Virike ei ole sattumanvaraisesti hevoselle annettu pahvilaatikko tai syömistä hidastava heinäverkko. Molemmat edellämainituista saattavat joko parantaa hyvinvointia tai huonontaa sitä. Jos puhutaan virikkeistä, niiden tavoite on aina lisätä hyvinvointia. Virikkeitä vastustetaan monesta syystä edelleen. Se on ihme, koska fyysisen hyvinvoinnin eteen tehtäviä asioita tuskin kukaan kyseenalaistaa. 

Tyypillisesti virikkeitä torjutaan kolmesta syystä. 

  1. Virikkeiden järjestäminen lisää kustannuksia.
  2. Virikkeiden järjestäminen lisää työtä.
  3. Virikkeet lisäävät vaaratilanteita, eikä niiden käytöstä ole hyötyä. 

Hevosille suunnatut virikkeet eivät ole kalliita. Ei tarvitse tehdä välttämättä yhtään hankintaa onnellistaakseen hevosen elämää. Lähes kaikki virikkeet tulevat halvemmaksi kuin lisäravinteet tai vaikkapa loimet, joita niitäkin käytetään tavoitteellisesti. Pään hyvinvointi on vähintään yhtä tärkeää kuin lämpimänä pysyvä lihaksisto. 

Työn lisääntyminen on tyypillinen torjuntakeino. Loimittaminen ja suojien pukeminen tarhaan lisää työtä, hevosten kävelytys lisää työtä, peseminen lisää työtä ja juottaminenkin lisää työtä. Parhaimmillaan virikkeet ovat arkisia töitä, joita tehdään vain eri tavalla. Tai järjestetään kerran viikossa. Lisäksi kannattaa miettiä hyötysuhdetta: haluaako mieluummin maksaa jyrsitystä karsinasta tallinpitäjälle vai siitä, että virikkeet kuuluvat hevosen arkipäivään. Virikkeiden avulla voidaan lisätä hyvinvointia, mikä näkyy suorituskyvyssä. Virikkeiden työllistävään vaikutukseen kannattaa verrata hierontaa ja jalkojenhoitoa – niitäkin tehdään syystä. 

Kaikki, mitä hevosen tarhaan tai karsinaan kipataan, ei ole virike. Huonosti suunnitellut härpäkkeet saattavat aiheuttaa vaaraa, mikä ei tietenkään ole tavoite. Kaikki virikkeet eivät suinkaan ole paalinaru- tai tynnyrivirityksiä, vaan on olemassa myös ns. aineettomia virikkeitä. Esimerkiksi sosiaalinen vuorovaikutus ihmisen kanssa, kognitiiviset viríkkeet tai aistivirikkeet hyvin harvoin aiheuttavat vaaraa hevosille. Sen sijaan nämä aineettomat virikkeet ovat parhaimmillaan todella toimivia ja sopivat useimmille hevosille. 

Virike on hieman huono sana minusta. Parempi sana olisi aivokarkki. Aivokarkin tarkoituksena on aina lisätä eläimen hyvinvointia, lisätä lajityypillisen käyttäytymisen määrää ja monimuotoisuutta sekä vähentää ei-toivottua käyttäytymistä. Mitä enemmän aivot saavat karkkia, sitä paremmin hevonen voi.

Virikeohjelma on hevoskohtainen suunnitelma siitä, mitä viikottain ja päivittäin voi tehdä hyvinvoinnin lisäämiseksi. Ohjelma edellyttää työtä myös omistajalta, ennen kuin suunnitelmaa voi laatia, täytyy tietää mihin kaikkeen hevonen keskimäärin aikaansa käyttää – muutenhan suunnitelma perustuisi arvailuun. Kysy virikeohjelmasta lisää täältä avautuvan yhteydenottolomakkeen kautta.

Toivon kaikille lukijoille hyvää joulua ja onnea vuodelle 2017!

Virikehaaste hevosihmisille

Mihin perustuu se havainto, että laitumella ollessaan hevoset ovat melko laiskoja, säikkyvät vähän ja ovat ylipäänsä kilttejä? Vastaavasti kun laidunkausi päättyy, tallissa kolistellaan ruoka-aikoina, jyrsitään seiniä ja otetaan lähtöjä siitä tutusta maneesin nurkasta. Riehutaan tarhassa ja huudetaan muiden perään.

Ilmiö on selitettävissä aikabudjetilla eli sillä, mihin hevonen aikaansa käyttää. Mitä useampaan asiaan hevonen käyttää vapaa-aikaansa, sitä vähemmän se hilluu yhteisen harrastuksen aikana. Laitumella ollessaan hevonen syö, syö, syö ja syö. Lisäksi se paikasta riippuen juttelee kavereiden kanssa, lepää ja suojautuu säätä tai ötököitä vastaan. Tämä on ihmisten mielestä lomaa, mutta monelle hevoselle täyttä työtä karsinakauteen verrattuna. Ihminen ajattelee, että hevonen lomailee, kun se saa viettää aikaa laitumella ilman ihmisen vaikutusta. Ihmisen vaikutus laidunajan ulkopuolella on hevosen mittakaavassa kuitenkin häviävän pieni (lukuun ottamatta mm. ratsastuskoulu- tai terapiahevosia), ja laidun voikin olla hevoselle yllättävän aktiivista aikaa, vaikkei sillä ratsastettaisi lainkaan.

Hevoselle tunti ratsastusta tai ajoa päivässä ei ole iso juttu. Sen lisäksi sille voi ja kannattaa järjestää muutakin ohjelmaa hyvinvointimielessä – se ei tarvitse (ainakaan toivottavasti) 23 tuntia lepoa tunnin liikuttamisen jälkeen. Pahinta hevosen psyykkeen kannalta on jatkuva tallissa seisominen ilman mitään virikkeitä, mikä voi tulla eteen karsinalevon muodossa. Silloin virikkeet ovat jo pelkästään turvallisuuden kannalta välttämättömiä.

Tässä kolme helpoiten toteutettavaa virikettä:

  1. Piristä ruokavaliota. Oletko itse koskaan kokeillut elää vaikkapa pelkillä riisimuroilla? Syöminen on tärkeä osa kaikkien eläinten elämää, ja pienilläkin muutoksilla voit saada aikaan isoja asioita hevosen elämässä. Tutkimusten mukaan jo se, että ruoka-annoksessa on eri makuja ja rakenteita, lisää syömiseen kuluvaa aikaa ja vaivaa, kun hevonen maistelee, seuloo ja erottelee ruokaa. Hyviä lisiä ovat kuivatut lehtipuiden lehdet, mustikanvarvut ja yrtit. Niissä on erilainen rakenne ja maku, kuin perusnappuloissa. Niitä voi laittaa myös heinän sekaan. Varoitus: jos syötät hevoselle puuroa tai muuta nopeasti ahmittavaa mättöä, älä laita sen sekaan mitään yllättäen.
  2. Muuta sisustusta. Jokainen tietää miltä tuntuu, kun on järjestänyt huonekalut kerrankin oikeisiin paikkoihin. Samaa voi arvostaa myös hevonen, muuttuva ympäristö pysyy kiinnostavana. Tarhaan voit viedä oksia tai halkoja, samoin karsinaan. Jos vaihdat tarhaa, hevonen näkee koko ympäristön toisesta vinkkelistä. Muuttuva ympäristö on avainsana, pelkkä vuodesta toiseen nurkassa lojuva jollyball ei riitä.
  3. Ole itse sosiaalinen virike. Tee joskus niin, että annat hevosen päättää mitä se haluaa tehdä vai haluaako se tehdä mitään. Vara valita ei ole pilannut yhtäkään hevosta, sen sijaan valinnanvapauden puute on vakava hyvinvointiriski. Ole itse passiivinen ja anna hevoselle mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä itse teet. Jos se haluaa rapsutusta, rapsuta. Tämä toimii varsinkin niillä hevosilla, joilla ei ole suoraa kontaktia lajitoveriin.

 

 

 

Itseään vahvistavat käytökset

Käytös voi olla itsessään palkitsevaa. Miksi muuten laulaisimme autoa ajaessamme tai suihkussa? Tai miksi tanssisimme musiikkia kuullessamme? Joillekin tanssiminen ja laulaminen on itsessään palkitsevaa, siitä ei tarvitse saada mitään muuta kuin hyvä mieli.

Eläimillä, kuten meillä ihmisilläkin on käytöksiä, jotka vahvistavat itseään. Vaikka näitä käytöksiä ei vahvistettaisi, ne lisääntyvät silti. Joillekin koirille haukkuminen on täysin vaivatonta. Haukku pulppuaa koirasta ilman fyysistä ponnistelua. Mitä enemmän koira haukkuu, sitä enemmän se tulee haukkumaan jatkossakin. Hevoset, kuten meille on opetettu, ovat luotuja liikkumaan. Niille juokseminen voi muodostua itseään vahvistavaksi käytökseksi. Mitä enemmän hevonen juoksee, vaikkapa ihmisen alta pois, sitä todennäköisemmin se tulee juoksemaan jatkossakin. Pelko yleistyy myös helposti, eli sekin vahvistuu itsestään – mitä useammin hevonen säikähtää, sitä enemmän se säikkyy jatkossakin.

Eläimillä itseään vahvistavat käytökset ovat yleensä laji- ja rotutyypillisiä. Käytökset voivat liittyä ruokailuun ja ruuanhankintaan (jyrsiminen, pureskelu, saalistaminen), lisääntymiseen (jumputtaminen), puhtaanapitoon(karvojen nyppiminen) tai mihin tahansa käytökseen, joka on eläimelle tyypillistä. Lisäksi ns. sijaistoiminnoilla on tapana vahvistaa itseään. Sijaistoiminto tarkoittaa sitä, että stressaavassa tilanteessa eläin reagoi yllättävällä tavalla eli vaikkapa alkaa rapsuttaa itseään uhkaavassa tilanteessa.

Pakko-oireisella käytöksellä on niin ikään tapana vahvistua itsestään. Pakko-oireinen käytös on usein päämäärätöntä, toistuvaa, mutta palkitsevaa kaavamaista toimintaa. Hännän jahtaaminen koirilla on pakko-oire, samoin imppaaminen ja kutominen sekä kehän kiertäminen hevosilla. Kissojen pakko-oireista ehkä tyypillisin on karvojen nyppiminen, joka liittyy ylläpitokäytökseen (turkinhoito). Pakko-oireisen käytöksen vähentäminen mekaanisesti estämällä, kuten imppauspannalla, ei kannata, koska se ei poista tarvetta ja motivaatiota käytökselle. Panta jopa lisää hevosen kokemaa stressiä. Pakko-oireiden esiintymistä tulisi estää ennen kaikkea eläimen aikabudjettia muuttamalla ja tarjoamalla mahdollisuuksia lajityypilliseen käyttäytymiseen.

Itsestään vahvistuvia käytöksiä on hankala saada ärsykekontrolliin. Siksi en suosittele haukkumisen vähentämiseksi menetelmää, jossa koira ensin opetetaan haukkumaan pyynnöstä ja sen jälkeen sitä ei vain pyydetä haukkumaan. Se ei välttämättä toimi halutulla tavalla koska haukkuminen voi olla jo itsessään palkitsevaa. Siksi itseään vahvistavia käytöksiä kannattaa harjoituttaa maltillisesti ja yrittää mahdollisuuksien mukaan vahvistaa korvaavia käytöksiä.

 

Tutkijat haastattelivat 300 brittiläistä ammattitallia. Tarkoituksena oli selvittää, millaisia uskomuksia talleilla on stereotypioita kohtaan.

Edelleen uskotaan, että stereotyyppinen käytös tarttuu naapurilta. Siksi moniin talleihin ei haluta hevosta, joka imppaa, kutoo tai kärsii jostain muusta stereotyyppisestä käyttäytymisestä. (Stereotyyppinen käytös ei tartu, naapurit imppaavat tai kutovat, koska altistuvat samoille olosuhteille.)

Kolme neljästä käyttää edelleen käytöksen mekaanisesti estäviä menetelmiä, kuten  imppauspantaa ja kutomisen estäviä puomeja tai muita karsinan rakenteita. Liki puolet stereotypioista kärsivistä hevosista pidetään eristettyinä lajitovereistaan. (Näiden kaikkien menetelmien on todettu entisestään pahentavan hevosen stressiä ja lisäävän ongelmakäytöstä ja jopa aiheuttavan sitä hevosilla, jotka eivät siitä vielä kärsi.)

Yleisin pito-olosuhteiden muuttamiseen liittyvä kokeilu on ulkoiluajan lisääminen, lisätty liikutus, lajitovereiden seura, lelut sekä ruokintajärjestyksen muuttaminen. (Nämä keinot havaittiin sekä tutkimustalleilla että aiemmissa tutkimuksissa tehokkaimmiksi menetelmiksi vähentää stereotyyppistä käytöstä.)

Tutkija korostaa, että stereotyyppinen käytös johtuu siitä, ettei hevonen pääse tarpeeksi toteuttamaan erittäin motivoivaa käytöstä, kuten syömistä tai liikkumista; myöhemmin käytös yleistyy moniin muihinkin tilanteisiin. Ratkaisu löytyy usein olosuhteiden korjaamisesta.

Veterinary Record.2001

Imppaaminen on hankala käytösongelma. Moni painii ongelman kanssa löytämättä ratkaisua, joka parantaisi hevosen oloa.Toisaalta imppaamisen mekaaninen estäminen esim. pannan avulla lisää hevosen stressiä, ja taas toisaalta imppaamisen jatkuminen voi aiheuttaa ähkyä tai jatkuvia kipuja leuoissa. Molemmat vaihtoehdot ovat huonoja.

Tutkijat halusivat testata, kuinka suuri motivaatio hevosella on imppaamiseen. Hevoset opetettiin painamaan nappia silloin, kun ne halusivat impata. Napin painamisella hevoset saivat esille vaakasuoran tason, jota vasten ne kykenivät imppaamaan.

Tutkimus osoitti, että hevoset olivat valmiita työskentelemään impatakseen yhtä paljon kuin syödäkseen väkirehua. Tämä on huolestuttavaa ja osoittaa ongelman vakavuuden.

Ongelman ratkomisessa tulisi vaikuttaa hevosen imppaamismotivaatioon, ei ainoastaan estää imppaamista mekaanisesti.

Helpommin sanottu kuin tehty.

Motivation for cribbing by horses, Houpt 2012.