Tuplavahviste tarkoittaa sitä, että kun hevonen tekee halutun asian tai sinnepäin, paine hellitetään ja lisäksi annetaan jotain, mistä hevonen pitää. Esimerkiksi jos halutaan, että hevonen pysähtyy, pidätetään narusta ja kun hevonen (aluksi hidastaa tai myöhemmin) pysähtyy, naru löysätään ja lisäksi annetaan vaikkapa porkkananpala.

Paineen hellittäminen on tuttua kauraa, ja palkkioiden käytöstä on monta mielipidettä. Mielipiteet varsinkin ruokapalkkioiden käytöstä perustuvat usein omiin kokemuksiin sekä joskus erilaisiin uskomuksiin, joista tyypillisin lienee se, että hevonen alkaa näykkiä kun sille annetaan kädestä ruokaa. Osa ei turvallisuussyistä halua käyttää, osa käyttää joissakin tilanteissa ja jotkut käyttävät sumeilematta. Osa luottaa rapsutuksen, kehun tai taputuksen voimaan, osa käyttää ruokapalkkioita.

Palkitsemisesta on todettu paljon hyötyjä käsittelytoimissa ja lastaamisessa. Hevonen muistaa palkitsemiset pitkään, ja alkaa suhtautua muihinkin ihmisiin positiivisin odotuksin, jos sillä on hyviä kokemuksia yhdestä ihmisestä. Yksilöllisiä eroja hevosten välillä on siinä, mitä ne arvostavat ja mikä niitä motivoi.

Tuplavahvisteesta puhutaan usein, kun on kyseessä ns. perinteisesti avuille koulutettu hevonen, ja kouluttamiseen lisätään erillinen palkkio. Tämä on kätevää, koska ei välttämättä tarvitse aloittaa kaikkea alusta. Moni hevonen saa ideasta nopeasti kiinni ja kunhan on olemassa selkä tavoite, mitä haluat opettaa, oppiminen ja motivaatio lähtevät rullaamaan nopeasti eteenpäin. Ennen kuin ryhdyt töihin, mietitään muutama asia valmiiksi.

Mitä haluat opettaa?

Onko jokin asia, joka on vaikea hevosellesi? Onko pysähtyminen hankalaa, ja joudut käyttämään voimaa pysäyttämiseen? Tai onko hevonen tahmea liikkumaan ja haluaisit buustata eteenpäinvieviä apuja? Tai onko joku liike hankala, ja hevonen turhautuu? Pelkääkö hevonen esimerkiksi vesiestettä tai muita erikoisesteitä tai onko laukannosto epätäsmällinen ja tapahtuu viiveellä? Mikä tahansa ongelma on, valitse aluksi yksi asia, johon keskityt.

Miten homma toimii käytännössä?

Jos haluat käyttää ruokapalkintoja selästä käsin, kannattaa kokeilla ensin, pystytkö antamaan herkkuja selästä. Jos et, voit käyttää avustajaa, joka palkitsee hevosesi maasta käsin. Voit myös käyttää herkkuämpäriä, johon viet hevosesi silloin, kun on aika palkita. Avustajassa ja ämpärissä on se huono puoli, että ne toimivat alussa magneetteina, kun hevonen ei vielä välttämättä ymmärrä, mitä sen pitää tehdä päästäkseen palkitsijan tai ämpärin luo. Testaa myös etukäteen, mikä sinun hevostasi motivoi. Rapsutus on usein enemmän palkkio meille ihmisille – voit toki testata miten se toimii juuri sinun hevosellasi. Jos valitset ruokapalkkiot, kokeile, mistä hevosesi pitää; se voi olla mitä tahansa melassivedestä suolaan tai porkkanaan tai leipään. Hevoset ovat erilaisia!

Miten harjoitus käytännössä menee?

Kun olet valinnut yhden asian, jota haluat harjoitella, analysoi kuinka pitkällä osaaminen jo on. Eli esimerkiksi ymmärtääkö hevonen lainkaan pysähtymistä tarkoittavaa merkkiä, vai vastustaako se sitä? Tarkoittaako pysähtymismerkki jotain muuta, kuten esimerkiksi lisää vauhtia? Eli käytännössä kokeile, mitä hevonen tekee, kun annat vihjeen. Jos hevonen ei osaa merkkiä ja vaikka se tarkoittaisi sille jotain muuta, voit aloittaa koulutuksen alusta. Pilko valmis tuote pieniin osiin ja mieti etukäteen, mitkä kaikki toiminnot ovat ”sinne päin”. Kun olet tehnyt tämän pohjatyön, voit aloittaa harjoittelun. Se on vähän kuten avaimenpiilotus, sinulla on avun lopettaminen ja makupala, joiden avulla voit ilmoittaa, että nyt polttaa. Tee vain yhtä asiaa yhden lyhyen session aikana. Se on hyödyllisintä, koska hevonen pystyy toistojen kautta oppimaan, että tietty vihje eli apu liittyy tiettyyn sen tekemään liikkeeseen, eikä ole sattumanvaraista. Lisäksi saat itse onnistumisen kokemuksia helpommin, kuin tekemällä vähän sitä sun tätä. Hevosella kestää tovi oppia oppimaan, ja siksi se saattaa aluksi kääntää koko ajan päätään herkkujen toivossa ja peruuttaa ja jumittaa. Tämä on ohimenevä vaihe, jos jaksat pysyä suunnitelmassasi.

Kun palikat ovat kasassa, aloita harjoitukset!

Sankey et al., 2010
Innes & McBride, 2008
Warren-Smith & McGreevy, 2007
Heleski et al., 2008
Hendriksen et al, 2011
Sankey et al., 2010

Liittymällä jäseneksi näet videon, jossa tuplavahvistetta ruoditaan lisää!

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.

 

Vahvista aikeita
Yhtä tärkeää kuin vahvistaminen, on halutun käytöksen aikaansaaminen. Ilman haluttua käytöstä palkkioiden välinen aika pitenee turhaan ja eläin menettää mielenkiintonsa. Varmaan jokainen on ollut tilanteessa, jossa eläin turhautuu kun ei ymmärrä mitä halutaan. Jos vahvisteväli kasvaa liian suureksi, se vaikuttaa koulutukseen käytettävään kokonaisaikaan, koska yhden koulutussession aikana ei saada toivottua muistijälkeä muodostumaan.
Koska haluamme eläinten olevan täydellisiä, emmekä halua niiden oppivan mitään ”väärin”, olemme varovaisia kouluttajia. Voi olla, että ensin menee kuukausia tai jopa vuosia, jotka yritämme taistella ilman vahvistetta eikä mitään tapahdu. Kun sitten kyseiselle eläimelle sopiva vahviste löytyy, eläin kiinnostuu kouluttamisesta ja aktivoituu. Tällöin kouluttaja onkin liemessä – eläin voi olla jopa liian aktiivinen oppija, mikä on ongelma varsinkin silloin, kun emme tiedä mitä olemme tekemässä.
Me olemme erityisen varovaisia silloin, kun eläin tekee jotain sinnepäin. Jostain syystä vanha uskomus siitä, että jos hyväksyt nyt näin loivan väistön, se ei enää koskaan väistä jyrkästi tai jos se nyt ei hyppää tätä estettä puhtaasti (väsyneenä), se ei enää koskaan hyppää mitään, elää edelleen voimakkaana. Vaatimisessa on sellainen ongelma, etä jos siihen liittyy voimakkaat avut tai merkit, tapahtuu samalla tottumista eli turtumista. Silloin jatkossakin tarvitaan yhä voimakkaampia apuja, mikä ei tietenkään ole toivottavaa. Isoista epäselvistä tai yhtäaikaisista merkeistä on hankalaa päästä pieniin, huomaamattomiin merkkeihin. Selkeistä, helposti eroteltavista ja yksinkertaisista merkeistä on mahdollista päästä pieniin apuihin. Jos hevonen ymmärtää avun ja kokee siihen vastaamisen palkitsevaksi, se alkaa vahvistaa ratsastajan käytöstä vahvistamalla aietta. Ennakointi on tästä syystä hyvä asia – hevonen tarjoaa viimeksi oppimaansa asiaa jo pienestäkin ratsastajan vihjeestä.
Eläimille ei saa antaa periksi, ja ne laiskistuvat jos niiltä ei vaadi mitään – kuulostaako tutulta? Kouluttamisessa vaikin tehtävä on miettiä, mitä haluaa ja mikä on toivottu lopputulos. Kun tämä on selvillä, loppu on helppoa. Haluttuun lopputulokseen pääsee nopeiten, kun vahvistaa oikeansuuntaisia aikeita. Sen sijaan, että jätetään vahvistamatta ns. sinnepäin-yritykset ja huudetaan ”kerran vielä”, kunnes homma menee oikein, kannattaisi joskus kääntää asetelma toisin päin. Joskus kannattaa kokeilla mitä tapahtuu jos palkitseekin hyvin pienestä. Jos käytössä on selkeästi erotettava yksittäinen apu, joka hevosen on mahdollista ymmärtää, kannattaa rakentaa reaktiota niin, että alkuun on tyytyväinen pieneenkin reaktioon.
Varsoja opetettiin eteen-merkkiin eri vahvisteaikatauluilla. Eteen-merkkinä käytettiin painetta riimuun. Osalla varsoista paine poistettiin ensimmäisen askeleen kohdalla, osalla toisen askeleen kohdalla ja osalla neljännen askeleen kohdalla.
Ketkä oppivat nopeiten kävelemään eteenpäin 8 metrin matkan?

Ahahahahahaaaa, nää naminsyöttäjät eivät tajua mistään mitään. Luuleeko ne tosiaan, että ihmisillä on vuosia aikaa käyttää hevosen namittamiseen. Typerykset!

Meille on tärkeää perustella sitä, miksi käyttäydymme eläimiä kohtaan niinkuin käyttäydymme. Näemme kaiken ihmiskeskeisesti – meille eläimet ovat huonosti (tai hyvin) käyttäytyviä ihmisiä. Sen huomaa, kun kuuntelee  miten eläinten käytöstä kuvataan. Se pomottaa, se tykkää esiintyä, se on arrogantti, se kokeilee rajojaan. Pelkällä kiltteydellä saadaan aikaan vain röyhkeitä elukoita, joilla on iso ego. Lisäksi ne ylpistyvät, jos niitä kehutaan. Lasten kai tulee oppia kestämään pettymyksiä, siksi heidän tulee niitä saada kokea. Tarvitseeko eläinten oppia kestämään pettymyksiä? Jos tarvitsee, niin mistä syystä? Pitääkö kaikille eläimille olla vain semikiltti? Menevätkö ne tosiaan pilalle (kuten lapset?) jos niitä syöttää ja silittelee?

Hevonen ei ole lapsi. Se on täysin toisen lajin edustaja. Se on laiduntava saaliseläin, jolla ei ole mitään vaikutusvaltaa siihen, millaisen sopparin se meidän kanssa laatii. Se ei osaa puhua eikä se osaa kertoa jos se tuntee kipua. Lähtökohtaisesti eläinten, myös hevosten, kipu on ali-, ei suinkaan ylidiagnosoitua. Voidaan pohtia, onko hevosen tai muun eläimen liian varovaisesta käytöstä tai kipu/epämukavuusepäilyistä eläimelle haittaa? Siitä, onko kannattavaa treenata (syystä tai toisesta) vastentahtoista eläintä ja vaatia siltä erilaisia asioita, voidaan olla vähintään kahta mieltä. Onko tulevaisuudessa asian suorittaminen helpompaa vai vaikeampaa, jos siihen on joskus liittynyt vastustelua, epämukavuuden tunnetta tai pakoreaktio? Tässä tullaan myös siihen kysymykseen, että onko parempi saada eläin tekemään haluttuja asioita niin, että ne ovat vähiten ikäviä vai eniten hauskoja?

Meissä on todella syvällä tämä ajattelu, että voidaan olla kuin ellun kanat, mutta asialliset hommat hoidetaan. Eihän meidän mielestä työstäkään tarvitse nauttia, miksi eläinten pitäisi? Jossain vaiheessa raja tulee vastaan. Jossain vaiheessa on sanottava kovasti. Katsomme käytöstä melkein aina hyvin ihmiskeskeisesti joko huumorilasien tai vittuilulasien läpi. Meillä tulee olla viimeinen sana. Kannattaa joskus miettiä porkkanansyöttelyä pidemmälle. Voisiko siitä tosiaan olla jotain hyötyä, että saa eläimen toimimaan omaehtoisesti? Miten se näkyy lopputuloksessa, onko hevosta pakotettu tai palkittu vai ei? Vai näkyykö se? Mm. on todettu, että ruualla palkitut hevoset käyttäytyvät ennakoitavammin ja ovat täten turvallisempia käsitellä, ovat rennompia ihmisen läheisyydessä ja kokevat enemmän mielihyvää, mikä johtaa positiiviseen tunnetilaan, mikä johtaa positiiviseen yleismielialaan ja edelleen mielenterveyteen ja henkiseen hyvinvointiin. Vastaavia hyötyjä ei ole havaittu hevosen kurittamisella (joka sekin on ihmiskeskeinen termi) tai rankaisemisella.

Harmittaa niiden puolesta, jotka haluavat pelkkää hyvää hevosilleen. Harmittaa, että heitä nimitellään porkkanatädeiksi, kukkahatuiksi tai fanaatikoiksi. Heitä syyllistetään ja heille nauretaan. Ja vähätellään – eihän se kuitenkaan toimi, ei voi toimia. Kaikista pienin hevosten hyvinvointia uhkaava kohuilmiö tällä hetkellä ovat mielestäni ns. curling-omistajat, jotka jättävät ratsastamatta jos epäilevät kipua, tarkistuttavat varusteet kun epäilevät sopivuutta, etsivät aktiivisesti ratkaisuja ongelmiin ja näkevät vaivaa sen eteen, miten voisivat tehdä asioista hevoselle miellyttävämpiä.

 

 

 

 

 

 

Suun aukominen, hännän viuhtominen, irvistely, kielellä pelaaminen, pään heiluttelu, luimistelu, askeleiden lyhentäminen, jännittyneisyys, selkä notkolla kulkeminen, pukittelu, pystyyn hyppiminen… Kaikki tuttuja kaikille hevosihmisille.

Kouluratsastuskilpailuissa kaiken pitäisi olla rentoa ja harmonista. Näin ei kuitenkaan ole, tutkimuksen mukaan kaikilla tasoilla kouluradoilla esiintyy konfliktikäytöstä. Jännittynyttä liikkumista ja hännän viuhtomista sekä suun aukomista ja kuolaimen vastustelua.

Mistä nämä käytökset johtuvat? Lähes kaikki ovat pelkoraktiojohdannaisia, joita hevonen alkaa tehdä välttääkseen painetta tai epämukavuuden tunnetta. Vaikka varsinainen epämukava apu ei enää aina esiinnykään, sitä edeltävät vihjeet saattavat laukaista käytöksen vanhasta muistista. Sillä on siis merkitystä, miten hevoselle erilaisia liikkeitä koulutetaan. Jos hevonen on oppinut vastustamaan kuolainta esim. aukomalla suutaan, tietyt tilanteet saattavat saada sen aukomaan suutaan jopa ilman kuolainta. Jos hevonen on kokenut tietyn liikkeen harjoittelun vaikeaksi ja epämiellyttäväksi, liike saattaa itsessään saada aikaan konfliktikäytöksiä.

Kilpailutilanne on oiva peili; se voi kertoa tuomareille, miten hevonen on koulutettu tai miten sitä kotona ratsastetaan. Kannattaako harjoituksissa ruokkia konfliktikäytöksiä, jos niitä ei kilpailuradalla haluta nähdä? Kannattaako konfliktikäytöksiä estää mekaanisesti sulkemalla hevosen suu turpahihnalla tai apuohjilla? Kannattaako hevosta kouluttaa tai läpiratsastaa siten, että se potkimalla vastustaa eteenpäin pyytävää apua?

Ei välttämättä. Mekaaninen estäminen tai yksittäisellä koulutuskerralla perustellut potkimiset saattavat näkyä hevosessa hyvin pitkään. Turpahihnan kiristäminen estää suun aukomisen, mutta ei poista tunnetilaa sen taustalta. Apuohjat estävät pään liikkeitä, mutta eivät opeta hevosta liikkumaan oikein. Pohjemerkin alleviivaaminen potkimalla saa varmasti aikaan nopee liikkumista, mutta kylkiäisenä saattaa käytökseen tallentua ikävä mielentila ja pohkeen siistikin käyttö voi aiheuttaa konfliktikäytöstä.

Koko ajan ei ole mahdollista pysyä hevosen mukavuusalueella. Jotkut liikkeet ovat fyysisesti hyvin vaikeita, mutta silti niitä täytyy harjoitella – toki asteittain, mutta joskus kuitenkin ekaa kertaa. Tässä kohtaa kuvioihin astuu vahviste. Riittääkö pelkkä paineen poisto tsemppaamaan hevosta tekemään vaikeita kuvioita? Jos se ei riitä, kannattaako ottaa toisenlaiset vahvisteet käyttöön?

Konfliktikäytösten osalta ei kannata tuudittautua siihen uskoon, että ne vähitellen karisevat pois kun fyysinen kunto paranee ja toistoja tulee paljon. Ne saattavat näkyä liikkeissä yllättävänkin pitkään.

 

 

Kun hevoselle koulutetaan jotain uutta asiaa, pitää ensin aikaansaada haluttu tai oikeansuuntainen käytös. Tätä vahvistamalla käytös yleistyy ja hevonen oppii kyseisen asian sekä sitä edeltävän vihjeen.

Vahviste voi olla mitä tahansa, mistä hevonen pitää. Negatiivinen vahviste on paineen vapauttaminen. Positiivinen vahviste voi olla hevosesta riippuen ruokapalkkio, rapsutus tai vaikkapa jokin palkkioliike, joka on hevoselle koulutettu jo aiemmin hyvin palkitsevaksi. Positiiviseen vahvisteeseen kannattaa yhdistää jokin sekundäärivahviste, joka edeltää varsinaista palkkiota.

Tutkimusten mukaan kiltti äänensävy ei ole vahviste sinänsä. Ääntä voi käyttää sekndäärivahvisteena, jolloin se toistuvasti ja hyvin luotettavasti ennakoi primäärivahvistetta, joka on se varsinainen kiva asia. Yhteys äänen ja varsinaisen palkkion välillä katkeaa, jos ääntä käytetään ilman oikeaa palkkiota. Käytös sammuu vähitellen, jos varsinaista vahvistetta ei tulekaan. Yli sadan hevosen otoksella tutkittiin, parantaako kauniilla äänensävyllä kehuminen hevosten suoritusta. Se ei parantanut.

Toisessa tutkimuksessa verrattiin taputtamista ja rapsuttamista ratsastuksen aikana. Lontoon olympialaisissa seurattiin 16 ratsukkoa. 15 ratsastajaa taputti hevosta suorituksen jälkeen. Lisäksi tehtiin testi, jossa taputtamista ja säästä rapsuttamista verrattiin. Rapsuttaminen tuotti hevosessa enemmän positiivisia merkkejä kuin taputtaminen. Tutkijat epäilevät, että säästä rapsuttaminen voi olla tehokkaampi vahviste, kuin yleisesti käytetty taputus. Rapsuttaminen voi jopa vahvistaa ratsukon välistä suhdetta.

Vahvisteen määrittelee aina eläin. Mitä tahansa käyttääkin, tehoa ja toimivuutta on helppo mitata: yleistyykö haluttu käytös? Ellei yleisty, kannattaa tarkistaa vahvisteen laatu, palkitsemisen ajoitus, tuleeko vahvisteita riittävän usein ja onko vaatimustaso sopiva. Koiraan verrattuna hevonen oppii todella nopeasti.

 

Olen yrittänyt koirakursseilla selittää hihnakävelyä vuoropuheluna. Koiralle koulutetaan ensin halutut toimintamallit, eli hihna löysällä ja mitä tahansa kysyttävää tai toiveita, katsekontakti. Näillä eväillä pääsee pitkälle, koska kävely voi olla vuorovaikutusta. Koira voi kontaktia ottamalla kysyä eri asioita. Koiralla on keinonsa vaikuttaa ja ihmisellä on omansa. Koira oppii, että tekemällä haluttuja asioita saa itsekin enemmän vapauksia; pääsee haluamaansa suuntaan ja voi saada herkkuja tai muita palkkioita. Jos koira tekee oikeita asioita, eli ottaa kontaktia ja pitää hihnaa löysällä eikä käytöstä vahvisteta palkkioiden avulla, käytös sammuu kannattamattomana.

Ensimmäistä kertaa korviini osui samassa lauseessa sanat ratsastus ja vuoropuhelu, kun seurasin Minna Lindströmin valmennusta jossain Mikkelin suunnalla. Miksei ratsastus voisi olla vuoropuhelua? En tarkoita tässä päsmäröintiä, jossa ratsastaja sanoo aina viimeisen sanan ja jakaa käskyjä. Tai sitä, että kun hevonen tekee oikein, sitä taputetaan. Kuinka paljon ratsastuksessa ylipäänsä hevonen saa ilmaista omia toiveitaan? Hevoselle voi opettaa, että mitä enemmän se käyttäytyy halutulla tavalla, sitä enemmän se saa tehdä haluamiaan asioita. Jotta tämä toimisi käytännössä, on hevoselle ensin koulutettava jokin asia, jonka se kokee palkitsevana. Tämä voi olla esimerkiksi eteen-alas-venytys.

Käytösketju rakennetaan siten, että palkitsevan liikkeen eteen lisätään jokin muu asia, jota toistuvasti seuraa palkitseva liike. Näin hevosella on aina idea siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Taaksepäin ketjuttamisessa on se hyvä puoli, että uutta tai vaikeaa asiaa seuraa helppo ja palkitseva, tuttu asia. Premackin periaatteen mukaan uusi ja vaikea asia vahvistuu, kun sitä seuraa helppo ja palkitseva asia. (siksi uusia ja vaikeita asioita kannattaa tehdä juuri ennen ruoka-aikaa) Koko ratsastussession voi nähdä ketjuna, jossa viimeinen, tuttu ja palkitseva osanen on paluu omaan porukkaan.

No nyt siihen vuoropuheluun.

  • onko olemassa käytös tai liike, jonka hevonen kokee aidosti palkitsevaksi?
  • onko palkitseva käytös kätevästi linkitettävissä käytösketjuun?
  • tietääkö hevonen, että sen omilla tekemisillä on vaikutus siihen, saako se tehdä palkkioliikkeen?
  • kuinka monta kertaa uuden asian opettelun aikana palataan palkkioliikkeeseen?

Palkkioliike on toimiva silloin, kun sitä edeltävä käytös vahvistuu. Se on helppo mitata.

Internetkyselyllä haluttiin selvittää, miten ratsastajat ratkovat tyypillisiä ratsastukseen liittyviä tilanteita. Lisäksi haluttiin selvittää, miten ratsastajan käyttämät ratkaisumallit korreloivat hevosen käyttäytymisen kanssa. Tutkijat keskittyivät tarkastelemaan positiivista vahvistetta sekä positiivista rankaisua.

Kävi ilmi, että palkkiota käyttävien ratsastajien hevosilla esiintyi keskimääräistä vähemmän ongelmia ratsastuksen aikana. Lisäksi kävi ilmi, että rankaisua käyttävien ratsastajien hevosilla vastaavaa korrelaatiota ei ollut.

Vaikka ratsastajat palkitsivat hevosiaan taitamattomasti tai jopa ei-toivotuista käytöksistä, silti heidän hevosilla oli vähemmän ongelmia. Ratsastajat käyttivät palkkiota yleensä rauhoittaakseen hevosiaan. Tutkijat arvelevat, että ratsastajat onnistuivat vahvistamaan hevosen tunnetilaa, ei niinkään varsinaista käytöstä, ja tämä saattaa johtaa jopa siihen, että hevosilla on vähemmän ongelmia ylipäänsä.

Tämä on mielestäni merkittävä huomio – palkitsemalla et voi pilata hevosta, ainakaan yhtä pahasti kuin rankaisemalla. Ja silti ollaan niin arkoja palkitsemaan. Jos se vaikka alkaa purra. Jos se vaikka uskoo olevansa pomo. Jos vaikka vahingossa vahvistan sen pelkoa. Toki näitä on hvyä miettiä, mutta mietitään samalla, millä perusteilla hevosta läpsitään tai sille huudetaan. Miksen ole kuullut kenenkään pohtivan, voiko hevonen mennä pilalle jos karjun sille?

Palkitsemisella on useita hyötyjä: esiinnyt hyvänä tyyppinä, jonka seurassa on kiva olla, palkittu hevonen on usein rauhallisempi kuin ihmistä välttelevä hevonen, palkitsemalla vaikutat eläimen tunnetilaan. Väitän, että ei tunne koulutuksen perusteita, saa palkkioiden avulla paljon vähemmän peruuttamatonta tuhoaa aikaan kuin rankaisemalla hevosta ei-toivotusta käyttäytymisestä.

P.S. Sitäkin olen kuullut, että ruualla palkitsemista vältetään sen takia, että siinä ”alainen kantaa johtajalle ruokaa”. Jos hevosilla on silmät päässä, niin ne varmasti huomaavat, että alaisten yksi päätehtävistä on todellakin kantaa johtajistolle ruokaa, päivästä toiseen, kolmesti tai neljästi päivässä. Sama alainen siivoaa hevosten jätökset, mitä juuri lainkaan ei luonnossa ole havaittu villihevosten tekevän 🙂

Hockenhull & Greighton 2013