Moni hevonen ällöää tuubista annettavia lääkkeitä. Pahimmillaan näinkin pienestä asiasta tulee iso taistelu ja lopputuloksena kalliit lääkkeet koristavat omistajan housuja.

Hevosen voi kouluttaa sietämään ja jopa pitämään erilaisista pelkoa tai inhoa aiheuttavista asioista hyödyntämällä klassista ehdollistumista. Tämä tarkoittaa sitä, että aiemmin pelottava/inhottava asia yhdistetään toistuvasti johonkin mukavaan/ihanaan asiaan. Kun arkiset pienet asiat onnistuvat helposti, hevosen kanssa on miellyttävä toimia.

Klassista ehdollistamista voi käyttää useissa ongelmissa, kuten kengitysongelmissa, lääkäripelossa, klippauspelossa, lastausongelmissa.. vaikka missä. Esimerkkitapaukseksi valitsin tuubilla suuhun annettavat lääkkeet. 107

Vaihe 1. Ruiskuta tuubista omenamehua tai melassivettä ruokakuppiin tai muuhun astiaan, josta hevonen sitä juo.

086

Vaihe 2. Pida tuubia yhä lähempänä kippoa ja pursota lisää kuppiin sitä mukaa kun hevonen juo. 102 

082

Vaihe 3. Ahne hevonen alkaa ennakoimaan ja haluaa herkun suoraan tuubista ilman välivaiheita suuhunsa.

084

Vaihe 4. Hevonen yhdistää tuubin herkkuihin, joten se ei enää kavahda tai liimaa huuliaan yhteen sellaisen nähdessään.

Jatkossa kun hevoselle pitää antaa myös pahanmakuisia aineita, kannattaa varata herkkutuubi, jonka antaa pahanmakuisen lääkkeen jälkeen. Näin mielikuva tuubista säilyy positiivisena.

Se on kyllä semmonen juttu että meikäläinen ei ala noita makkarapusseja kantamaan joka ikinen päivä mukana. Asia on niin, että koiran pitää oppia ilman tuota ainaista herkuttamista. Ja piste. Eli mikä on se vaihe, kun makupalat voi jättää pois? Ja sitäpaitsi, mulla on sakemanni joka työskentelee rotumääritelmän mukaan miellyttämisenhalusta.

Aina kuulee sitä valitusta, kun on kouluttaminen niin hankalaa kun pelkillä makupaloilla tehdään kaikki asiat. On se niin hankalaa pitää taskussa niitä homehtuvia lihapullia. Jäkäjäkä, namittajat on sitä ja tätä ja vanhan liiton ihmiset tietää miten koira koulutetaan. Liian usein näkee kuivanappuloita ”palkkioina”, yleensä niitä on liian vähän; se palkkio annetaan muiden huomaamatta. Jos makupaloja ei haluta kantaa mukana, niin miksi kuitenkin rankaisuja tai korjauksia ollaan valmiita kantamaan mukana? Ei nakkia, mutta hihnasta repimistä ja huutamista kyllä.

Se on aivan sama, käytetäänkö makupaloja vai ei. Pääasia on, että jos ollaan vahvistamassa käytöstä, on oltava käytössä vahvisteita. Voidaanhan toki olla vain ja hengailla, viettää laatuaikaa koira hihnan päässä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä kouluttamisen kanssa. Mikäli haluamme kouluttaa koiraa tehokkaasti ja nopeasti, meillä on oltava vahvisteita, joilla voimme koiran käytöstä vahvistaa. Meillä on oltava jotain, jota koira haluaa. Kun meillä on, mitä koira haluaa, voimme kouluttaa.

Monesti kokeilemme vähän kaikkea; vähän namia, vähän johtajuutta, vähän rankaisuja. Lopputulos jää valjuksi. Ei se koira mene pilalle hyvistä herkkupaloista. Ei herkkujen antamisessa ole mitään hävettävää. Pitää tietää mitä toimintaa haluaa vahvistaa, ja olla tarkkana. Herkuttaminen ei todellakaan ole sitä, että kaikissa tilanteissa koiraa ”vain” syötetään. Mistäköhän ennakkoluulot herkuttamista vastaan ovat aiheutuneet? Kieltäminen, pois kitkeminen ja korjaaminen ovat yhteiskunnallisesti paljon hyväksyttävämpiä kuin palkitseminen ja kiittäminen vahvistaminen. Ehkä joku on sanonut että koira se vaan ylpistyy kun sitä koko ajan kehuu.

Kun koira oppii asioita, se tekee niitä mielellään ja oma-aloitteisesti. Silloin voidaan siirtyä satunnaiseen vahvistamiseen, eli palkitaan istumisista vain parhaat. Emme voi jättää vahvisteita pois, koska silloin käytös sammuu. Koira istuu ja istuu, mutta ei saa mitään palautetta, jolloin se alkaa istua yhä vähemmän.

Mieti mitä haluat. Sitten vain teet sen. Kouluttaminen on käytöksen esiintymistodennäköisyyteen vaikuttamista.