Miksi orilaitumelle laskusta saa aina hienoja tilannekuvia, mutta aikuisten hevosten laidunkauden aloitusjuhlinta kestää hädin tuskin muutamaa minuuttia, kun päät jo laskeutuvat ruohikkoon? Kuuluuko aikuisten hevosten nujuta ja rallittaa keskenään? Vai kuuluuko niiden olla tylsiä ja tallustaa rauhallisesti paikasta toiseen?

Leikki on monimuotoinen käytöksien kirjo, jolle ei ole löydetty järkevää välitöntä syytä. Yleensä varsat leikkivät sekä keskenään että yksin tai lelulla. Yli kolmivuotiaiden vapaudessa elävien hevosten kesken leikkiä tapahtuu erittäin harvoin, varsinkaan tammojen kesken. Yli kolmivuotiaista hevosista leikkivät yleensä vain orit, ja nekin hyvin harvoin. Kesyhevoset – varsinkin ruunat – sen sijaan leikkivät aikuisinakin jonkin verran.

Leikki on hyvin mielenkiintoinen ilmiö, jonka kautta nuoret eläimet oppivat reiluutta, käyttäytymistapoja ja vuorovaikutusta. Leikillä on monia hyötyjä, vaikka sillä ei ole varsinaisesti samanlaista päämäärää, kuin vaikkapa ruokailu- tai huoltokäyttäytymisellä. Leikki kehittää voimaa ja koordinaatiota. Leikki tukee oppimista ja parantaa sosiaalisia taitoja. Leikki valmistelee nuorta eläintä tulevaisuuteen ja sosiaalinen leikki lisää ryhmän yhtenäisyyttä (Oliveira, 2010).

Varsoilla leikki on hyvinvointi-indikaattori. Leikki jää pois, jos perustarpeet eivät ole täytetyt. Leikki lainaa eleitä lisääntymiskäyttäytymisestä, tappelusta ja liikkumisesta; vaikka eleet ovat samoja kuin näissä, leikissä ei kuitenkaan ole tarkoituksena vahingoittaa. Mistä ihmeestä varsa voi tietää, että toisen tarkoituksena ei ole satuttaa? Leikki on sopimus, joka pysyy turvallisena kun siinä on mukana leikkisignaaleja ja anteeksipyyntöjä. Leikissä virheet unohdetaan ja roolit vaihtuvat – tämä näkyy selvästi niissä tilanteissa, kun isompi hevonen leikkii pienemmän kanssa. Isompi usein tekeytyy heikommaksi, jotta saa pienemmän pysymään leikissä mukana. Avainsana sosiaalisessa leikissä on vastavuoroisuus.

Leikin määritelmä käsittää seuraavat kohdat (Burghardt, 2005). Leikillä ei ole selkeää päämäärää, se on omaehtoista, spontaania ja mielekästä. Leikki eroaa muista käytöksistä, vaikka se lainaa niistä eleitä. Leikki toistuu, mutta ei pakko-oireistu ja leikkimistä tapahtuu silloin, kun perustarpeet on tyydytetty. Leikki voidaan jakaa kolmeen osaan; sosiaalisessa leikissä on vähintään kaksi samanikäistä ja -kokoista osapuolta, lelulla leikkiminen käsittää usein tavaroiden kantamista, repimistä ja heittelyä ja liikkumisleikissä käytetään ja kokeillaan erilaisia tapoja liikkua.

Varsa on siis tyytyväinen, kun se leikkii. Entä aikuinen hevonen, kuuluuko sen leikkiä? Onko leikki hyvinvointi-indikaattori myös aikuisilla hevosilla? Ei välttämättä, koska aikuisilla hevosilla leikkiä esiintyy samoissa olosuhteissa kuin stereotyyppistä käyttäytymistä. Aikuisen hevosen leikki saattaakin olla merkki jopa kroonisesta stressistä ja kivusta – näin ainakin yksi tutkimus on esittänyt.

Liity jäseneksi, niin näet videon, jossa käyn läpi aikuisten hevosten leikkikäyttäytymistä käsittelevän tutkimusartikkelin, jossa yhdistettiin kipu, stressi ja leikin määrä (videon kesto n 10 min).

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.

Hevosella voi keittää monesta syystä – osalla menee kuppi nurin kun tiedossa on herkkuja, osa taas kiehuu malttamattomana päästessään suorittamaan tuttua tehtävää. Vaikka tavoitetila suorittamisessa on rentous, sitä voi olla hankala käytännössä toteuttaa. Arkielämässä rentous voi jäädä taka-alalle, kun ei ole aikaa odotella täydellisyyttä ja jotain on kuitenkin tehtävä. Näin keväällä kannattaa alkaa idättää rauhallisuutta, koska sekin on prosessi, joka ei valmistu päivässä tai kahdessa – pääasia on, että hevonen ppii vähitellen ymmärtämään, mistä on kyse.

Kiehuminen on positiivista silloin, kun hevonen tuntee kyseessä olevan homman ja on malttamaton. Esimerkiksi heinien jaossa tapahtuva kiihtyminen on helppoa saada hallintaan, kun hevosella on motivaatio ja sillä on selkeä päämäärä, johon se pyrkii. Heiniä hallitsemalla saadaan vahvistettua toivottua toimintaa, eli rauhallisuutta. Kiehuminen voi olla huono asia, jos se johtuu turhautumisesta, eli hevonen ei tiedä mitä sen pitäisi tehdä tai mitä siltä odotetaan. Hankaluutta lisää se, ettei tiedetä mihin hevonen pyrkii tai mitä se tavoittelee. Pahimmillaan se haluaa hyvin kauas käsittelijästään.

Kiehumisen merkkejä ovat tyypillisesti taluttajan näplääminen, kuopiminen, pään viskominen, steppaaminen, kylkimyyryttäminen ja kaikenlainen muu malttamaton toiminta. Äärimmillään tämä voi äityä vaaralliseksi sekä hevoselle että taluttajalle tai ratsastajalle. Kiehuminen on osittain hyödyntämätön luonnonvara, koska sitä pidetään niin pahana asiana. Joskus sitä katsotaan läpi sormien (eli tahattomasti vahvistetaan) ja joskus hevosta taas läksytetään malttamattomuudesta, jolloin myös tullaan usein vahvistaneeksi keittämistä. Kyseessä on kuitenkin parhaimmillaan samanlainen toiminta, kuin malttamattomina haukkuvilla tai hyppivillä koirilla – tiettyyn päämäärään tähtäävä toiminta, joka on mahdollista saada hallintaan määränpäätä eli toiminnan seurauksia hallitsemalla.

Idättäminen aloitetaan siemenestä. Lisäksi täytyy olla optimaaliset olosuhteet, kasvualusta ja siinä oikeat ravinteet sekä kosteus. Mieti, mikä omalle hevosellesi on rauhallisuuden siemen, ja missä olosuhteissa se voisi parhaiten itää. Onko tallin piha paras paikka kasvattaa rauhallisuutta juuri sinun hevoselle? Vai löytyykö paras kasvualusta karsinasta tai tarhasta? Lisää olosuhteisiin tarpeen mukaan ravinteita ja vettä, niin prosessi käynnistyy.

Liittymällä jäseneksi näet videon, jossa käyn esimerkin kautta läpi rauhallisuuden idättämistä!

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.

Miksi hevonen kieltää esteelle?

Esteratsastus on ratsastuksen muoto, jossa perustaidoista ja avuista eteenpäin liikkuminen korostuu. Hevonen koulutetaan liikkumaan avuista eteen ja esteiden yli, riippumatta siitä millaisia tai kuinka pelottavia esteet ovat.

Kun hevonen kieltäytyy hyppäämästä, kannattaa aluksi sulkea pois mahdolliset kiputilat tai epäsopivat varusteet. Hevonen muistaa varsinkin epämiellyttävät tilanteet todella pitkään, siksi olisi hyvä, ettei se saa huonoja kokemuksia hyppäämisestä. Kieltäminen voi johtua siitä, että hevonen tietää hypystä seuraavan kivuliaan alastulon – on ymmärrettävää ettei hevonen halua tässä tilanteessa hyppiä.

Toinen asia, joka kannattaa tarkistaa kun ongelmana on kieltäminen, on perustaidot. Osaako hevonen avut? Osaako se mennä vihjeestä eteenpäin? Kokeeko se eteen liikkumisen riittävän palkitsevaksi? Esteiden ylittäminen on lopulta melko yksinkertaista.

Hevonen voi saada myös huonoja kokemuksia hyppäämisestä. Se voi mennä esteen sekaan tai satuttaa jalkansa esteellä. Se voi pelästyä tai ratsastaja voi nykäistä sitä suusta. Varovaisena eläimenä hevonen ei halua joutua ikävään tilanteeseen uudelleen.

Kun kipu on suljettu pois ongelman syistä, kannattaa lähteä madaltamaan tai helpottamaan estettä. Kannattaa etsiä sellainen korkeus ja estetyyppi,  jonka hevonen ylittää mielellään. On syytä pysyä tässä korkeudessa jonkin aikaa, jotta saa onnistumisia pohjalle. Kannattaa myös ottaa käyttöön palkitseminen, jotta hyppääminen tulisi taas mahdollisimman mukavaksi hevosenkin kannalta. Hypyn jälkeen kannattaa tehdä jotain, joka on hevoselle kivaa, näin se yhdistää hyppäämisen ja mukavan tunteen.

Esteen edessä kieltävän hevosen rökittäminen ei tuota toivottua lopputulosta – se saattaa säikäyttää hevosen kerran tai pari, mutta ei lainkaan helpota varsinaista ongelmaa.

Laukkahevosten elämä on stressaavaa. Niiden mahdollisuudet toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistä ovat yleensä hyvin rajalliset. Lisäksi niiden elintila on hyvin rajoitettua ja harjoittelu erittäin raskasta. Mahahaavariski on suuri ja stressin aiheuttamat ongelmat yleisiä.

Kaksi vuotta kestäneessä tutkimuksessa haluttiin selvittää, miten erityisesti hevosille sävelletty musiikki vaikuttaa niiden tunnetilaan ja sitä kautta mielialaan ja edelleen hyvinvointiin. Aiemmin on havaittu, että hevoset tykkäävät kantrista ja klassisesta enemmän kuin hevistä ja jazzista.

Tutkimukseen osallistui 70 kolmivuotiasta arabia ensimmäisellä kilpailukaudellaan. Hevoset jaettiin kontrolliryhmään ja testiryhmään ja testiryhmän hevosille soitettiin hevosille sävellettyä musiikkia viisi tuntia päivässä. Hevosten tunnetilaa arvioitiin sykevälin vaihtelua mittaamalla levon aikana,  satuloitaessa ja lämmittelyn aikana ratsastuksessa. Lisäksi mitattiin, miten musiikki vaikutti kilpailumenestykseen. Kaikki hevoset osallistuivat kolmannen treenikuukauden loppupuolesta alkaen laukkakisoihin vähintään kerran kuussa.

Musiikin teho oli parhaimmillaan kahden kuukauden altistuksen jälkeen. Kolmen kuukauden kuuntelun jälkeen teho alkoi laimentua. Tämä ehkä siksi, että musiikki vaikuttaa hermostoon, joka palautuu normaalitilaan kolmen kuukauden jälkeen. Musiikki vaikutti hevosten tunnetilaan ja sitä kautta myös kilpailumenestykseen. Teho on selitettävissä niillä eroilla, joita löytyi tutkimusryhmän ja kontrolliryhmän väliltä. Ryhmien välillä ei ollut muita eroja kuin musiikki; ne asuivat samassa paikassa ja niitä treenattiin samoilla tavoilla.

Silloin kun resursseja on vähän, joutuu käyttämään luovuutta parantaakseen hevosen hyvinvointia. Mitä rajoitetummat elinolot ja ruokinta, sitä pienemmillä yksittäisillä asioilla on merkitystä. Keskivertohevonen Suomessa ei musiikkia välttämättä tarvitse, jos se voi hengailla kavereiden kanssa, rouskuttaa heinää ja olla tarhassa. Erityistilanteissa musiikista voi olla apua, kuten pitkän karsinalevon aikana. Tai miksei kokeilisi pari kuukautta hevosmusiikkia ennen tärkeitä kisoja?

Rentouttavan levyn hevosellesi voit ostaa täältä! (ei ole maksettu mainos 😉

Stachurska et al., 2015

 

 

Sähköaita ei stressaa, mutta vähentää tilankäyttöä

Sähköaidassa oleminen ei tutkimuksen mukaan aiheuta hevoselle stressireaktiota. Tämä käy järkeen, koska en itsekään pelkää sähköaitaa silloin, kun en ole sen lähellä. Tieto siitä, että aidassa on sähkö, vaikuttaa minuun samalla tavoin kuin hevosiinkin – vältän aidan lähistöllä oleskelua. Tämä ei ole ongelma silloin, kun tilaa on paljon. Kun sitä on vähän, tuntuu, että aita on heti vastassa.

On otaksuttu, että sähköaita on potentiaalinen stressinlähde hevosille. Emmehän halua, että hevoset stressaavat,koska se vaikuttaa toipumisaikojen pidentymiseen ja infektioherkkyyteen. Tutkimuksessa tarkasteltiin erilaisia aitamateriaaleja ja aitauskokoja. Hevosia pidettiin 3,5 * 3,5 postimerkeillä sähköaidassa sekä lautatarhassa. Lisäksi hevosia pidettiin 6 * 6 sähkö- ja lauta-aidoissa.

dalice

Pienemmässä postimerkissä hevoset hyödynsivät tilaa vähemmän kuin isossa, varsinkin sähköaidassa. (Erillinen kysymys onkin se, miten ”tilaa voi hyödyntää” 3,5 * 3,5 tarhassa…) Aiemmin on havaittu, että sähköaita haittaa vuorovaikutusta tarhanaapurin kanssaja että aidalla keikutaan vähemmän. Eli pienessä sähkötarhassa on todennäköistä, että hevonen seisoo tilan keskellä ja välttää reunoja.

Aiemmin on havaittu lisäksi, että suuret tarhat kannustavat hevosia liikkumaan. Mitä enemmän tilaa, sitä enemmän lajityypillistä liikkumista esiintyy ja sitä vähemmän aikaa hevonen on passiivinen. Tässä tutkimuksessa hevoset olivat pääosin passiivisia sekä hieman yli 12 m2 että 36 m2 tarhoissa, mikä on linjassa aiempien havaintojen kanssa. Pienessä tilassa ei välttämättä ole syytä liikkua tai kävellä. Lisäksi piehtarointia esiintyy harvemmin pienessä tilassa. Piehtarointi on lajityypillistä käyttäytymistä, jota hevosen olisi tärkeä päästä toteuttamaan. Pienemmissä postimerkeissä esiintyi enemmän stressiin ja turhautumiseen viittaavaa käytöstä, kuten kuopimista ja potkimista sekä naapureihin kohdistuvaa äksyilyä.

Yhteenvetona voi todeta, että sähköaita sinänsä ei ole stressinaiheuttaja, jos hevosella on mahdollisuus välttää osumasta siihen. Sen sijaan postimerkillä seisottaminen loukkaantumispelosta tai mistä tahansa syystä vaikuttaa lisäävän stressikäytöstä, vaikka sykevälin vaihtelussa tai sykkeessä ei eroja ollutkaan. Jos puhutaan kokonaisliikunnan määrästä ja halutaan saavuttaa kilometrejä, kannattaisiko postimerkkejä yhdistellä ja mahdollisesti tästä johtuen lyhentää tarhausaikaa luottaen siihen, että rebound-efekti yhdessä isomman tilan kanssa liikuttaa hevosta enemmän kuin karsinankokoisella postimerkillä seisominen aamusta iltaan? Koska täytyy muistaa, että omaehtoinen ja lajityypillinen liikunta on hyvinvoinnille huomattavasti parempi kuin kävelytyskoneessa laitostuminen.

Tässä pari vinkkiä hevosalan opiskelijoille lopputöiksi:

– Kuinka paljon hevosen liikkumiseen tarhassa vaikuttaa a) tarhan koko, b) seuralaiset, c) tarhan muoto, d) tarhaamisaika ja e) erilaiset tarhaan sijoitellut virikkeet?

Miksi nämä olisi hyvä selvittää? Pito-olosuhteet ovat prehabbia parhaimmillaan. Eikö kannattaisi ottaa kaikki irti siitä, mitä hevonen voi vapaa-ajallaan tehdä terveytensä hyväksi?

Glauser et al., 2015

Jos kymmenelle koiralle heittää pallon, jokainen niistä todennäköisesti lähtee sen perään. Tätä ei tarvitse harjoitella.

Kymmenestä koirasta kohtuullisen moni juoksee pallon luokse ja ottaa sen suuhunsa. Tätäkään ei tarvitse yleensä erikseen kouluttaa.

Osa koirista juoksee pallo suussaan kohti omistajaa. Tätä täytyy joskus, koirasta riippuen, harjoitella.

Vain erittäin harva koira palauttaa pallon omistajan käteen harjoittelematta. Koiran täytyy oppia, että pallon palauttaminen on kannattavaa, jotta se alkaa niin toimia.

Pallon heittely vain heittelyn vuoksi treenaa koirassa jo muutenkin sen vahvoja puolia. Liikkuvien asioiden perässä juokseminen vahvistuu. Lisäksi pallon tai kepin heittelyyn liittyy usein kierroksien kasvu, mikä ei läheskään aina ole tavoiteltava tila. Koira, joka käy kierroksilla jatkuvasti tai usein, saattaa stressaantua. Koira voi kiihtyessään kehittää sijaistoimintoja, kuten hännän jahtaamista tai se voi rauhoittaakseen itseään pureskella huonekaluja rikki.

Juuri minkään koiran kanssa ei kannata harjoitella asioita, jotka ovat niille muutenkin helppoja. Tällaisia ovat rodusta riippuen juuri sellaiset asiat, jotka tulevat koiralta tavallaan luonnostaan ja ovat ns. itseään vahvistavia; haukkuminen, asioiden jahtaaminen, vahtiminen jne. Kannattaa sen sijaan harjoitella niitä asioita, jotka ovat vaikeita. Helposti kierrostavan koiran kanssa kannattaa harjoitella malttia ja keskittymistä vaativia asioita mieluummin kuin kierroksia nostattavia asioita.

Malttia ja keskittymistä sekä pään väsytystä voi harrastaa vaikkapa esine-etsinnällä tai jäljestämällä. Molemmat asiat on helppo kouluttaa koiralle. Esine-etsintä on noudon kautta taaksepäin ketjuttamalla koulutettuna aivan eri asia kuin pallon perässä järkeä vailla juokseminen.

Voisi sanoa, että kaikki sellainen tekeminen, jossa mikä tahansa eläin joutuu keskittymään ja ratkomaan ongelmia, on hyvää tekemistä. Kierrostaminen voi näyttää siltä, että eläin nauttii vaikka se voi tosiasiassa olla stressaantunut kiihtymyksestä. Lisäksi kovilla kierroksilla käyminen näkyy yleensä muuallakin kuin alkuperäisessä tilanteessa – käytös ja tunnetila voivat yleistyä ei-toivottuihin paikkoihin.

Sama pätee hevosiin. Se on eri asia lähteä käsistä ilman tolkkua kuin olla reipas ja suorittaa tehtäviä mielellään.

Tutkijat halusivat selvittää, miten eri muodoissa ratsastaminen vaikuttaa hevosen stressitasoon. Viisitoista hevosta suoritti kouluohjelman kolmena päivänä sekä vapaassa muodossa, normikisamuodossa että LDR-muodossa. Ennen ja jälkeen suorituksen hevosilta mitattiin syljen kortisolipitoisuudet. Lisäksi ohjastuntumaa mitattiin sekä sykettä ja käyttäytymistä seurattiin. Sykkeessä tai sykkeen vaihtelussa ei ollut eroja eri muotojen välillä.

Mielenkiintoista oli se, että 15 % ajasta normimuodossa ja LDR-muodossa ratsastettujen hevosten ohjastuntuma ylitti mittarin asteikon, eli oli yli 5 kiloa. Verrattuna vapaampaan muotoon, LDR-radan jälkeen hevosten kortisolipitoisuudet olivat korkeammat, mikä viittaa korkeampaan stressitasoon. Lisäksi LDR-radalla hevoset heiluttivat enemmän päätään.

Useat tutkimukset ovat todenneet yhteyden stressitason ja rullaamisen välillä. Rullaamisen jälkeen hevosilla on mitattu korkeampia kortisolipitoisuuksia ja rullaamisen aikana on erotettavissa selkeitä pään liikkeitä merkkinä epämukavuudesta.

Toisessa tutkimuksessa todettiin, että tuplakuolaimet sekä tiukat turpahihnat saavat hevosessa aikaan stressireaktion ja haittaavat pään verenkiertoa. Tutkijoiden loppupäätelmä oli, että kaikenlaiset turpahihnat, jotka estävät leukojen liikkumista, tulisi kyseenalaistaa.

Laaja kyselytutkimus paljasti, että varusteet ja lisähärpäkkeet valitaan usein sillä perusteella, että hevonen toimii niillä hyvin ja on paremmin kontrollissa. Pääasiallinen valintaperuste varusteille oli englantilaistutkimuksessa se, että haettiin nopeaa korjausta hevosen käytösongelmalle tai koulutusongelmalle. Häiritsevän käyttäytymisen taustalla voi olla fysiologinen syy, joskus jopa kiputila. Tästä syystä kannattaa aina tonkia ongelmaa hieman syvemmältä eikä vain paikata sitä arvioon perustuen apuohjilla, kuolaimilla, kengitystä muuttamalla, lisäravinteella tai muutamalla muulla pikku kikalla.

Tutkijat ovat sitä mieltä, että kaikki härpäkkeet (kaiketi ratsastaja mukaan lukien), jotka estävät tai haittaavat hevosen tai sen osien normaalia liikkumista, voivat olla riski eläimen hyvinvoinnille. Tämähän on selvää – jo pelkästään ihmisen varassa eläminen heikentää hyvinvointia.

En pidä ongelmien välinefiksailusta, mutta en toisaalta ymmärrä sitäkään ”kato äiti mä meen ilman satulaa, suitsia, kenkiä ja kypärää ja kohta myös ilman päätä”-ajattelua, mikä tuntuu kasvavan – ehkä vastareaktiona sinikielikouluhevosten kuville. Varusteista luopuminen ei toimi yhdessä yössä, koska hevoselle tulee kouluttaa joka tapauksessa merkkikieli. Varusteet tai varusteettomuus ei ole itsetarkoitus, kunhan tiedät miksi käytät tai miksi et käytä. Maalaisjärjellä yleensä pääsee pitkälle.