä tarvitse itse palata keräämään palasia ja liimaamaan niitä yhteen. Asiaa voisi ajatella niinkin, että taitava käsittelijä on erityisen hyvä aikaansaamaan erilaisia käytöksiä ja kouluttaja on erityisen hyvä tekemään niistä todennäköisempiä. Siinä on iso ero.

Eli mitä kouluttaminen on? Sen voi jokainen päättää itse. Paras mittari on kuitenkin se, että aiheuttaako kouluttamiseksi kutsuttu toiminta mitattavan ja suhteellisen pysyvän muutoksen hevosen käyttäytymisessä vai ei. Sitä emme voi lyhyiden videoiden perusteella sanoa. Hevonen voi muuttaa käyttäytymistään myös monesta muusta syytä kuin oppimisesta. Kerrasta oppimista kyllä tapahtuu, mutta usein siihen täytyy liittyä hyvin voimakas lähellä kuolemaa-kokemus. Pelko saa aikaan hetkessä moottoritien aivoihin, kun ilman pelkoa joutuu tallaamaan kinttupolkua. Mitä moottoritiellä (jossa on ohituskaista pelkoreaktioille) sitten tekee, jos tavoitteena on kuitenkin turvallinen harrastaminen, sitä voi jokainen miettiä itse.

Kertaluontoisesta koulutussessiosta jää usein sellainen mielikuva, että hevonen todella muuttaa käyttäytymistään pysyvästi. Näyttää aivan siltä, kuin se oppisi jotain – hevonen toimii tunnin käsittelyn jälkeen täysin eri tavalla kuin alussa. Tällaisissa tapauksissa on joskus hankala erottaa se, mikä käyttäytymisen muutoksen aiheuttaa. Onko kyseessä oppiminen vai väsymys? Mikäli hevonen vaatii aina toistuvasti tunnin esikäsittelyn ennen kuin se tekee haluttuja asioita, ei voida mielestäni puhua oppimisesta. Eihän kielitaitokaan edellytä sanaston tankkaamista ennen jokaista repliikkiä.

Käsittely on tapahtuma, kouluttaminen on prosessi. Se, mitä kerran tapahtuu, ei ole merkittävää hyvässä eikä pahassa. Sen sijaan asiat, joita tehdään jatkuvasti, niillä on merkitystä! Joskus edelleen ajatellaan, että kouluttaminen on sarja tapahtumia. Näin voi toki ajatella, mutta tapahtumien on liityttävä toisiinsa hyvin kiinteästi ja suunnitelmallisesti. Esimerkiksi hevosten kesyttäminen tai selkäännousu on perinteisesti nähty tapahtumana, merkkipaaluna (breaking young horses), josta termikin kielii. Suomeksi ei sentään puhuta murtamisesta, vaikkakaan satulaan laittaminen ei kuulosta välttämättä pitkältä prosessilta. Itse koen, että kouluttaminen on elinikäinen prosessi, jossa tavoitteita kohti mennään päivittäin pienin askelin. Kun iso kuva ja tärkeät tavoitteet ovat selvillä, prosessi kestää paremmin myös pieniä eksymisiä.

Jokainen miettii itse ison kuvan ja toimii sen mukaisesti. Jos hevosella on olemassa jokin toivottu käyttötarkoitus, on selvää, että pienet arkiset askeleet tähtäävät tuohon käyttötarkoitukseen. Ei ole järkeä tehdä tänään jotain sellaista, joka voi haitata isoa tavoitetta. Sen sijaan voi tehdä paljon sellaisia asioita, jotka tukevat käyttötarkoitusta.

Liity eläinkoulutusblogin jäseneksi, niin näet millä tavoin voit itse tehdä oman hevosesi kanssa minitutkimuksen siitä, toimiiko jokin koulutusmenetelmä.

—

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.

Onko hevosella pikkujoulusyndrooma?

Jaana Hevosen käyttäytyminen,Hevoset,Käytösongelmat,Videot ,, 1 kommentti

Joka paikka on jäässä ja maa kivikova. Tarhoissa kuljeksivat hevoset näyttävät kankeilta ja ottavat vain välttämättömät askeleet päivän aikana. On ihanaa päästää hevonen maneesiin päästelemään höyryjä ja katsella kun se saa juosta ja riehua sydämensä kyllyydestä.

Olen aiemmin ollut sitä mieltä, että irtojuoksutus on huono idea, kun se tehdään riehumismielessä. On myös tilanteita, jolloin irtojuoksutus on kehittävää, niistä alempana lisää.

Syy ristiriitaiseen asenteeseen irtojuoksuttamista kohtaan on pikkujoulusyndrooma. Pikkujoulusyndrooma tarkoittaa sitä, että maneesista voi tulla hevoselle erittäin tärkeä paikka, jossa se voi päästellä höyryjä. Myöhemmin muunlainen liikkuminen ja oleminen maneesissa voi muodostua hyvin hankalaksi. Tämä syndrooma voi tulla, jos elämä on muilta osin hyvin rajoitettua, ja riehuminen on ainoa liikuntamuoto. Jos ajatellaan ratsastusta, hevosen voi olla mahdollista pysyä rauhallisempana ratsastuksen aikana, jos sillä ei ole kokemusta tai ylivirittyneisyys- tai odotustilaa liittyen kyseisessä paikassa riehumiseen.

Hevonen toki voi innostua muutenkin hyvästä ja pitävästä pohjasta, mutta paljon todennäköisemmin se intoilee myös ratsastajan alla, jos sillä on useita kokemuksia vapaana riehumisesta. Jos maneesista tulee niin sanottu kuuma alue, ja liikkuminen siellä on sokka irti-tyyppistä, voi onnettomuusriski myös kasvaa. Kaikki hevoset eivät osaa juosta hallitusti vapaana, varsinkaan jos juoksemiseen liittyy tietynlainen mielentila. Mitä tasaisemmin hevosen päivä sisältää liikkumista muussakin muodossa, sitä turvallisempaa irtojuoksuttaminen voi olla.

Näissä tapauksissa irtojuoksuttaminen on hyvä juttu:

  1. Hevonen ei vedä itseään järkyille kierroksille, ei ota lähtöjä maneesin päädyistä ja hillu kuin heikkopäinen.
  2. Hevonen ei kärsi pikkujoulusyndroomasta, eli maneesissa juoksemisesta ei muodostu sille elämää tärkeämpi tilaisuus päästellä höyryjä, mikä näkyy malttamattomuutena maneesille mentäessä, pienimpäänkin risahdukseen reagointina, kun tarkoitus on tehdä muuta kuin riehua ja villiintymisenä kun maneesiin astutaan sisälle.
  3. Hevonen tasaantuu nopeasti juoksentelun jälkeen ja se pystyy tekemään ja ajattelemaan myös muita asioita maneesissa.
  4. On kesä ja hevoset ovat laitumella – silloin harvoin irrallaan juoksemisesta tulee elämän keskipiste.
  5. Hevosta ei auteta juoksemaan ajamalla tai kannustamalla sitä.

 

Mitä kokemuksia sinulla on irtojuoksuttamisesta?

Logiikka puuttuu

Jaana Hevoset,Hevostaito,Käytösongelmat,Lastauskoulutus,Tyytyväinen hevonen ,,,, 2 kommenttia

Olen ollut monta kertaa turhautunut ratsastaja ja hevosihminen. Päätin koota tähän kirjoitukseen sellaisia tilanteita, joissa olen ihmetellyt asian, neuvon tai ilmiön loogista taustaa. 

Hevosta ei saa lahjoa ruualla, mutta hevosta saa ja pitää ruokkia. 

Jos olisi niin tärkeää, ettei hevonen yhdistäisi ihmistä ruokintaan, eikö silloin kannattaisi käyttää vain automaatteja ja varmistaa ettei ruuassa ole ihmisen hajua? Ruokinta on tärkeä asia, mutta ruokintatilanteita ei saisi ajatella koulutustilanteina. Ruuan käyttö koulutustilanteissa ei ole kaikkien mielestä suotavaa, koska a) hevonen oppii vaatimaan ruokaa näykkimällä ja b) ruokinta muuttuu lahjonnaksi, eikä hevonen tee asioita oikeasta syystä. Hevosen pitäisi tehdä asioita, koska omistaja pyytää, ei siksi että asiat olisivat sille kannattavia. Kunnioitus ja luottamus ovat tärkeitä, mutta luottamusta ei saa saavuttaa ruokkimalla. Hevonen ei saisi suorittaa “vain” ruuan takia, taustalla pitäisi olla jokin suurempi motivoiva voima. Ruualla lahjomisen ajattelussa on muutama epäloogisuus. 1) jos se saa aikaan toivotut tulokset, miksi sitä ei kannattaisi käyttää? Monet hevoset ovat sata kertaa motivoituneempia työskentelemään ruuan kuin rapsutusten tai kehujen eteen. 2) hevonen saa joka tapauksessa ruokaa ihmiseltä. Tutkimusten mukaan eläimet yleensä haluavat työskennellä ruokansa eteen. Miksei ruokintatilanteita kannattaisi käyttää siihen, että hevonen samalla oppisi jotain? Miksi ruokinta ja kouluttaminen halutaan pitää erillään, kun ne yhdistämällä voitaisiin säästää sekä aikaa että vaivaa?

Hevonen on yksinkertainen eläin, jolle tulee kertoa mustavalkoisesti mikä on oikein ja väärin. Paitsi jos kyseessä ovat avut. 

Hevosta pidetään yksinkertaisena eläimenä, jolle täytyy olla hyvin selkeä. Sen ajatellaan toimivan hierarkiassa, jossa kaikki on yksiselitteistä. Jos se tekee väärin, muut kurmottavat sitä ja jos se tekee oikein, sen annetaan olla rauhassa tai sille ollaan kilttejä. Hevoselle halutaan asettaa selkeät rajat eikä sille haluta antaa periksi. Halutaan olla selkeitä ja johdonmukaisia. Muttamutta… Sitten kun sen selkään noustaan, se ymmärtääkin yhtäkkiä kaikenlaista. Sen ajatellaan ymmärtävän kääntävät ulkoavut sisäpohkeen ympäri ja puolipidätteet hengitettyinä ja sisäpohkeen eteen ajava vaikutus yhdistettynä jarruttavan ulko-ohjaan ja asettavaan sisäohjaan ja takaosaa kääntävään ulkopohkeeseen. Miten tämä yksinkertainen, vaistojensa varassa elävä eläin äkkiä ymmärtää yhtäaikaisia erilaisia apuja, joita normaalin ihmisen on vaikea rajallisen motoriikkansa takia saada aikaan? Jos naruista vetäminen on jarru ja pohkeelle puristaminen kaasu, miten hevonen voi osata reagoida näihin kahteen yhtäaikaisen apuun täysin uudella tavalla, eli kokoamalla itseään? Laskeeko se paineen määrän ja reagoi portaattomasti?

Hevonen on vain hevonen. Paitsi silloin kun se käyttäytyy huonosti.

Hevonen on hevonen. Ihanaa, kun hevonen saa kesällä olla hevonen, olla laitumella ja tehdä hevosten juttuja. Hyvin menestyvä hevonen on voitontahtoinen urheilu-tai suoritushevonen. Hevonen haluaa voittaa jos se menestyy. Joskus palaset loksahtavat paikoilleen, ja hevosessa on kaikki kohdillaan. Hevosilla ei nähdä olevan erityisiä kykyjä suunnitella tulevaisuutta tai vatvoa menneitä. Hevosen kykyä elää hetkessä ihaillaan. Paitsi. Jos hevonen käyttäytyy ei-toivotulla tavalla, se ei ole enää hevonen vaan huonosti käyttäytyvä ihminen. Se vittuilee, kusettaa ja kokeilee. Se toimii suunnitelmallisesti ja pyrkii sabotoimaan ihmisen tavoitteet. Se osaa olla tahallaan hankala eikä osaa arvostaa ihmisen siihen uhraamia viimeisiä pennosia. Se nauraa meille kun ei suostu antamaan kiinni ja pitää muutenkin pilkkanaan. Jos hevonen ei osaa vaihtaa laukkaa, se hyväksytään. Jos se ei seiso paikoillaan selkäännoustessa, se vain sikailee. Katsomme asioita lajien näkökulmasta ja niiden osalta vaatimustasomme on realistinen. Kaikki muu oheistoimintaa taas otetaan itsestäänselvyytenä, joka sen kyllä pitäisi osata, se ei vaan viitsi. Jokainen ymmärtää, ettei varsa osaa tehdä laukkapiruettia pyynnöstä. Kuitenkin sen odotetaan astelevan tyynesti traileriin. 

Hevonen kootaan siten, että sitä ratsastetaan eteen-alas ja tehdään muita kokoamiseen valmistelevia liikkeitä. Ja sitten se vain tapahtuu.

Eteen-alas ratsastetaan vuosikausia ja siitä sitten vähitellen hevosta voi nostaa. Takajalkoja laitetaan ristiin ja mahan alle ja tehdään puolipidätteitä ja vaikka mitä. Hevosta ratsastetaan ohjan ja pohkeen väliin eli totutetaan järjestelmällisesti ristiriitaisille avuille. Kootun hevosen tulisi kantaa itsensä ja liikkua ylämäkeen. Miten sitten tämä nostaminen lopulta konkreettisesti tapahtuu? Päättääkö hevonen itse nousta ylämäkeen? Nostetaanko se käsivoimilla? Maalaisjärki sanoo, että alamäkeen kyntävän hevosen nostamiseksi tarvitaan jotain muutakin kuin puolipidätteitä ja istunnalla ratsastamista. Jos kokoaminen on tapa liikkua, eikö silloin kannattaisi harjoitella juuri sitä? Kokoamisessa tarvittavien lihasten kehittyminen vie vuosia, mutta kolmella jalalla seisominen kengityksen aikana otetaan itsestäänselvyytenä, joka ei vaadi lihaksistoa. 

Ratsastajan istunta-avut ovat tärkeimmät avut ratsastuksessa. Istunta ei kuitenkaan toimi yksin, vaan se edellyttää ohjia ja jalkoja. Mutta jälkimmäisillä ei ole mitään merkitystä. 

Istunta on varmasti voimakkuudeltaan suurin apu, koska ohjista ei voi vetää tai jaloilla puristaa oman painonsa vertaa (toivottavasti). Onko istunta hevosen mielestä tärkein apu, siitä voidaan olla monta mieltä. Jos hevosen pitäisi oppia seuraamaan ratsastajan painoa, miksi sitä autetaan muilla avuilla jos se lähtee luisumaan ulos? Jos hevosta ratsastettaisiin vain istunnalla, miksi meillä olisi ohjat olemassa? Miksi ratsastuksenopettaja huutaisi vetämään tai potkimaan, jos istunta olisi tärkein juttu? Eikö pitäisi keskittyä vain olennaiseen? Silloin, kun hallitsemme istuntamme, se on hevoselle tärkein apu. Siihen asti, kun emme hallitse sitä, ratsastimme muilla avuilla. Kun tarpeeksi selkeästi käytetään pohjetta ja raippaa, se oppii jonain päivänä reagoimaan istuntaan, eikä jalkoja silloin enää tarvita. Vai tarvitaanko sittenkin? Ohjasapuja ei tarvita, vai tarvitaanko kuitenkin? Meille ratsastajille sopivissa tilanteissa hevonen joko kuuntelee istuntaa (vai onko se sittenkin hyvä arvaamaan) tai tarvitsee selkeät ja johdonmukaiset avut, joiden läpimenoa valvomme.

Missä tilanteissa sinä olet törmännyt logiikan puutteeseen?

Kyllä se oppii kerrasta.

Jaana Hevoset,Koulutusvinkit,Lastauskoulutus ,,, 8 kommenttia
Joka neljäs kuolemaan johtava urheilutapaturma tapahtuu ratsastuksessa. Joka kolmas hevosonnettomuus johtuu suoraan hevosen pelkoreaktiosta. Ei tarvitse olla meedio ymmärtääkseen, ettei pelkoreaktioita kannata harjoitella, hevonen osaa ne kyllä treenaamattakin.
Kenellekään ei tulisi varmaankaan mieleen ottaa kania häkistä ja alkaa jahdata sitä ympäri huonetta muovipussia heilutellen. Tai lattiaharjalla usuttaen. Kuulostaa järjettömältä, kuka haluaisi ajaa kaniparan pakokauhun partaalle? Kuitenkin monen hevosihmisen mieleen tulee viedä hevonen tai hevoset maneesiin tai kentälle, päästää ne irti ja usuttaa niitä riehumaan. No ei se pelkää, sanotaan. Ei ehkä, mutta mistä tiedät? Se kiihtyy ja harjoittelee ketteryyttä ja pakenemista.
Juokseminen, riehuminen ja spurttien ottaminen ovat itseään vahvistavia käytöksiä. Se tarkoittaa, että mitä enemmän eläin niitä harrastaa, sitä enemmän se tulee niitä harrastamaan jatkossakin. Lisäksi tunnetila yhdistyy paikkaan hyvin voimakkaasti. Tämän on saattanut moni huomata ratsastustunnilla, jos hevosia on ollut tapana juoksuttaa maneesissa irrallaan. Juoksuttaminen näkyy hevosen käyttäytymisessä, vaikka ollaan eri kontekstissa samassa paikassa. Juoksutetulle hevoselle tyypillistä on nurkkien säikkyminen, sivuttaishypyt ja väkilliset väistö- ja leikkiliikkeet. Nämä eivät ole kovin hauskoja, jos tuloksena on hevosten joukkoriehuminen ja useita ratsastajia maassa.
Moni pitää hyvänä asiana sitä, että varsa pääsee maneesiin tai kentälle irrottelemaan. Tämän jälkeen ei kannata odottaa, että se osaisi rauhoittua ja liikkua maltillisesti kyseisessä paikassa. Tai vaikka yleensä me odotamme juuri tätä, kannattaa muistaa, että historian tapahtumat määrittävät tulevaisuuden käyttäytymistä – hyvin todennäköisesti varsan kanssa saa tehdä jopa kymmeniä toistoja, kunnes tunnetila muuttuu koulutuksen kannalta sopivaan tilaan.
On paljon järkeviä asioita, joita hevosille kannattaa kouluttaa. On myös monia tapoja liikuttaa niitä. Pyöröaitauksessa juoksuttaminen, kentällä tai maneesissa vapaana juoksuttaminen tai liinassa riehuminen eivät ole parhaita mahdollisia tapoja, jos mietitään hevosen turvallisuutta. Kaikissa näissä tilanteissa hevonen yhdistää kolme (tai useampia) asioita toisiinsa: 1) paikka. Jos haluat, että hevonen on kentällä rauhallinen, älä tee siellä mitään kiihdyttävää. 2) Tunnetila. Jos haluat, että hevonen on rento, rauhallinen ja helposti käsiteltävä, älä kiihdytä sitä tahallasi. 3) Ihminen. Jos haluat, että hevonen on kanssasi mahdollisimman rauhallinen, älä harjoittele tilanteita, joissa se yhdistää sinut kiihtyneeseen tunnetilaan.
Meille juoksuttaminen ja ratsastaminen voi olla kaksi eri asiaa, jotka hevosen pitäisi pystyä erottamaan toisistaan. Näin ei kuitenkaan ole, koska tutkitusti hevonen yleistää pelkoa erittäin tehokkaasti, koska sen suuret mantelitumakkeet ovat tehokas pelkokeskus. Lisäksi hevonen yhdistää tunnetilan paikkaan. Kierroksilla juoksuttaminen ja kiihtynyt tunnetila paikassa X lisää todennäköisyyttä juoksemiseen ja kiihtyneeseen tunnetilaan paikassa X ja tämän lisäksi henkilön Y seurassa myös paikoissa Z ja Å.
Ennen ratsastusta juoksuttaminen tuottaa henkisesti jopa ylivireitä, mutta fyysisesti väsyneitä hevosia. Tällaisella hevosella ei välttämättä ole itsehillintää, mutta se voi muuten olla väsynyt. Ei ehkä paras mahdollinen yhdistelmä.
Hevosen pelkoreaktioita väheksytään. Lisäksi vaikuttaa siltä, että ihmisen usko hallita hevosta kaikissa tilanteissa on voimakas, vaikkakin valheellinen. Sinkoilua on hauska katsella ja tulee hyvä mieli, kun hevonen pääsee kerrankin irrottelemaan. Ehkä hevosen olosuhteissa on jotain parantamisen varaa, jos sille ainoa mahdollinen tilanne päästä irrottelemaan on ihmisen kanssa sellaisissa paikoissa, joissa rauhallinen ja rento käytös olisi ensiarvoisen tärkeää. Usein myös ajatellaan, että hevosen voi palauttaa “kuriin”. Ei sitä voi. Rentoutuminen edellyttää rauhallista tunnetilaa, jota ei simputtamalla tai liinasta kiskomalla aikaansaada.
Mitä sitten kannattaa tehdä? Kannattaa kävelyttää hevosta. Kannattaa harjoitella eri alustojen päällä kävelyä. Kannattaa kouluttaa hevoselle vaikka mitä joko negatiivisen tai positiivisen vahvisteen avulla.