Saada hevonen tekemään asioita, joita haluaa sen tekevän. Saada se koppiin, kengitettyä, kantamaan ratsastajaa, olemaan reagoimatta muovipussiin ja niin edelleen. Jokainen tavoittelee eri asioita, mutta lähes kaikki haluavat hevosen tekevän asioita, joita itse haluaa.

Halutut asiat voidaan nähdä suorituksina, jotka onnistuvat (1) tai epäonnistuvat (0). Jos kokeilee vain kerran, voi joko onnistua tai epäonnistua. Jokainen vuorovaikutustilanne hevosen kanssa vaikuttaa hevosen ja ihmisen suhteeseen ja monet tilanteet vaikuttavat oppimiseen, mutta läheskään kaikki tilanteet eivät ole koulutustilanteita. Kouluttaminen on tietoista toimintaa, joka tähtää johonkin päämäärään. Kaikki käsittely ei todellakaan ole kouluttamista, vaikka oppimista tapahtuisikin. Kun näemme tai teemme pätkän arkipäivän (tai miksei juhlapäivänkin) kouluttamista tai käsittelyä, emme voi tehdä paljonkaan johtopäätöksiä siitä, toimiiko se vai ei tai onko kyseessä sattumanvarainen käsittely vai tietoinen, harkittu toiminta.

Jos hevonen tekee halutun asian, tarkoittaako se, että se osaa asian?

Ei tarkoita. Hevonen voi tehdä käsittelijän haluaman asian myös sattumalta. Sattumanvaraisuus on asia, joka tutkimuksissa pyritään sulkemaan pois käyttäytymisen muutoksen taustalta – siksi tutkimuksia on niin työlästä tehdä. Tarvitaan paljon toistoja ja hyvin hallitut olosuhteet ja lisäksi tilastollisia menetelmiä, joilla sattuman rooli rajataan ulos. Oppiminen tarkoittaa sitä, että käyttäytymisessä tapahtuu mitattava ja suhteellisen pysyvä muutos. Otetaan esimerkki käytännön hevostaitotoimiston perinneosastolta. Hevosen lastaaminen traileriin – kun liinat tai luuta ei toimi, peitä hevosen silmät. Kun silmät peitetään, hevosen saa koppiin. Liittyykö tämä oppimiseen millään tavalla? Jos tämä liittyisi oppimiseen tai olisi tapa kouluttaa, kaiken järjen mukaan hevosen pitäisi jossakin ajassa mennä traileriin ilman takkia silmien päällä. Silmien peittäminen lastaustilanteessa on sama asia kuin huulipuristimen tai korvajarrun käyttö käsittelytilanteessa – homman saa hoidettua, mutta oppimista tuskin tapahtuu ainakaan haluttuun suuntaan, eli toimenpide ei muutu ainoastaan tällä menettelyllä tulevaisuudessa helpommaksi. Ei muodostu mitattavaa ja suhteellisen pysyvää muutosta hevosen käyttäytymiseen. Jotain oppimista tapahtuu kyllä, ja se näkyy siinä, että hevonen voi alkaa vältellä näitä tilanteita jo kauempaa ja hevosen luottamus omistajaa tai käsittelijää kohtaan alkaa murentua, mikä näkyy myös muissa arkipäivän toimissa. Omaa tekemistä tulee harvoin ajateltua analyyttisesti. Tehdään paljon asioita, eikä välttämättä mietitä, reagoiko hevonen niihin, eli osaako se?

Oman hankaluutensa tähän soppaan tuo ajatus siitä, että hevonen osaa jo kaiken, mitä siltä tullaan pyytämään; täytyy vain olla tarpeeksi taitava kaivaakseen nuo toiminnat esiin hevosesta. Jos hevonen tekee piaffia yksinään pihatossa, niin osaako se silloin tehdä sitä? Entä jos hevonen tekee piaffia sivuohjien, sokerin, piiskan ja ohjasajajan avustamana, osaako se silloin tehdä sitä? Vaikka kaikki askellajit ovat periaatteessa kaikille hevosille mahdollisia, ei voi siltikään sanoa, että kaikki hevoset osaisivat piaffia. Oppiminen tulee kuvioon siinä vaiheessa, kun joku onnellinen saa ensimmäisen kerran hevosen tekemään jotain sinnepäin ja joku toinen saa hevoselle aikaan sellaisen tunteen, että tätä kannattaa tehdä useamminkin. Toiminnan aikaansaaminen ja sen vahvistaminen ovat eri asioita.

Jos haluaa olla enemmän kouluttaja kuin käsittelijä, joutuu ottamaan vastuuta tekemisistään enemmän. Käsittelijänä voi ottaa eteen tulevat ongelmat haasteina, joihin reagoimalla pääsee niistä yli. Käytössä on siis ammattilaisen kikkavarasto, josta eläinten parissa toimiva MacGyver voi poimia kuhunkin tilanteeseen parhaiten sopivan värkkäyksen. Tätä voisi sanoa reaktiiviseksi toiminnaksi, jossa sinänsä ei ole mitään vikaa jos asiaa haluaa näin lähestyä. Mitä harvemmin asioita tekee, sitä helpompaa tämä kikkojen käyttö on. Mitä enemmän on saman hevosen kanssa tekemisissä, sitä nopeammin varasto on syöty loppuun. Kouluttajana joutuu miettimään asioita pidemmälle, proaktiivisesti. Silmissä kiiluu jokin pitkän aikavälin tavoite, jota kohti arkinen puurtaminen millimetri kerrallaan kuljettaa. Kouluttajana et mieti, millä keinolla hevosen saa koppiin nyt, vaan mietit, kannattaako hevonen laittaa koppiin nyt keinolla x – mitä se tarkoittaa tulevaisuudessa? Kannattaako tänään peittää silmät lastatessa, ja mitä se aiheuttaa lastaamiseen vuoden kuluttua? Kouluttajana ei kannata syödä omasta kuormasta ja ottaa pikaratkaisuja ellei ole pakko. Käsittelijänä sitä vastoin kannattaa, koska ei ole mitään hävittävää eikä välttämättä tarvitse itse palata keräämään palasia ja liimaamaan niitä yhteen. Asiaa voisi ajatella niinkin, että taitava käsittelijä on erityisen hyvä aikaansaamaan erilaisia käytöksiä ja kouluttaja on erityisen hyvä tekemään niistä todennäköisempiä. Siinä on iso ero.

Eli mitä kouluttaminen on? Sen voi jokainen päättää itse. Paras mittari on kuitenkin se, että aiheuttaako kouluttamiseksi kutsuttu toiminta mitattavan ja suhteellisen pysyvän muutoksen hevosen käyttäytymisessä vai ei. Sitä emme voi lyhyiden videoiden perusteella sanoa. Hevonen voi muuttaa käyttäytymistään myös monesta muusta syytä kuin oppimisesta. Kerrasta oppimista kyllä tapahtuu, mutta usein siihen täytyy liittyä hyvin voimakas lähellä kuolemaa-kokemus. Pelko saa aikaan hetkessä moottoritien aivoihin, kun ilman pelkoa joutuu tallaamaan kinttupolkua. Mitä moottoritiellä (jossa on ohituskaista pelkoreaktioille) sitten tekee, jos tavoitteena on kuitenkin turvallinen harrastaminen, sitä voi jokainen miettiä itse.

Kertaluontoisesta koulutussessiosta jää usein sellainen mielikuva, että hevonen todella muuttaa käyttäytymistään pysyvästi. Näyttää aivan siltä, kuin se oppisi jotain – hevonen toimii tunnin käsittelyn jälkeen täysin eri tavalla kuin alussa. Tällaisissa tapauksissa on joskus hankala erottaa se, mikä käyttäytymisen muutoksen aiheuttaa. Onko kyseessä oppiminen vai väsymys? Mikäli hevonen vaatii aina toistuvasti tunnin esikäsittelyn ennen kuin se tekee haluttuja asioita, ei voida mielestäni puhua oppimisesta. Eihän kielitaitokaan edellytä sanaston tankkaamista ennen jokaista repliikkiä.

Käsittely on tapahtuma, kouluttaminen on prosessi. Se, mitä kerran tapahtuu, ei ole merkittävää hyvässä eikä pahassa. Sen sijaan asiat, joita tehdään jatkuvasti, niillä on merkitystä! Joskus edelleen ajatellaan, että kouluttaminen on sarja tapahtumia. Näin voi toki ajatella, mutta tapahtumien on liityttävä toisiinsa hyvin kiinteästi ja suunnitelmallisesti. Esimerkiksi hevosten kesyttäminen tai selkäännousu on perinteisesti nähty tapahtumana, merkkipaaluna (breaking young horses), josta termikin kielii. Suomeksi ei sentään puhuta murtamisesta, vaikkakaan satulaan laittaminen ei kuulosta välttämättä pitkältä prosessilta. Itse koen, että kouluttaminen on elinikäinen prosessi, jossa tavoitteita kohti mennään päivittäin pienin askelin. Kun iso kuva ja tärkeät tavoitteet ovat selvillä, prosessi kestää paremmin myös pieniä eksymisiä.

Jokainen miettii itse ison kuvan ja toimii sen mukaisesti. Jos hevosella on olemassa jokin toivottu käyttötarkoitus, on selvää, että pienet arkiset askeleet tähtäävät tuohon käyttötarkoitukseen. Ei ole järkeä tehdä tänään jotain sellaista, joka voi haitata isoa tavoitetta. Sen sijaan voi tehdä paljon sellaisia asioita, jotka tukevat käyttötarkoitusta.

Liity eläinkoulutusblogin jäseneksi, niin näet millä tavoin voit itse tehdä oman hevosesi kanssa minitutkimuksen siitä, toimiiko jokin koulutusmenetelmä.

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.

Kuvitellaan työyhteisö, koska siihen on helppo samaistua. Kuvitellaan, että henkilö A tekee töitä rahan takia. Henkilö B tekee töitä, koska hän on kutsumusammatissa. Molemmilla on sama pomo, joka johtaa nalkuttamalla. Jos työt tulee hoidettua hyvin, nalkutus lakkaa.

Kyseisessä työyhteisössä nalkutusjohtaminen on aikaansaanut sen, että molemmat työntekijät tekevät töitä vain pyynnöstä ja työajalla. Eivät katsele kotona sähköpostia eivätkä sitoudu. He ovat italialaisessa lakossa.

Millä tavoin työntekijöitä voisi motivoida lisää?

Ensimmäisenä mieleen tulee palkka. Se varmasti motivoi henkilöä A. Mutta entä henkilö B, mitä hänelle voisi tarjota, jotta hän käyttäisi koko potentiaaliaan? Jos raha olisi ainut motivoiva tekijä töissä, kaikki työntekijät olisi mahdollista saada viihtymään.

Voisiko hän saada itse päättää, miten työnsä järjestelee? Entä voisiko hän motivoitua etätöistä? Ehkäpä hän haluaisi enemmän vastuuta. Hän voisi parantaa, jos johtamistyyli muuttuisi nalkuttamisesta ja tekemättömien asioiden korostamisesta aitoon tsemppaamiseen.

Potkuilla uhkaaminen voi parantaa tilannetta hetkeksi, mutta sillä ei luoda pysyvää motivaatiota. Pelko on huono tapa motivoida, koska se ei kanna kovin pitkälle.

Meitä ihmisiä motivoivat eri asiat. Motivaatio on voima, joka antaa toiminnalle ihan uutta virtaa. Moni työelämän haaste voi johtua siitä, että kaikkia tapoja motivoida ei osata tai haluta käyttää. Voi toki olla, että osa työntekijöistä on väärässä paikassa. Mutta ne, jotka ovat oikeassa työssä tyytymättömiä, joutuvat hankalaan tilanteeseen. Me ihmiset (toisin kuin hevoset) voimme kuunnella motivaatiopuheita ja ajatella, että kun 35 vuotta vielä jaksan, niin sitten saan tehdä mitä haluan – sillä jaksaa taas hetken.

Hevosiakin motivoivat eri asiat.

Ne ovat yksilöitä, joilla on erilaisia kiinnostuksenkohteita. Siitä huolimatta joskus ajatellaan, että asuntoetu, ruoka ja virkistyssetelit riittävät ja jos eivät riitä, kovennetaan linjaa ja uhataan yyteillä. Tulee keppiä, ei porkkanaa. Jos hevonen ei ole tyytyväinen työsopimuksen sisältöön, sen odotetaan etsivän uutta työpaikkaa tai sille annetaan potkut. Hevonen ei voi motivoida itseään maalailemalla eläkepäivien suunnitelmia, sen on löydettävä motivaatio joka hetkestä.

Hevonen ei järkeile tai järjestele lomiaan samalla tavalla kuin työntekijä. Kuitenkin se osaa motivoitua. Kukin hevonen on yksilö omine kiinnostuksen kohteineen. Jos halutaan saada hevoseen virtaa, kannattaa käyttää kaikkia niitä asioita hyväksi, jotka sitä motivoivat. En tarkoita tässä kohtaa pelkästään hienovaraista säästä rapsuttamista, vaan kaikkea sitä, mitä hevonen haluaa. Rapsuttaminen voi olla joillekin hevosille yhtä hyvä palkkio kuin talon tarjoama kahvi teenjuojalle – antajan mielestä palkkio on hyvä, saajalle täysin yhdentekevä.

Kuinka motivoitunut hevonen sitten on vaikkapa väistämään kutittavaa sormea? Sekin riippuu yksilöstä. Osa hevosista pakenee, kun niiden selkään laskeutuu lintu, osa taas nauttii lintujen palveluista jämähtäen paikoilleen. Hevoset eivät (valitettavasti) lue ratsastusoppaita, eivätkä kaikki hevoset ole yhtä motivoituneita esimerkiksi liikkumaan, vaikka niiden lajilleen tyypillisesti joskus odotetaan olevan. Silloin voi miettiä, onko motivaatiota mahdollista kasvattaa jollakin.

Hevosen motivaatio näkyy monista merkeistä.

Jos se pitää ihmisen kanssa vietetystä ajasta, se viettää aikaa ihmisen kanssa. Hevonen ei valehtele. Motivaatio näkyy usein kiihtymisenä, hamuiluna, tönimisenä ja malttamattomuutena. Jokainen hevosta käsittelevä voi valita, näkeekö nämä huonoina asioina, joihin ei voi vaikuttaa ja keskeyttää heti tekemisen. Vai päättääkö käyttää niitä omaksi edukseen ja muokata toimintaa haluamaansa suuntaan.

Itse en käsitä, miten se on ongelma, että hevonen tai mikä tahansa eläin on liian motivoitunut. Toki se tuo mukanaan lieveilmiöitä, mutta niitähän aina tulee, kun opetetaan uusia asioita – vai mitä?

Liity jäseneksi, niin näet videovinkit, mistä hevosen yli-innokkuus nameja kohtaan voi johtua ja miten voit siihen itse vaikuttaa!

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.

Varsojen kanssa on palkitsevaa puuhastella. Ne oppivat nopeasti, eikä niillä kovin usein ole asennetta uusia asioita kohtaan. Riippuen tulevasta käyttötarkoituksesta, varsa-ajan tekemisillä on suuri merkitys. Tärkeitä asioita, kuten matkustamista, käsittelyä, kengittämistä tai varustamista ei kannata jättää oman onnensa nojaan tai harrastaa liian harvoin. Varsan perustaidot ovat niitä, jotka kantavat läpi sen elämän – kilpakentillä, raveissa ja missä tahansa, moni asia riippuu nimen omaan perustaidoista.

Leikitään ajatusleikkiä. Varsa A:n omistaja näkee vaivaa ja puuhastelee useamman kerran viikossa siten, että kuljettaminen ja jalkojen nostelu sekä varusteiden pukeminen ovat jo täysin tuttuja ennen varsinaista ajo-opetusta tai ratsukoulutusta. Varsan B omistaja ei vastaavia harjoituksia tee, vaan jättää nämä ratsutus tai ajo-opetusvaiheeseen. Varsan A on helpompi oppia ns. oikeita töitä, koska aikaa ei kulu perustaitojen harjoitteluun enää kolmivuotiaana. Varsa B taas on jäänyt paitsi oppimaan oppimisesta ja sen kokemuspankissa ei ole samaa määrää työtä ihmisen kanssa kuin varsalla A. Hyvänä puolena voi mainita, että sillä ei ole myöskään negatiivisia kokemuksia ihmisistä. Varsa A on todennäköisemmin helpompi kengittää ensimmäistä kertaa, kun sillä on taustalla perusharjoituksia. Varsalle B saattaa pahimmassa tapauksessa kehittyä ongelmaa, jos harjoitukset rajoittuvat vain oikeisiin vuolutilanteisiin, joita on melko harvoin ja varsinkin jos varsa väsyy niissä ja vastustelee.

Nuorten eläinten kanssa kannattaa tehdä tärkeää perustyötä, vähän päivässä on paljon vuodessa. Yksinkertaisten harjoitusten avulla päästään tilanteeseen, jossa kokemuspankin saldo bufferoi mahdollisissa stressitilanteissa, eikä jokainen kokemus ole ensimmäinen laatuaan. Oli hevosen käyttötarkoitus mikä tahansa, perustyö on tehtävä ennemmin tai myöhemmin. Varsojen kanssa voi käydä kouluttajalle vanhanaikainen. Jos asioita tehdään kokeilumielessä kerran tai pari, kouluttajalle jää sellainen mielikuva, että varsa ”osaa”. Joskus kyse voi olla myös sattumasta, eli jos varsa menee ensimmäisellä yrittämällä sisään traileriin, se ei välttämättä tarkoita, että se osaa matkustaa. Sama pätee varusteisiin; vaikka varsa ei pelkäisi valjaita selässään ensimmäisellä kerralla, myöhemmin se silti voi alkaa pelätä. Mitä tahansa siis tekeekin, kannattaa keskittyä siihen, että toistoja tulee paljon. Silloin suljetaan sattuman mahdollisuus pois.

Väitänkö siis, että jalkojen nostelun harjoittelu vaikuttaa hevosen ratsukoulutukseen? Kyllä näin voi olla. Mitä enemmän varsan kanssa tehdään asioita hyvässä hengessä, sitä enemmän positiivisia kokemuksia se saa ihmisistä. Mitä enemmän se saa positiivisia kokemuksia ihmisistä, sitä enemmän se voi ihmisiin luottaa (eli osaa ennakoida niiden käyttäytymistä). Mitä enemmän hevonen voi ennakoida ihmistä, sitä vähemmän sen täytyy stressata uusia tilanteita. Mitä vähemmän hevonen stressaa uusia tilanteita, sitä helpommin se kykenee oppimaan uutta ja sitä rauhallisempana se pysyy.

Olemme koonneet varsoille tärkeät perustaidot työkalupakkiin, joka löytyy täältä. Työkalupakista löytyvät ohjeet varusteiden pukemisen harjoitteluun, jalkojen nosteluun sekä rokotuksiin valmistautumiseen. Lisäksi harjoitellaan tuntumaa ja taluttamista. Näitä kaikkia harjoituksia voit tehdä, olipa varsasi vasta nuori tai jo hieman isompi.

 

 

Muuttuvat ihanteet – pää ja kaula

Julkaisen tämän kirjoituksen uudelleen, koska se on edelleen ajankohtainen. Minusta on kiinnostavaa, että kuten koirarotujen tietyt piirteet, ratsastuksenkin tietyt piirteet ylikorostuvat. Yksi tällainen on hevosen pään ja kaulan asento.

Tutkimuksia aiheesta on tehty lukuisia. Niissä on havaittu, että turpa ryntäissä on stressaavaa. Lisäksi kaikki muutkin asennot, jotka on aikaansaatu piuhoja kiristämällä ylös tai alas, ovat hevoselle stressaavia. Eikä ihme – hevosen pään ja kaulan kuuluu liikkua kun hevonen liikkuu; hevonen käyttää päätä ja kaulaa tasapainon säilyttämiseen.

Olisiko hyödyllistä joskus katsoa hevosta ja miettiä, miksi se pitää päätään kussakin asennossa? Olisiko hyödyllistä opettaa hevonen liikkumaan pää tietyssä asennossa, eikä sitoa päätä haluttuun asentoon? Narut on hankala häivyttää, eli hyvin harvoin hevonen liikkuu samassa asennossa ilman naruja kuin niiden kanssa. Voiko olla mahdollista, että hevonen itse tietäisi, mikä asento on sen liikkumisen kannalta optimaalisin? Voiko olla mahdollista, että hevosen liikkumitapaa ja -asentoa voisi muuttaa jollain muulla tavalla kuin ohjista vetämällä?

Muoto, meidän kaikkien rakas osoitus siitä, että osaamme ratsastaa. Joka tuutista tulee mantraa, jonka mukaan eteen-alas rentouttaa, säästää selkää ja on edellytys kaikelle muulle. Joo, eteen-alas-harjoittelu voi olla hyödyllinen yläkautta silmiin katsovalle hevoselle, mutta kuinka monta vuotta eteen-alas täytyy tahkota vaikkapa suokilla, jolle se on perusasento? Mikä on seuraava askel eteen-alas – treenistä, eli millä hevosen pää nostetaan kouluratsastussääntöjen mukaiseen asentoon? Vai nouseeko se niska sieltä feenikslinnun lailla yhtenä kauniina päivänä? Sivuhuomiona vielä eteen-alas-treenistä: siitä tulee usein taakse-alas-treeni, kun kuono ei osoitakaan menosuuntaan vaan otsa.

Kouluratsastuksen säännöissä kerrotaan, että niskan tulee olla korkein kohta. Jos tämä asento lähtökohtaisesti kipeyttää hevosen selkää, niin johan on raaka laji. En usko, että kouluratsastuksen taustalla on ajatus siitä, että hevosta harjoitettaisiin täysin erilaisessa asennossa kuin mitä sen radalla kuuluisi olla.

 

____________________________________________________________

Hain googlen kuvahaulla kuvia hakusanalla dressage 1940’s ja niin edelleen. Mielenkiintoista oli löytää selkeä muutos hevosen pään asennossa. Miltäköhän kouluratsastus näyttää kymmenen vuoden päästä?

Oma ehdoton suosikkini on 60-luku. Missä pidetään 60-luvun tunteja? Mikä sinun suosikkisi on?

1940-luku

1950-luku

60-luku

70-luku

80-luku

90-luku

2000-luku

2010-luku

Kukaan ei koskaan ole riittävän hyvä ratsastaja. Hevonen voi kuitenkin olla täysin tyytyväinen, vaikka ratsastaja ei olisi taitava. Toisaalta hevonen voi olla täysin tyytymätön, vaikka kyydissä olisi olympiamitalisti.

Hevosen tyytyväisyys tai tyytymättömyys riippuu ratsastajan teoista, ei ominaisuuksista. Se, mitä väliä hevosen tyytyväisyydellä on, onkin ihan toinen juttu.

Tutkimuksessa mitattiin terapiahevosten stressitasoa, kun niiden selässä tasapainotteli ryhmä liikuntarajoitteisia tai terveitä lapsia. Hevosten stressitaso oli merkittävästi pienempi, kun selässä oli liikuntarajoitteinen lapsi. Syytä tähän ilmiöön ei pystytty osoittamaan, mutta tutkijoiden mukaan kyse voi olla siitä, että hevonen stressaa vähemmän, kun se oppimishistoriansa kautta tietää, että liikuntarajoitteinen ihminen ei voi vaikuttaa hevoseen niin voimakkailla avuilla kuin ”terve”. Hevonen nähtävästi todella arvostaa ratsastajaa, joka ei rätki tai potki tai kisko. Tätä näkemystä tukevat useat muutkin tutkimukset, joiden mukaan ratsastajan ”tehokkuus” eli apujen voimakkuus tai hevosen luonnollisen liikkeen tai tasapainon estäminen (pään asento) vaikuttaa hevoseen sen stressitasoa nostavasti. Esimerkiksi LDR-muodossa hevosten stressitaso nousee verrattuna vapaaseen muotoon.

Olemme ehkä perinteisesti ajatelleet, ettei työnteko saa olla hauskaa hevosellekaan. Humputtelu on eri juttu, mutta kun tehdään töitä niin tehdään kunnolla. Tämä töiden teettäminen saattaa joskus edellyttää kovempia apuja, mutta lopussa kiitos seisoo. Vai seisooko? Miksi tosissaan liikkuminen ja liikkuminen pitäisi erottaa toisistaan? Miksi jumppaamme, väännämme, käännämme, vispaamme, venytämme, herkistämme hevosiamme kuin maailmanlopun edellä? Mikä on se lopputulos, jota tavoittelemme? Kuka pystyy todistamaan, että se on saavutettavissa kaikella tällä veivaamisella?

Jos hevonen viskoo päätään tai aukoo suutaan, vedä vähemmän. Jos se potkii ja protestoi, purista vähemmän tai riisu kannukset. Hevosta voi motivoida erilaisilla koulutustekniikoilla liikkumaan vaikka ihan oikea perunasäkki selässään siitä hirveästi stressaantumatta tai ahdistumatta. Hevosen voi opettaa reagoimaan apuihin nopeasti, ilman että joka päivä pidetään ”kurinpalautus” tai ”tehdään asiat selviksi”. Mitä jos vain opettaisimme hevosen tekemään juttuja?

Mihin sitten perustuu uskomus siitä, että taitamaton ratsastus kipeyttää hevosen tai rikkoo sen tai on sille muuten pahaksi? Miksi ratsastuskouluhevoset kestävät vuodesta toiseen jumputusta selässään ja tekevät jopa 20 vuoden työuria, kun kilpahevosilla aktiiviuran pituus on keskimäärin 2-4 vuotta? Kilpahevosten ura päättyy useiten myyntiin tai loukkaantumiseen (ja loukkaantumisia sattuu useiten, kun pienen loukkaantumisen jälkeen ei malteta pitää treenitaukoa).

Tässä kolme kysymystä, jotka voit hevosellesi esittää jos epäilet, että huono ratsastuksesi aiheuttaa sille kärsimystä:

  1. Antaako se kiinni tarhasta? Se välkkynä eläimenä tietää, että kiinni antamista seuraa ratsastus. Mitä helpompi se on pyydystää, sitä vähemmän se vastustaa vuorovaikutusta kanssasi ja ratsastusta.
  2. Antaako se pukea kamat ja päästääkö se sinut kyytiin? Mitä helpommin nämä sujuvat, sitä vähemmän hevonen ratsastuksestasi kärsii.
  3. Pitääkö hevonen korvia eteenpäin, kun ratsastat? Pärskiikö se tyytyväisenä? Vaikuttaako siltä, että se nauttii edes jostain? Jos se vaikuttaa tyytyväiseltä, se todennäköisesti on sitä. Ota tästä kaikki ilo irti. Kukaan ei kiellä tekemästä vaikkapa seuraavat kaksi viikkoa pelkästään niitä asioita, joista hevonenkin tykkää.

Luota omaan ja varsinkin hevosesi arvostelukykyyn!

  • Munsters et al., 2013
  • Sloet van Oldruitenborgh-Oosterbaan, 2010
  • Friedrich et al., 2013
  • Fazio et al., 2013

 

Voisiko olla mahdollista, että neutraalia tuntumaa voi harjoitella, vaikka

  1. on tasoa puska ö
  2. on lantiostaan vino
  3. omat keskivartalon lihakset eivät ole huippukunnossa
  4. ei käy joogassa eikä harrasta pilatesta
  5. hevonenkaan ei ole a) parhaassa iässä tai b) koulutustasoltaan sopiva

__________________________________

Tuntumaa harjoitellaan päivittäin, tiedostamatta. Joka päivä viestität hevoselle, miten tuntumaan kannattaa suhtautua, vaikka et edes ratsasta. Jokaisessa vuorovaikutustilanteessa voit tehdä valinnan siitä, miten tulet hevosen kanssa tuntumalle.

Onneksi harrastuskaverimme on aina rehellinen ja kertoo avoimesti, mitä mieltä hän asioista on. Mitä jos kysyisit, mikä hevosen mielipide on tuntumasta? Onko se sille palkitseva olotila? Onko tuntuma sille miellyttävä vai epämiellyttävä asia? Mikä on hevosen mielestä ”pehmeä” tuntuma?

Onko tuntuma staattinen vai orgaaninen? Kumpi päättää siitä, hevonen vai ratsastaja? Miten apuohjat vaikuttavat tuntumaan? Pitääkö nuorilla hevosilla pitää voimakkaampaa tuntumaa kuin koulutetuilla hevosilla?

Tervetuloa hevostaitokoulun tuntumavalmennukseen, jossa saat vastaukset edellä mainittuihin kysymyksiin sekä lukuisiin muihin!

 

Tulevia aiheita hevostaitokoulussa: huhtikuussa taluttaminen, toukokuussa juoksuttaminen ja kesäkuussa ohjasajo 🙂

 

Dia1

Eläimet ovat taitavia ennakoimaan asioita ympäristön vihjeistä. Koiran reaktio voi olla hyvin erilainen riippuen siitä, otetaanko esille kynsileikkurit vai talutushihna. Yksinolo-ongelmainen koira reagoi yleensä jo siihen, että pukeudutaan ja kilistellään avaimia. Hevonen reagoi rehukärryyn kolistelemalla karsinassaan. Kissa herää sikeästä unesta ja ilmestyy jalkoihin pyörimään, kun kuulee ruokakaapin oven aukeavan.

Nämä kaikki ovat ennakoivia vihjeitä, eli merkkejä siitä, että seuraavaksi tapahtuu jotain eläimen kannalta merkityksellistä – joko kivaa tai ikävää. Ihmisen on vaikea hallita tiedostamatta antamiaan ennakoivia vihjeitä. Ennakoiva vihje voi olla tiukentuva ote, hitaat liikkeet tai puristaminen. Tyypillisiä tiedostamattomia ennakoivia vihjeitä ovat talutushihnan kiristäminen kun koira tulee lenkillä vastaan tai ohjista vetäminen tai jaloilla puristaminen hevosen selässä. Ennakoiva vihje voi olla myös hyödyllinen. Joskus voi olla hyötyä siitä, että hankalaan asiaan voi yhdistää tutun ennakoivan vihjeen. Jos eläin on esimerkiksi sairas, sen ruokahalua saattaa parantaa normaali ruokailutilanne ennakoivine vihjeineen tai koulutustilannetta muistuttava tilanne, jossa se alkaa ennakoida ruokaa.

Ennakoivat vihjeet ovat nimen omaan niitä merkkejä, joiden kautta tunteet niinsanotusti tarttuvat. Kaikki muistavat sateenvarjotutkimuksen. Ratsastajille sanottiin, että jossain kohtaa avautuu sateenvarjo, jota he sitten jännittivät ja hevoset reagoivat tähän jännitykseen käytöksellään. Ratsastajien noussut syke siirtyi hevosiin. Toisessa tutkimuksessa urheilulla sykkeen nostanut, hevosia pelkäävä ja rauhallinen ihminen seisoivat hevosen vieressä. Tässä tapauksessa ihmisen tunne ei siirtynytkään sellaisenaan hevoseen, vaan hevonen päin vastoin tuntui alentavan omaa sykettään pelkäävän ihmisen lähellä.

Kolmannessa tutkimuksessa havaittiin, että hevonen tunnistaa ihmisen ilmeet ja reagoi niihin. Se ei tietenkään yllätä ketään; hevoset pystyvät aiempien tutkimusten perusteella erottamaan valokuvista identtiset kaksosetkin. Oma näkemykseni on, että ennakoivien vihjeiden, kuten ilmeiden tulkinta on eläimille tärkeä keino välttää konflikteja ja sopeutua ympäristöön. Sen sijaan, että tunne virtaisi hevoseen hajuna tai värähtelynä, se vaikuttaa ennen kaikkea ihmisen käyttäytymiseen, joka vaikuttaa eläimen käyttäytymiseen. Eläin oppii miltä näyttää vihainen ihminen hyvin todennäköisesti omakohtaisen kokemuksen kautta. Vihainen ihminen näyttää tietynlaiselta ja toimii tietyllä tavalla.

Video on lahjomaton väline omien ennakoivien vihjeiden tunnistamiseen. Varsinkin ongelmatilanteissa saattaa olla hyvödyllistä selvittää aika tarkkaan, miten itse käyttäytyy kyseisessä tilanteessa.