Eläimille joudutaan tekemään asioita niiden hyvinvoinnin takia. Käsittelytoimet voi jakaa niihin, joita on aikaa harjoitella ja niihin, jotka vain täytyy tehdä turvallisuuden tai terveyden takia. Ensin mainittuihin eläintä on mahdollista valmistella erilaisilla harjoituksilla. Jälkimmäisiä taas on hankala etukäteen harjoitella, ja toimenpiteet tehdään yleensä eläinlääkärin toimesta. Kaikki toimenpiteet eivät ole kivoja, eikä huolellinenkaan kouluttaminen välttämättä riitä valmistelemaan eläintä kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin. Koulutuksen suunnittelussa kannattaa huomioida se, kuinka usein toimenpidettä tehdään. On olemassa päivittäisiä, viikottaisia ja harvemmin tehtäviä toimenpiteitä. Peseminen, harjaaminen, kuljettaminen, kynsien leikkaaminen ja kavionhuolto ovat sellaisia toimenpiteitä, joihin kannattaa jo varhaisessa vaiheessa keskittyä harjoitusten avulla. Sen sijaan lääkkeiden antaminen tai verikokeen ottaminen ovat harvemmin tapahtuvia asioita, joihin eläintä voi kyllä valmistella, mutta täydellisyyttä voi olla hankala saavuttaa, ellei keskity asiaan täysillä ja käytä siihen aikaa.

Kun jokin toimenpide sujuu, ongelmaa ei ole. Sujuvuutta kannattaa tarkastella pitkällä aikavälillä, eli katsoa taaksepäin; miten eläimen suhtautuminen on muuttunut ja muuttuu? Toiveena on usein, että normaalit käsittelytoimenpiteet sujuisivat vapaaehtoisesti. Uhkakuva taas on se, että ne täytyy tehdä väkipakolla. Mitä enemmän eläimellä on positiivista kanssakäymistä ihmisen kanssa ja mitä enemmän sillä on hyviä kokemuksia, sitä paremmin se kestää myös puoliväkisin suoritettuja toimenpiteitä. Luottamuspankkiin voi tallettaa pahan päivän varalle, mutta nostoja sieltä voi tehdä vain rajallisen määrän.

Mitä enemmän hyviä kokemuksia on varastossa, sitä paremmin huonoja kestetään. Kuitenkin huonoihin kokemuksiin liittyy se käytännön ongelma, että käsittelytoimenpiteitä on todella hankala tehdä väkisin. Mitä enemmän eläin harjoittelee rimpuilemista, sitä taitavampi rimpuilija siitä tulee. Lisäksi hämäykset toimivat yleensä vain kerran tai kaksi, sen jälkeen eläin osaa välttää myös pienimpiä vihjeitä, jotka viittaavat ikävään toimenpiteeseen. Tässä yhteydessä kannattaa myös muistaa, että tilanne voi olla ikävä, vaikka eläintä ei sattuisi – sen tunne riittää asenteen muodostumiseen.

Eläin, joka kokee tarpeelliseksi puolustautua käsittelytilanteissa, käyttäytyy uhkaavasti. Se saattaa myös hyökätä. Tilanne on vaarallinen, eikä siihen tulisi reagoida heittämällä bensaa liekkeihin eli vastaamalla hyökkäykseen, koska se vain yleensä pahentaa reaktiota seuraavalla kerralla. Niissä tilanteissa, joissa eläin puolustautuu, ei ole voittajia tai häviäjiä vaan molemmat häviävät ja luottamuspankin tili menee pahasti pakkaselle.

Ongelmallista tilannetta kannattaa lähteä purkamaan niin, että miettii, mikä on lähes vastaavanlainen tilanne, jonka eläin vielä sietää. Sen jälkeen kannattaa toistaa tätä tilannetta ja yhdistää siihen mahdollisimman miellyttäviä asioita. Mitä enemmän pystyy järjestämään samankaltaisia tilanteita, jotka onnistuvat yhteisymmärryksessä, sitä paremmat mahdollisuudet on onnistua oikeassa tilanteessa. Otetaan esimerkiksi kynsien leikkaaminen. Mitä kaikkea voit kynsienleikkuutilanteessa muuttaa, jos se aina päättyy taisteluun ja hampaidenkiristykseen? Voit leikata kynsiä eri asennossa, voit leikata kynsiä ilman kynsileikkureita (kyllä, harjoitusmielessä), voit rapsuttaa kynsienleikkausasennossa, voit harjata kynsienleikkuuasennossa, voit ruokkia leikkaustilanteessa… Vaihtoehtoja on monia, ja kun omalle eläimelle löytyy se sopiva tapa, pääsee koulutuksessa usein nopeasti eteenpäin.

 

Tämä kuva on loistava! Se kiteyttää tyypillisimmän ajattelun käytösongelmissa – käyttäytyminen on monissa tapauksissa aivan normaalia, mutta se häiritsee omistajaa.

12401907_10207460531407928_2140131686061335274_o

 

Tyypillisiä ongelmia esimerkiksi hevosten kanssa ovat lastaaminen, kiinnisitominen, jalkojen nostelu tai kengitys, läheisriippuvuus, varusteiden pukeminen, säikkyminen… Ja moni muu asia. Itse asiassa näin toimiva hevonen on enemmän normaali kuin epänormaali. Sen koulutus voi olla kesken. Nämä lajityypilliset ominaisuudet ovat sellaisia, joihin hevonen täytyy huolellisesti valmistella. Nämä asiat ovat meille ihmisille itsestäänselvyyksiä, mutta hevosille keskimäärin hyvin vaikeita.

Läheisiippuvuus on yksi esimerkki ongelmasta, johon moni törmää. Hevonen ei suostu yksin poistumaan muiden näkyvistä, ei lähde pihasta pois tai ei jää yksin talliin. Erittäin sosiaaliselle eläimelle sosiaalinen eristäminen lajitovereista on lähtökohtaisesti hankalaa, ja hevonen on erikseen koulutettava sietämään eristystä. Sama pätee lastaamiseen, kiinni sitomiseen, jalkojen nosteluun ja varusteiden pukemiseen sekä selkäännousuun – kaikki tilanteet saattavat muistuttaa hyökkäystä tai vakavaa vaaraa, mikä aiheuttaa hevosessa pelkoreaktion. Pakoeläin ei halua joutua nurkkaan ahdistetuksi eikä se halua takertua päästään tai jalastaan kiinni mihinkään. Myös aggressiivinen käytös on normaalia; kaikki terveet eläimet puolustautuvat uhkatilanteissa, jos paon mahdollisuus on poistettu.

 

Lajityypillinen-käyttäytyminen

Kaikilla eläimillä on tarve käyttäytyä lajilleen tyypillisellä tavalla, ja tämä tosiasia kannattaa ottaa huomioon. Meidän silmissämme huono käytös on siis joskus täysin normaalia. Lisähaasteen aiheuttaa se, että näiden luontaisesti hankalien asioiden kouluttaminen voi viedä enemmän aikaa ja vaivaa kuin luontaisesti helpompien asioiden opettelu. Monesti ihmisten asenne eläimelle luontaisesti hankalia asioita kohtaan on väheksyvä, koska mielestämme niissä ei vielä tapahdu mitään oman harrastuksemme kannalta oleellista – saatamme pitää niitä tehdasasetuksina.

Millainen sitten on normaali eläin? Normaali eläin käyttäytyy samalla tavalla, kuin valtaosa kyseisen lajin edustajista. Kaikki lajityypillinen käyttäytyminen on eläimelle normaalia. Esimerkiksi hevoselle on normaalia pureskella karsinan seiniä, säikkyä uusia asioita ja huutaa kavereiden perään. Mikäli nämä asiat ärsyttävät, kannattaa a) suunnata ei-toivottua toimintaa sallittuun kohteeseen, b) opettaa uusia toimintamalleja pelästymistilanteisiin ja c) tehdä vaikeista asioista kannattavia.

ongelmakaavio

 

 

Uudet tilanteet, uudet paikat, uudet koulutettavat asiat, uudet ihmiset. Kaikki nämä altistavat eläimiä stressille, joka ei ole eläimelle tai meille hyödyllistä. Esimerkiksi varsan elämä mullistuu täysin vieroituksen aikana, se onkin yksi hevosen elämän vaikeimmista tilanteista. Samassa rytäkässä voi muuttua ruokavalio, paikka, seura ja ihmiset eli koko elämä.

Koulutus- ja käsittelytilanteet ovat nuorten ja kokemattomien hevosten (toki vanhojen ja kokeneidenkin) kanssa vaarallisia. Klinikkatilanteet ovat aina vaarallisia sairaiden, huumattujen ja pelokkaiden hevosten kanssa. Mitä voisimme tehdä, jotta vaikeat tilanteet tulisivat hiukan helpommiksi ja kenties myös hiukan turvallisemmiksi? Pelkoreaktio ei ole toivottu ilmiö hevosten käsittelyssä. Hevoset pelkäävät monia asioita arkiympäristössään; näistä asioista harva on todellinen uhka eläimelle. Pelkoreaktioiden vähentäminen helpottaa sekä hevosen että sen käsittelijän elämää ja parantaa turvallisuutta.

Rauhallinen lajitoveri rauhoittaa. Hevonen ei pelkää tai jännitä yhtä paljon uutta tilannetta, jos sillä on seurana jo aiemmin tilanteeseen/ärsykkeeseen tottunut, rauhallinen hevonen. Varsojen sykkeen ja käytöksen perusteella voitiin todeta, että rauhallisella lajitoverilla on rauhoittava vaikutus (Christensen et al. 2008). Samaa ideaa voidaan käyttää niin, että tuttu henkilö seisoo pelottavan ärsykkeen vieressä – tämä voi nopeuttaa hevosta lähestymään pelottavaa ärsykettä (Christensen, 2012).

Pitääkö tämän rauhallisen lajitoverin tai ihmistoverin sitten olla aito?

Peileistä on todettu olevan hyötyä eristämisestä johtuvaan stressiin ja pakko-oireiseen käyttäytymiseen. Mikä kiinnostavinta, kutominen väheni merkittävästi, kun tallin seinään laitettiin kuva toisesta hevosesta (Mills & Riezebos, 2005). Kun näyttää vielä lisäksi siltä, että hevonen kykenee erottamaan ihmiset kuvista ja siirtämään tiedon koskemaan oikeita ihmisiä (Stone, 2010), voisi kuvia käyttää paljonkin hevosten koulutuksessa apuna.

Mihin rauhallisten hevosten kuvia sitten kannattaisi maalailla? Miksei tallin käytäville, maneesin seiniin ehdottomasti ja klinikan seiniin ainakin. Hammaslääkärin lampussa oli piirroshahmo. Maneesi ja klinikka ovat paikkoja, joissa hevosen on oltava ainakin joskus muista erossa. Pelkästään erossa olemisen stressi vaikuttaa hevoseen. Kun tähän lisätään ihmisen aiheuttama hyvä tai paha stressi, voi hevonen muuttua vaaralliseksi ja sen pelkoreaktiot saattavat voimistua. Paikoissa, joissa ollaan lajitovereista erossa, mutta joissa toivotaan parasta keskittymistä, kannattaa hevosen olo tehdä mahdollisimman turvalliseksi omankin turvallisuuden kannalta. Seiniin maalatut laiduntavat hevoset saattavat toimia parhaimmillaan turvallisuudentunteen luojina ja vähentää stressiä. Ainakin kannattaa kokeilla!

Muita kokeilemisenarvoisia kuvillakoulutusasioita ovat eläinlääkäriin ja kengittäjään vastaehdollistaminen ja miksei tulevaan ostajaan. Jos tallityöntekijä vaihtuu, voisiko hevosten kokemaa stressiä lievittää sillä, että liimaisi jokaisen ruokakupin viereen uuden työntekijän kuvan paria viikkoa ennen töiden aloittamista? Ajatelkaa miten paljon voisimme kouluttaa olematta itse paikalla. Tai sitähän tapahtuu muutenkin koko ajan, meistä on kiinni se, mitä hevonen ympäristössään näkee.

  • Christensen et al. 2008.
  • Christensen, 2012
  • McGreevy et al. 2014
  • Mills & Riezebos, 2005

Syitä kavionhoito-ongelmiin ovat kipu (suljettava pois), opittu vastustelu, pelko ja kouluttamattomuus.

Kengitysongelmainen hevonen voi pelätä yhtä asiaa tai useita eri tekijöitä kengitystilanteessa. Se voi pelätä paikkaa, jossa se kengitetään tai muita toimenpiteeseen viittaavia ärsykkeitä. Pelokas hevonen on vaarallinen sekä itselleen että kengittäjälle, se käyttäytyy arvaamattomasti ja on vaikea hallita voimalla.

Opittu vastustelu liittyy usein siihen, että hevonen kokee tilanteen epämukavaksi  ja se oppii yrityksen ja erehdyksen kautta välttämään näitä tilanteita sekä varsinaista tilannetta edeltäviä asioita. Opittu vastustelu voi olla lievimmillään nojaamista tai jalan poisriuhtaisuja ja pahimmillaan kengittäjän potkimista tai uhkailua.

Hevonen voi olla kengitysongelmainen lisäksi vain siitä syystä, ettei sitä ole siihen koulutettu tai koulutus on jäänyt kesken. Harva odottaa varsoilta täydellistä suoritusta kavioiden vuolemisessa. Varsojen kohdalla harjoittelu on oikein toteutettuna yleensä helpompaa kuin aikuisilla, joilla on jo mahdollisia ikäviä kokemuksia. Aikuisilta hevosilta sen sijaan odotetaan paljonkin, vaikkei niiden koulutushistoriaa aina tunneta. Aikuisilla hevosilla saattaa olla oppimishistorian myötä kehittynyt ei-toivottu asenne koko tapahtumaa kohtaan.

Aikuisilla kengitysongelmaisilla täytyy ensin työskennellä, jotta tilanne saadaan neutraaliksi. Vielä tämän jälkeen tarvitaan paljon toistoja, jotta toimenpide muodostuu hevosen näkökulmasta kannattavaksi. Hevonen, joka kokee kengityksen tai vuolun kannattavaksi on turvallinen ja käyttäytyy ennakoitavalla tavalla.

Oli kyseessä varsa tai aikuinen, kouluttajan tavoitteena on klassista sekä operanttia ehdollistamista käyttäen opettaa hevoselle a) kaikki kengitystilanteen vaiheet sekä toimintatavat niihin sekä b) että kengitys ja jalkojenhoito on hauskaa.

Käytännön koulutuksessa olen havainnut, että mitä enemmän hevosella on vapautta liikuttaa päätä ja kaulaa tasapainottaakseen itseään harjoitustilanteessa, sitä paremmin hevonen suoriutuu.

Kun eläin inhoaa jotain hoitotoimenpidettä ja omistaja haluaa, että se sujuu tulevaisuudessa helpommin, omistajan kannattaa käyttää klassista tai operanttia vastaehdollistamista. Vastaehdollistaminen tarkoittaa, että eläimen mielestä inhottavaan toimenpiteeseen liitetään jokin eläimen mielestä mukava asia. Kun näitä kahta yhdistetään tarpeeksi monta kertaa, oppimisteorian mukaan eläin alkaa suhtautua aiemmin inhottavaan asiaan paremmin. Näin tapahtuu myös neutraaleille asioille – mitä hauskempia asioita jonkin toisen asian ympärille liittyy, sitä positiivisemmin eläin suhtautuu siihen ensimmäiseen asiaan.

Lähtökohtaisesti eläimellä on aina jokin asenne asioita kohtaan. Me voimme omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, onko asenne positiivinen vai negatiivinen. Käsittelijän turvallisuuden kannalta positiivinen asenne on huomattavasti toivottavampi.

Mikäli sinun pitäisi ensimmäistä kertaa klipata hevonen X ja sen ”kärsivällisyys pettäisi” korvia lähestyttäessä, sinulla olisi suurempi mahdollisuus vaikuttaa tulevaisuuden käyttäytymiseen kuin uskotkaan. Voisit omalla päätökselläsi joko laittaa hevoselle huulipuristimen tai ottaa avustajan syöttämään sille herkkuja. Jokainen, joka tekee ratkaisuja, kouluttaa eläintä ja vaikuttaa eläimen asenteeseen jopa pysyvästi.

Hevonen, jonka ”kärsivällisyys pettää”, todennäköisesti tuntee olonsa epämiellyttäväksi. Huulipuristin saa todennäköisesti sen tuntemaan olonsa vielä epämiellyttävämmäksi. Epämiellyttävä tunnetila tallentuu hevosen muistiin, ja laukaiseva ärsyke voi olla klipperi. Onnea vaan ensi vuoden yritykselle.

Jos taas avustaja syöttää hevoselle herkkuja, hevonen saattaakin ajatella, että tilanne kääntyy lopulta hauskaksi (edellyttäen, että koulutus tehdään teknisesti oikein ja että hevonen on toimintakykyinen eli pystyy syömään). Parhaassa tapauksessa hevonen oppii, että korvien lähestyminen klipperillä tarkoittaa porkkanaa ja alkaa toivoa klippaamista.

Aina ei tarvitse aloittaa aivan alusta. Jos asiat sujuvat, ei niistä kannata lähteä tekemään ongelmia. Jos jokin asia sujuu eikä vaikeudu ajan kuluessa, kannattaa ottaa siitä ilo irti. Hyvä mittari sille, mitä kyseinen elukka missäkin tilanteessa kestää, on toimintakyky. Toimintakykyisen eläimen tunnistaa helpoiten siitä, että se kykenee syömään.

Jos koira antaa leikata kynnet pitkin hampain tai antaa pyyhkiä tassut vastahankaisesti, ei tarvitse välttämättä lähteä kouluttamaan asiaa uudelleen alusta asti näyttämällä kynsileikkureita kymmenen metrin etäisyydeltä ja antamalla herkkuja. Yleensä riittää, että syöttää koiraa samalla kun leikkaa kynsiä (edellyttäen, että se on toimintakykyinen eli pystyy syömään) – vähitellen se alkaa pitää toimenpiteestä. Halusi se sitä tai ei. 

On lukuisia keinoja, joilla asia Y saadaan tehtyä nyt. Kannattaa muistaa, että kaikilla niillä keinoilla, joita käytät nyt, on vaikutus siihen, miten asia Y saadaan tehtyä huomenna, viikon päästä tai vuoden kuluttua. Siksi kannattaa miettiä hyvin tarkkaan, mitä tekee. On eläimiä, joilla kaikki keinot on käytetty loppuun.

Tämä herkkuihin kannustaminen ei ole mitään lässynlässynkukkahattuilua. Se on eläimen ehdollistamista, joka aiheuttaa anatomisia muutoksia sen aivoihin. Ehdollistumista tapahtuu joka tapauksessa, koulutimme eläintä tietoisesti  tai emme. Siksi kannattaa pohtia vakavasti sitä, mitä asenteita eläimelleen haluaa rakentaa ja mitä asenteita muut eläimen kanssa työskentelevät asiantuntijat eläimelle rakentavat.

Englannissa tutkittiin valtavasta aineistosta, mitkä tekijät vaikuttavat siihen, että hevonen käyttäytyy huonosti ratsastettaessa. Tutkimuksessa tarkasteltiin liki 800 hevosta.

Tutkimuksesta kävi ilmi että käytösongelmaisilla oli taustalla jokin tai useampi näistä:

  1. Satulan sopivuus ja laatu – yleissatuloilla enemmän ongelmia
  2. Kavionhoito ja kengitysväli – mitä pidempi kengitysväli, sitä enemmän ongelmia
  3. Oikominen koulutuksessa – erilaiset apuohjat ja välineet, joilla hevosta yritetään ankkuroida keinotekoisesti tiettyyn asentoon

Mitkä seikat olivat yleisiä niillä, joilla ei ollut käytösongelmia?

  • omistaja vietti paljon aikaa hevosen kanssa treenin ulkopuolella
  • hevoslähtöinen ajattelu – hevosen ehdoilla

Tutkimus ei selvittänyt onko tekijöiden välillä syy-seuraussuhdetta. Voidaan kiinnostuneina pohtia, löytyykö sellaista.

Pahimmassa tapauksessa voi olla, että ongelman aiheuttaa epäsopiva satula ja sitä ongelmaa ratkotaan vaikkapa apuohjilla.

Hockenhull, Greighton 2012.