Eniten hevosia hajoaa tuki- ja liikuntaelimistön vammoihin. Kaikissa lajeissa. Laukkateollisuudessa loukkaantumisluku lähentelee 70 %. Meillä ihmisillä on kaksi vaihtoehtoa. Voimme joko hoitaa vammat kun niitä sattuu tai ehkäistä vammojen syntymistä.

Onneksi tilanteeseen on havahduttu ja tapaturmariski tunnistettu; hevosia seisotetaan mahdollisimman paljon. Jos ne eivät seiso karsinassa, ne seisovat tarhassa. Lisäksi niiden jalat suojataan tarhaan mennessä. Tarhat suunnitellaan sellaisiksi, että niissä sattuu mahdollisimman vähän vahinkoja – mahdollisimman pieni koko ja tasainen alusta. Hevoset tarhataan yksin, koska tutkimusten mukaan porukassa rytisee eniten. Liikutus suoritetaan kontrolloidusti ratsastajan tai kuskin kanssa tai kävelytyskoneessa. Kaikki nämä toimenpiteet tehdään hevosen parhaaksi, jotta se kykenisi pysymään terveenä koko pitkän, keskimäärin 3-4 vuotta kestävän kilpailu-uransa ajan.  (Rogers and Firth, 2005; Ducro et al., 2009; Friedrich et al., 2011; kenttä-, este- ja kouluhevosten keskimääräinen ura on 3-4 vuotta)

Edellinen kappale sisälsi ironiaa.

Luuston rakentuminen ja kehittyminen edellyttää kuormitusta. Vasikoilla ja varsoilla tehdyissä tutkimuksissa on todettu, että luustoa kehittää parhaiten nopeat pyrähdykset. Tähän ei pihatto yksin auta; pihattoasukit saattavat olla hyvin passiivisia, eivätkä liiku luuston kannalta oikealla tavalla. Parhaiten hevoset pyrähtelevät isossa porukassa ja nuoret hevoset ikäistensä seurassa. Pyrähtely on terveellistä, mutta me ihmiset haluamme välttää sitä.

Hevosen pitäisi liikkua paljon vapaana, toisten hevosten kanssa a) voidakseen henkisesti hyvin ja b) voidakseen kehittyä voimakkaaksi luustoltaan ja lihaksistoltaan. Jo ennen peruskoulutusikää varsan luustoa ja lihaksia pitäisi harjoittaa, jotta ne kehittyisivät mahdollisimman hyvin. Kysymys kuuluu, miten nuoria hevosia voisi kannustaa ottamaan pyrähdyksiä aiheuttamatta niille pelkoreaktioita (josta saattaa olla haittaa jatkokoulutuksessa) tai rasittamatta niitä liikaa “ohjatulla” liikunnalla?

Eikä se liikunta varmasti pahaa tee aikuisillekaan hevosille. Mistäpäin ongelmaa pitäisi lähteä purkamaan, kun passiivinen elämä haurastuttaa, mutta loukkaantumisen pelossa hevosen ei anneta ylläpitää terveyttään?

Journal of Veterinary Behavior, 2012.

Ei ole olemassa urheiluhevosia tai kilpahevosia tai pullahevosia. On vain hevosia. Niillä on niiden käyttötarkoituksesta riippumatta samat lajityypilliset ominaisuudet ja samat käyttäytymistarpeet.

Kaikkein oleellisinta hevosen hyvinvoinnin kannalta ei välttämättä ole se asia, mitä sillä tehdään jonkun tutkimuksen mukaan keskimäärin 41 minuuttia kuudesti viikossa. Huomattavasti enemmän merkitsevät ne 9834 minuuttia viikossa, mitä hevonen sitten ne minuutit tekeekään. Karsina-tarha-systeemissä hevonen voi liikkua vain reilun kilometrin päivässä. Suurella laitumella se liikkuu 5-10 km. “Villi” hevonen tallaa tähän vielä kympin ekstraa.(Hampson et al. 2010)

Joskus kuulee, ettei urheiluhevosta voi pitää lajille tyypillisellä tavalla. Koska se on huippu-urheilija. Noh, hevonen ei tiedä olevansa huippu-urheilija. Riippumatta sen omistajan kunnianhimosta, käyttötarkoituksesta ja statuksesta se arvostaa kavereita, vapautta liikkua ja vapautta syödä.

Meidän ei tarvitse kiistellä, mikä hevoselle tai urheiluhevoselle on hyvää – se tiedetään jo. Nyt kysymys on siitä, kuinka kauan kestää, että hevosen tarpeet tulevat huomioiduksi ja käytäntöjä muutetaan siten, että hevosia on mahdollista käyttää kestävällä tavalla. Veikkaan, että aika kauan – sitä luokkaa on muutosvastarinta (tai nyt vielä taidetaan olla kieltämisvaiheessa).

Paljon on tutkimusta jo tehty ja paljon on edelleen käynnissä. Mm. professori Jan Ladewig lyö kylmää faktaa pöytään – ei ole hevosen elämää seistä muista eristettynä 23 tuntia vuorokaudessa. Ei urheiluhevosen, puskaratsun eikä pihakoristeen. Liikkumaton elämä vaikuttaa haitallisesti tuki- ja liikuntaelimistöön. Sosiaalinen eristäminen vaikuttaa haitallisesti mm. käsiteltävyyteen.

Lue lisää täältä!

Lajityypillisen käyttäytymisen kannalta kolme tärkeintä asiaa hevoselle ovat kaverit, liikunta ja korsirehu. Kavereiden kanssa hengailu, vapaa, omaehtoinen käyskentely ja korsirehun syöminen laiduntamista muistuttavalla tavalla ovat hevosen lajityypillisiä käytöksiä. Niitä hevosen pitäisi päästä toteuttamaan voidakseen hyvin.

Se, missä muodossa ja kuinka paljon hevoselle tarjoillaan näitä mahdollisuuksia, on jokaisen omassa harkinnassa. Jonkun mielestä kaverivaatimus täyttyy, kun talli ja viereiset tarhat ovat täynnä hevosia, vaikka fyysistä kontaktia ei olekaan. Joku toinen taas stressaa itsensä uuvuksiin jos hevonen joutuu hetkeksi eroon porukasta. Jonkun mielestä kahdeksan kiloa heinää on riittävästi isolle hevoselle kun jollekin toiselle tarpeeksi on 20 kiloa. Toinen luottaa pihatossa/laitumella käyskentelyn kunnossapitävään voimaan ja toinen saa harmaita hiuksia jos hevonen jää jonakin päivänä liikuttamatta.

hevosentärkeimmät

Hevosen hyvinvointi voi olla uhattuna ilman että omistaja sitä huomaa. Pihattohevonen voi näyttää hoitamattomalta karvaturrilta. Toisaalta klipattu lihaskimppu messinkinupein varustetussa karsinassaan voi näyttää hyvältä, mutta kärsiä silti. Ruotsalaistutkijat huomasivat, että hieman yllättäen niissä paikoissa, joissa hevosilla oli hyvä lihavuuskunto ja muut ulkoiset asiat kunnossa, oli jopa tavallista, että hevosilla oli lievää ontumista, jälkiä kuolaimista tai aggressiivista käyttäytymistä.

Silloin, kun hevosella on mahdollisuus valita, se ei vietä 75 % ajastaan kopissa. Se ei elä erakkona ilman fyysistä kontaktia toiseen hevoseen. Se ei syö kolmesti päivässä vaan koko ajan, jos sillä on varaa valita. Jos hevonen saa valita, se napsii suullisen sieltä, toisen täältä ja kulkee päivän aikana siinä syömisen lomassa 5-10 kilometriä.

Joskus tuntuu, että fyysiset asiat menevät psyykkisen hyvinvoinnin ohi. Varsinkin “urheiluhevosten” osalta kyllä raadetaan fyysisen hyvinvoinnin eteen, mutta miten vähintään yhtä tärkeä psyykkinen puoli? Yksin tarhaamista perustellaan turvallisuudella, kopissa seisottamista voidaan perustella riittävällä levolla, korsirehupainotteinen ruokinta tekee hevosesta milloin sitä ja milloin tätä. Ja vapaa liikkuminen – kyllä se postimerkkitarha riittää. Tai todetaan, että kyllä se voi siellä halutessaan liikkua. Kävelykoneessa voidaan kävelyttää, se on jotenkin turvallisempaa tai kuulostaa paremmalta kuin isossa tarhassa, jopa vaihtelevassa maastossa kulkeminen.

Tarhassa on minusta paljon käyttämätöntä potentiaalia. Eihän se nyt voi olla aivan sama, liikkuuko hevonen päivän aikana 500 metriä vai 5-10 kilometriä normaalin liikutuksen päälle. Pakko sen on jossain näkyä. Laitumen hyödyistä on toki näyttöä, mutta omaehtoisen liikkumisen vaikutuksista ei tahdo löytyä mitään tutkimusta.

Mistäköhän sellainen ajattelutapa tulee, että urheiluhevosta ei voi pitää lajinmukaisissa olosuhteissa?

Antakaa hevosten olla kylmässäkin on erinomainen kannanotto. Asia on juuri niin kuin kirjoittaja toteaa, eikä tämänsuuntainen kehitys ole lainkaan toivottavaa.

En kuitenkaan osoittaisi syyttävää sormea pelkästään hevosen inhimillistämiseen. Vaikka hevosta inhimillistettäisiin kuinka, sille on mahdollista silti turvata oikeanlainen ympäristö. Minua ärsyttää varsinkin täteihin kohdistuva inhimillistämissyyttely. Ei kukaan, joka pitää hevostaan tärkeänä, tahallaan sitä pidä huonosti.

Itse osoitan syyttävän sormeni eurooppalaiseen tehotyyliin, joka on uponnut meihin metsäläisiin. Hevoselle osoitetaan rakkautta loimittamalla se tai ostamalla timangivermeet kun ei muuta osata. Ajatellaan, ettei se kerta kaikkiaan kykene ylittämään seurakisoissa 50-60 rataa, ellei se ole lämpimässä tallissa lepäämässä. Kaikki neljällä jalalla kävelevät raakit ovat meillä (potentiaalisia) kilpahevosia, eikä niitä voi pitää missään ladossa.

Väitän, että taustalla on enemmänkin tiedon puute ja hevosmiestaidon (enkä puhu mistään narupelleilystä) perinteen katkeaminen ja muuttuminen urheiluvälinekeskeisemmäksi. Ennen hevoset olivat Suomessa jokapäiväisiä työ- ja liikkumiseläimiä. Nykyään ne ovat urheilu-, harrastus- ja huvitteluvälineitä.

Itse näkisin, että pihattopidon tyypillisimpiä esteitä ovat mielikuvat: 1) Kylmyys (ei lämmintä satulahuonetta, ei sulaa vettä, järkyttävä talvikarva ja kamoon maneesissa mennään hei), 2) pimeys ja epämukavuus (hevosta ei löydä, ei yövaloja, märkää ja likaista, litslätslitsläts, hevosta ei saa kiinni ja se on noloa) 3) sekalaiset asiat (hevonen ei ole riippuvainen minusta, eikä jokapäiväinen käyntini olekaan sille enää maailman tärkeintä, lajitoverit voivat tarjota hevoselle parempia asioita kuin minä voin, se vapaa heinä omg, se menettää kurin, se elää kuin pellossa, unohtaa sivistyksen, alkaa pelätä jne.)

Ymmärrän että monia houkuttelee valoisa talli, jossa ulos ei tarvitse mennä lainkaan ellei halua. Löytyy pihavalot ja maneesit, lämpimät huoneet ja nätit turvalliset tarhat.

Mitä pitäisi tehdä, jotta pihattoelämä alkaisi kiinnostaa muitakin kuin hc kukkahattuja?