Antakaa hevosten olla kylmässäkin on erinomainen kannanotto. Asia on juuri niin kuin kirjoittaja toteaa, eikä tämänsuuntainen kehitys ole lainkaan toivottavaa.

En kuitenkaan osoittaisi syyttävää sormea pelkästään hevosen inhimillistämiseen. Vaikka hevosta inhimillistettäisiin kuinka, sille on mahdollista silti turvata oikeanlainen ympäristö. Minua ärsyttää varsinkin täteihin kohdistuva inhimillistämissyyttely. Ei kukaan, joka pitää hevostaan tärkeänä, tahallaan sitä pidä huonosti.

Itse osoitan syyttävän sormeni eurooppalaiseen tehotyyliin, joka on uponnut meihin metsäläisiin. Hevoselle osoitetaan rakkautta loimittamalla se tai ostamalla timangivermeet kun ei muuta osata. Ajatellaan, ettei se kerta kaikkiaan kykene ylittämään seurakisoissa 50-60 rataa, ellei se ole lämpimässä tallissa lepäämässä. Kaikki neljällä jalalla kävelevät raakit ovat meillä (potentiaalisia) kilpahevosia, eikä niitä voi pitää missään ladossa.

Väitän, että taustalla on enemmänkin tiedon puute ja hevosmiestaidon (enkä puhu mistään narupelleilystä) perinteen katkeaminen ja muuttuminen urheiluvälinekeskeisemmäksi. Ennen hevoset olivat Suomessa jokapäiväisiä työ- ja liikkumiseläimiä. Nykyään ne ovat urheilu-, harrastus- ja huvitteluvälineitä.

Itse näkisin, että pihattopidon tyypillisimpiä esteitä ovat mielikuvat: 1) Kylmyys (ei lämmintä satulahuonetta, ei sulaa vettä, järkyttävä talvikarva ja kamoon maneesissa mennään hei), 2) pimeys ja epämukavuus (hevosta ei löydä, ei yövaloja, märkää ja likaista, litslätslitsläts, hevosta ei saa kiinni ja se on noloa) 3) sekalaiset asiat (hevonen ei ole riippuvainen minusta, eikä jokapäiväinen käyntini olekaan sille enää maailman tärkeintä, lajitoverit voivat tarjota hevoselle parempia asioita kuin minä voin, se vapaa heinä omg, se menettää kurin, se elää kuin pellossa, unohtaa sivistyksen, alkaa pelätä jne.)

Ymmärrän että monia houkuttelee valoisa talli, jossa ulos ei tarvitse mennä lainkaan ellei halua. Löytyy pihavalot ja maneesit, lämpimät huoneet ja nätit turvalliset tarhat.

Mitä pitäisi tehdä, jotta pihattoelämä alkaisi kiinnostaa muitakin kuin hc kukkahattuja?

Mitä Catwalkin kanssa tapahtui? Asia on jo hiukan vanha, mutta puidaan silti.

Kun guru tulee maahan, ihmiset odottavat ihmeitä. Aina ei kaikki mene kuitenkaan suunnitelmien mukaan eikä pikaratkaisua sittenkään löydy.

Paineet ovat suuret ja moni guru painottaakin metodinsa nopeutta ja tehokkuutta – hevosen on muututtava heti. Kouluttajat kilpailevat siitä, kuka saa nopeimmin hevosen hyväksymään satulan. Koulutus on näytöstynyt.

Näytösluontoinen eläinkoulutus ei ole eläimen kannalta paras mahdollinen tilanne. Näytös venyy tarpeettoman pitkäksi, paikka on vieras, häiriötä on paljon ja tehdään liikaa. Hyvä koulutussessio on lyhyt ja eläin pysyy rentona.

Mutta kuka saa rahoilleen vastinetta jos koulutusdemo kestää kaksi minuuttia? Eniten taitoa vaatii oikein ajoitettu lopettaminen.

Tilaisuudesta löytyy kolme videota; ParelliTuben versio, katsojan versio ja kolmanneksi ParelliTuben lataama avoin kirje.

http://www.youtube.com/watch?v=8j25pS6ixWk

http://www.youtube.com/watch?v=5gf7w_1ifus

http://www.youtube.com/watch?v=SzOqBZRjYoY

Mitä mieltä olet sonnien nenärenkaista? Entä siitä että norsuja hallitaan tökkimällä niitä terävällä piikillä korvien taakse? Kamelin alaleukaan sidottu ketju tai köysi? Koirien sähkö- tai piikkipannat?

Mikäli olet ratsastaja tai raviharrastaja, sinun tulisi pitää näitä hallintakeinoja täysin normaaleina ja hyväksyttävinä. Me hevosihmiset pidämme perinteistä niinkin paljon, että haluamme käyttää samoja menetelmiä kuin esi-isämme silloin ~6 000 vuotta sitten. Meidän onneksemme kohde sattuu olemaan säikky saaliseläin, joka ei syö meitä vaikka tekisimme sille millaista väkivaltaa tahansa. (Ehkä tämä on yksi syy siihen, miksi kuolaimia ei soviteltu alun perin esim. tiikerin suuhun?)

Näppärää; pannaan rautakappale tai kaksi herkimmälle mahdolliselle alueelle ja siihen kahdesta neljään narua. Köytetään varmuuden vuoksi suu kiinni, ettei ilme ole niin ruma ja jotta teho olisi paras mahdollinen. Laitetaan vielä piikit omiin jalkoihin, hypätään satulaan ja eikun menoksi!

Muiden, pienempien seuraeläinten, kuten koirien osalta kaikista rajuimmat koulutusmenetelmät tuomitaan nykyisin vaihtelevan voimakkaasti. Toisin on hevosten laita; kilpailulajitkin ovat säilyneet lähes muuttumattomina vuosisatojen varrella. Menetelmät on vain puettu kromiin, nahkaan ja näppäriin vipuvarsiin.

Käytännön hevosmiestaidon mukaan mussukalle täytyy säännöllisesti näyttää kuka on pomo; jos se ei pysähdy, laitetaan lisää rautaa suuhun; jos se ei liiku eteen, ostetaan pidempi piiska, pidemmät kannukset tai pidetään sitä viikko pari sisällä kopissa ja lisätään väkirehun määrää entisestään, jolloin varmasti liikkuu. Jos ei vieläkään liiku, syy on lääketieteellinen tai luonteessa. Ravurin voi aina myydä ratsuksi ja osan ratsuista terapiakäyttöön.

Vielä kaiken tämän jälkeen ihmetellään, miksei hevonen ole tyytyväinen. Mitä siltä puuttuu? Kyllähän sillä pitäisi motivaatiota olla – työskennellä ruokansa eteen, ei se täysihoito niin halpaa ole.

Tervetuloa 2010-luvulle. Hyväksytään se, että hevonen on eläin muiden joukossa. Se oppii kutakuinkin samalla tavalla kuin muut elukat. Mietitään pari perusasiaa kuntoon: 1) miksi hevonen haluaisi tehdä kanssamme asioita? 2) millä voimme saada hevosen haluamaan samoja asioita kuin me itse? 3) onko tarpeellista käyttää aikaa johtajuuden määrittelyyn voidakseen toimia tuloksellisesti ja turvallisesti hevosen kanssa? 4) onko tarpeen käyttää kipua tuottavia menetelmiä ja välineitä hevosen käsittelyssä?

Goodwin, D., McGreevy, P., Waran, N., McLean, A., (2009), ’How equitation science can elucidate and refine horsemanship techniques’ (review), The veterinary journal 181: 5-11.