Vain yksi hetki

Ratsastuksen kuvaaminen puhuttaa. Kaikista saa huonoja kuvia, se on totta. Kuva edustaa yhtä hetkeä, sekin on totta.

Pienillä hetkillä on kuitenkin merkitystä, jos tarkastellaan ratsastusta mahdollisimman objektiivisesti. Vaikka kouluratsastuksen kauneus on osin tuomarin silmässä, joitakin asioita voidaan mitata. Mittaaminen tuo suoritukset vertailuun uudella tavalla.

Kun mitataan ratsastusta, voidaan tarkastella vaikkapa pään tai korvien asentoa. Nämä ovat ns pitkäkestoisia tapahtumia, joita mitataan usein minuuteissa ja ilmoitetaan, kuinka monta prosenttia ajasta pää tai korvat olivat missäkin asennossa. Jos ratsastaja A ratsastaa tunnin, josta hänen hevosensa korvat ovat tötteröllä 48 minuuttia, mitä voimme päätellä? Emme paljon mitään. Kiinnostavaa olisi se, onko samalla hevosella korvat tötteröllä yhtä paljon, kun ratsastaja B, C tai D ratsastaa sillä. Tai onko kaikilla hevosilla kyseisessä paikassa korvat tötteröllä, tai onko korvat tötteröllä liikkuvilla hevosilla jokin toinen yhteinen piirre.

Toisaalta ratsastuksen aikana tapahtuu paljon muutakin: hevonen pureskelee, avaa suuta, heiluttaa häntää, nykii päätä, säikkyy, hirnuu yms. Nämä ovat juuri niitä kertaluonteisia tapahtumia, joiden kanssa kuvaamisen vastustajat ovat tarkkana. Näitäkin voi laskea, nämä lasketaan kappaleissa ja ilmoitetaan taajuutena, eli kuinka usein asia tapahtuu. Jos ratsastaja A ratsastaa tunnin, hevonen voi vaikkapa säikähtää neljä kertaa. Keskimäärin kyseinen hevonen säihkähtää siis kerran vartin aikana. No, tämä on tietenkin sattumaa. Kunnes pystytään toistamaan mittaus niin monta kertaa, ettei käyttäytymistä selitä pelkkä sattuma. Jos hevosia on vaikkapa sata, ja ne kaikki säikähtävät kerran vartissa ratsastajalla A, mutta vain kerran tunnissa ratsastajalla B, mitä se kertoo meille? Ehkä voisimme tutkia hieman lisää, mikä ratsastajan A toiminnassa voisi vaikuttaa siihen, että hevoset säikkyvät?

Näistä kahdesta laskutavasta saadaan paljon tietoa, jossa ratsukon tuttuus tai vaikka saappaiden kiiltävyys eivät vie huomiota toisaalle. Heitänkin haasteen kaikille lukijoille. Kuvaa omaa ratsatustasi videolle. Valitse yksi tai kaksi juttua, joihin haluat kiinnittää huomiota. Ne voivat liittyä hevoseen tai ratsastajaan. Laske nämä jutut joko prosentteina ajassa eli minuutteina tai taajuutena eli kertoina. Jaa laskutoimituksesi tänne, niin vertaillaan! Kannattaa yrittää pysyä objektiivisena 🙂

Esimerkkejä laskettavista asioista: kuinka monta kertaa maiskutat, kuinka monta kertaa hevonen raaputtaa päätä jalkaansa, kuinka monta kertaa se pysähtyy, kuinka monta kertaa taputat hevosta, missä asennossa hevosen korvat ovat jne.

Lue täältä mitä esimerkiksi ratsastusvideoista voi havaita.

Muuttuvat ihanteet – pää ja kaula

Julkaisen tämän kirjoituksen uudelleen, koska se on edelleen ajankohtainen. Minusta on kiinnostavaa, että kuten koirarotujen tietyt piirteet, ratsastuksenkin tietyt piirteet ylikorostuvat. Yksi tällainen on hevosen pään ja kaulan asento.

Tutkimuksia aiheesta on tehty lukuisia. Niissä on havaittu, että turpa ryntäissä on stressaavaa. Lisäksi kaikki muutkin asennot, jotka on aikaansaatu piuhoja kiristämällä ylös tai alas, ovat hevoselle stressaavia. Eikä ihme – hevosen pään ja kaulan kuuluu liikkua kun hevonen liikkuu; hevonen käyttää päätä ja kaulaa tasapainon säilyttämiseen.

Olisiko hyödyllistä joskus katsoa hevosta ja miettiä, miksi se pitää päätään kussakin asennossa? Olisiko hyödyllistä opettaa hevonen liikkumaan pää tietyssä asennossa, eikä sitoa päätä haluttuun asentoon? Narut on hankala häivyttää, eli hyvin harvoin hevonen liikkuu samassa asennossa ilman naruja kuin niiden kanssa. Voiko olla mahdollista, että hevonen itse tietäisi, mikä asento on sen liikkumisen kannalta optimaalisin? Voiko olla mahdollista, että hevosen liikkumitapaa ja -asentoa voisi muuttaa jollain muulla tavalla kuin ohjista vetämällä?

Muoto, meidän kaikkien rakas osoitus siitä, että osaamme ratsastaa. Joka tuutista tulee mantraa, jonka mukaan eteen-alas rentouttaa, säästää selkää ja on edellytys kaikelle muulle. Joo, eteen-alas-harjoittelu voi olla hyödyllinen yläkautta silmiin katsovalle hevoselle, mutta kuinka monta vuotta eteen-alas täytyy tahkota vaikkapa suokilla, jolle se on perusasento? Mikä on seuraava askel eteen-alas – treenistä, eli millä hevosen pää nostetaan kouluratsastussääntöjen mukaiseen asentoon? Vai nouseeko se niska sieltä feenikslinnun lailla yhtenä kauniina päivänä? Sivuhuomiona vielä eteen-alas-treenistä: siitä tulee usein taakse-alas-treeni, kun kuono ei osoitakaan menosuuntaan vaan otsa.

Kouluratsastuksen säännöissä kerrotaan, että niskan tulee olla korkein kohta. Jos tämä asento lähtökohtaisesti kipeyttää hevosen selkää, niin johan on raaka laji. En usko, että kouluratsastuksen taustalla on ajatus siitä, että hevosta harjoitettaisiin täysin erilaisessa asennossa kuin mitä sen radalla kuuluisi olla.

 

____________________________________________________________

Hain googlen kuvahaulla kuvia hakusanalla dressage 1940’s ja niin edelleen. Mielenkiintoista oli löytää selkeä muutos hevosen pään asennossa. Miltäköhän kouluratsastus näyttää kymmenen vuoden päästä?

Oma ehdoton suosikkini on 60-luku. Missä pidetään 60-luvun tunteja? Mikä sinun suosikkisi on?

1940-luku

1950-luku

60-luku

70-luku

80-luku

90-luku

2000-luku

2010-luku

Kukaan ei koskaan ole riittävän hyvä ratsastaja. Hevonen voi kuitenkin olla täysin tyytyväinen, vaikka ratsastaja ei olisi taitava. Toisaalta hevonen voi olla täysin tyytymätön, vaikka kyydissä olisi olympiamitalisti.

Hevosen tyytyväisyys tai tyytymättömyys riippuu ratsastajan teoista, ei ominaisuuksista. Se, mitä väliä hevosen tyytyväisyydellä on, onkin ihan toinen juttu.

Tutkimuksessa mitattiin terapiahevosten stressitasoa, kun niiden selässä tasapainotteli ryhmä liikuntarajoitteisia tai terveitä lapsia. Hevosten stressitaso oli merkittävästi pienempi, kun selässä oli liikuntarajoitteinen lapsi. Syytä tähän ilmiöön ei pystytty osoittamaan, mutta tutkijoiden mukaan kyse voi olla siitä, että hevonen stressaa vähemmän, kun se oppimishistoriansa kautta tietää, että liikuntarajoitteinen ihminen ei voi vaikuttaa hevoseen niin voimakkailla avuilla kuin ”terve”. Hevonen nähtävästi todella arvostaa ratsastajaa, joka ei rätki tai potki tai kisko. Tätä näkemystä tukevat useat muutkin tutkimukset, joiden mukaan ratsastajan ”tehokkuus” eli apujen voimakkuus tai hevosen luonnollisen liikkeen tai tasapainon estäminen (pään asento) vaikuttaa hevoseen sen stressitasoa nostavasti. Esimerkiksi LDR-muodossa hevosten stressitaso nousee verrattuna vapaaseen muotoon.

Olemme ehkä perinteisesti ajatelleet, ettei työnteko saa olla hauskaa hevosellekaan. Humputtelu on eri juttu, mutta kun tehdään töitä niin tehdään kunnolla. Tämä töiden teettäminen saattaa joskus edellyttää kovempia apuja, mutta lopussa kiitos seisoo. Vai seisooko? Miksi tosissaan liikkuminen ja liikkuminen pitäisi erottaa toisistaan? Miksi jumppaamme, väännämme, käännämme, vispaamme, venytämme, herkistämme hevosiamme kuin maailmanlopun edellä? Mikä on se lopputulos, jota tavoittelemme? Kuka pystyy todistamaan, että se on saavutettavissa kaikella tällä veivaamisella?

Jos hevonen viskoo päätään tai aukoo suutaan, vedä vähemmän. Jos se potkii ja protestoi, purista vähemmän tai riisu kannukset. Hevosta voi motivoida erilaisilla koulutustekniikoilla liikkumaan vaikka ihan oikea perunasäkki selässään siitä hirveästi stressaantumatta tai ahdistumatta. Hevosen voi opettaa reagoimaan apuihin nopeasti, ilman että joka päivä pidetään ”kurinpalautus” tai ”tehdään asiat selviksi”. Mitä jos vain opettaisimme hevosen tekemään juttuja?

Mihin sitten perustuu uskomus siitä, että taitamaton ratsastus kipeyttää hevosen tai rikkoo sen tai on sille muuten pahaksi? Miksi ratsastuskouluhevoset kestävät vuodesta toiseen jumputusta selässään ja tekevät jopa 20 vuoden työuria, kun kilpahevosilla aktiiviuran pituus on keskimäärin 2-4 vuotta? Kilpahevosten ura päättyy useiten myyntiin tai loukkaantumiseen (ja loukkaantumisia sattuu useiten, kun pienen loukkaantumisen jälkeen ei malteta pitää treenitaukoa).

Tässä kolme kysymystä, jotka voit hevosellesi esittää jos epäilet, että huono ratsastuksesi aiheuttaa sille kärsimystä:

  1. Antaako se kiinni tarhasta? Se välkkynä eläimenä tietää, että kiinni antamista seuraa ratsastus. Mitä helpompi se on pyydystää, sitä vähemmän se vastustaa vuorovaikutusta kanssasi ja ratsastusta.
  2. Antaako se pukea kamat ja päästääkö se sinut kyytiin? Mitä helpommin nämä sujuvat, sitä vähemmän hevonen ratsastuksestasi kärsii.
  3. Pitääkö hevonen korvia eteenpäin, kun ratsastat? Pärskiikö se tyytyväisenä? Vaikuttaako siltä, että se nauttii edes jostain? Jos se vaikuttaa tyytyväiseltä, se todennäköisesti on sitä. Ota tästä kaikki ilo irti. Kukaan ei kiellä tekemästä vaikkapa seuraavat kaksi viikkoa pelkästään niitä asioita, joista hevonenkin tykkää.

Luota omaan ja varsinkin hevosesi arvostelukykyyn!

  • Munsters et al., 2013
  • Sloet van Oldruitenborgh-Oosterbaan, 2010
  • Friedrich et al., 2013
  • Fazio et al., 2013

 

Vahvista aikeita
Yhtä tärkeää kuin vahvistaminen, on halutun käytöksen aikaansaaminen. Ilman haluttua käytöstä palkkioiden välinen aika pitenee turhaan ja eläin menettää mielenkiintonsa. Varmaan jokainen on ollut tilanteessa, jossa eläin turhautuu kun ei ymmärrä mitä halutaan. Jos vahvisteväli kasvaa liian suureksi, se vaikuttaa koulutukseen käytettävään kokonaisaikaan, koska yhden koulutussession aikana ei saada toivottua muistijälkeä muodostumaan.
Koska haluamme eläinten olevan täydellisiä, emmekä halua niiden oppivan mitään ”väärin”, olemme varovaisia kouluttajia. Voi olla, että ensin menee kuukausia tai jopa vuosia, jotka yritämme taistella ilman vahvistetta eikä mitään tapahdu. Kun sitten kyseiselle eläimelle sopiva vahviste löytyy, eläin kiinnostuu kouluttamisesta ja aktivoituu. Tällöin kouluttaja onkin liemessä – eläin voi olla jopa liian aktiivinen oppija, mikä on ongelma varsinkin silloin, kun emme tiedä mitä olemme tekemässä.
Me olemme erityisen varovaisia silloin, kun eläin tekee jotain sinnepäin. Jostain syystä vanha uskomus siitä, että jos hyväksyt nyt näin loivan väistön, se ei enää koskaan väistä jyrkästi tai jos se nyt ei hyppää tätä estettä puhtaasti (väsyneenä), se ei enää koskaan hyppää mitään, elää edelleen voimakkaana. Vaatimisessa on sellainen ongelma, etä jos siihen liittyy voimakkaat avut tai merkit, tapahtuu samalla tottumista eli turtumista. Silloin jatkossakin tarvitaan yhä voimakkaampia apuja, mikä ei tietenkään ole toivottavaa. Isoista epäselvistä tai yhtäaikaisista merkeistä on hankalaa päästä pieniin, huomaamattomiin merkkeihin. Selkeistä, helposti eroteltavista ja yksinkertaisista merkeistä on mahdollista päästä pieniin apuihin. Jos hevonen ymmärtää avun ja kokee siihen vastaamisen palkitsevaksi, se alkaa vahvistaa ratsastajan käytöstä vahvistamalla aietta. Ennakointi on tästä syystä hyvä asia – hevonen tarjoaa viimeksi oppimaansa asiaa jo pienestäkin ratsastajan vihjeestä.
Eläimille ei saa antaa periksi, ja ne laiskistuvat jos niiltä ei vaadi mitään – kuulostaako tutulta? Kouluttamisessa vaikin tehtävä on miettiä, mitä haluaa ja mikä on toivottu lopputulos. Kun tämä on selvillä, loppu on helppoa. Haluttuun lopputulokseen pääsee nopeiten, kun vahvistaa oikeansuuntaisia aikeita. Sen sijaan, että jätetään vahvistamatta ns. sinnepäin-yritykset ja huudetaan ”kerran vielä”, kunnes homma menee oikein, kannattaisi joskus kääntää asetelma toisin päin. Joskus kannattaa kokeilla mitä tapahtuu jos palkitseekin hyvin pienestä. Jos käytössä on selkeästi erotettava yksittäinen apu, joka hevosen on mahdollista ymmärtää, kannattaa rakentaa reaktiota niin, että alkuun on tyytyväinen pieneenkin reaktioon.
Varsoja opetettiin eteen-merkkiin eri vahvisteaikatauluilla. Eteen-merkkinä käytettiin painetta riimuun. Osalla varsoista paine poistettiin ensimmäisen askeleen kohdalla, osalla toisen askeleen kohdalla ja osalla neljännen askeleen kohdalla.
Ketkä oppivat nopeiten kävelemään eteenpäin 8 metrin matkan?

Kootuissa askellajeissa hevonen taivuttaa takajalkoja voimakkaammin alleen. Ratsastaja vaikuttaa istunnallaan ja pohkeellaan hetkellisin mutta usein toistuvin avuin, pyytäen hevosta eteenpäin kohti kättä. Pidätteiden tulee päästää riittävä määrä energiaa eteenpäin. Kokoamista ei saada aikaan lyhentämällä askelta liian tiukoilla ohjasotteilla vaan aktivoimalla takajalkoja istunnalla ja pohkeella.

Tämä on ote kouluratsastussäännöistä. Kokoaminen tämän mukaan edellyttää ristiriitaisia apuja, eli kättä, jalkaa ja istuntaa samaan aikaan. Mielestäni tässä on havaittavissa sama ilmiö, kuin tavallisessa ratsastuksessakin – käsi on tabu. Kättä ei saa käyttää. Ohjista ei missään nimessä vedetä, eihän? Pääasialliset hevoseen vaikuttavat avut ovat jalka ja istunta, tietenkin. Ja mitä korkeammalla tasolla koulutus on, sitä vähemmän merkitystä ohjilla on. Ne ovat lähinnä koristeet. Ratsastaja ei vedä ohjista. Jos joskus näyttääkin siltä, että ohjissa on painetta, se on hevonen joka vetää. 

Kansainväliset huippuhevoset esittävät keskimäärin yhden konfliktikäytöksen joka neljäs sekunti. Tyypillisesti ne joko aukovat suutaan tai viuhtovat häntäänsä. Aukovatko ne suutaan, koska ratsastaja ei istu kunnolla? Jos ratsastajan painopiste heilahtaa, reagoiko hevonen siihen avaamalla suutaan? Suun aukominenhan ei tietenkään voi johtua siellä säilytettävistä kahdesta metalliesineestä, joista kulkee narut ihmisapinan käsiin. Miksi ihmeessä GP-hevonen menettää jarrut ja puree itseään kieleen? Jos sen lihaksistoa on kehitetty vaikkapa se 8 vuotta, alkeista kohti vaikeita liikkeitä – miten on mahdollista, että hevonen pystyy tekemään todella vaativia liikkeitä vieraassa ympäristössä, mutta ei tunnista jarruttavaa apua, joka on todennäköisesti koulutettu hevoselle jo pikku varsana? Eihän tällä varmastikaan ole mitään tekemistä jatkuvan suusta vetämisen ja siihen turtumisen kanssa, koska fakta on se, ettei kunnon ratsastaja vedä. 

Tutkimuksissa on havaittu, että kootussa ravissa hevosen takajalat eivät astu sen syvemmälle rungon alle kuin tavallisessa ravissakaan. On havaittu lisäksi, että luotiviivan takana liikkuminen, joka on yleinen tapa verkata hevosia a) aiheuttaa hevosessa stressireaktion, joka kumoaa mahdollisuuden rentouteen ja b) ei kehitä hevosen ylälinjaa vaan alalinjaa. Miksi rennolle onnelliselle urheilijalle halutaan aiheuttaa stressireaktio ennen starttia? Mihin kokoamisessa tarvitaan ylikehittynyttä alalinjaa, jota niin pitkällisesti jaksetaan treenata? Miten sitten takajalkoja aktivoidaan? Ja miten niiden aktivoinnin myötä niille siirtyisi suurempi osa painosta? Hevosen kokoaminen on edelleen suuri myytti. Sitä ei voi tehdä, ennen kuin x, y ja z. Kukaan ei tiedä tarkalleen, mitä apuja ratsastaja käyttää saadakseen aikaan kokoamisen – ilmeisesti kaikkia yhtäaikaa. Kokoamiseen tarvittavia apuja ei voi sanoin kuvailla. Riippuu niin paljon hevosesta. Kokoaminen edellyttää voimaa lihaksiin, joita treenataan ensin muilla liikkeillä (jotka eivät ole koottuja, mutta valmistelevat hevosta kokoamiseen).  Sitten kun nämä tapahtuvat, hevonen jonain kauniina päivänä nostaa itsensä alamäkeen kyntävästä maamyyrästä uljaaksi itsensä kantavaksi ratsuksi. 

Kun yritettiin tutkia, millä avuilla ratsastaja aikaansaa kokoamisen, analysoitiin (tietenkin) istuntaa. Havaittiin, että kootussa ravissa ratsastaja on aktiivisempi kuin kevyessä ravissa. Kuinka yllättävää. Tutkijat spekuloivat, että ehkä puolipidätteillä, eli istumalla hetkellisesti syvemmälle satulaan, ratsastaja saattaa ylläpitää kokoamista. Tutkijat havaitsivat, että koottuna hevonen laitetaan lyhyempään muotoon, mutta tästä oletuksesta huolimatta eivät mitanneet, mikä merkitys ratsastajan ohjasavuilla oli. Koska eihän niillä tietenkään mitään merkitystä ole, koska eihän ratsastaja käytä käsiään, vaan istuntaa. Kunnon ratsastaja siis laittaa hevosen muotoon istunnallaan.

Kouluratsastussäännöissä mainitaan kauan ennen kokoamista, että hevosen tulee säilyttää kevyt ja pehmeä tuntuma. Tuntuman hyväksyminen (hevoselle tai ratsastajalle) tai löytäminen on hankalaa, voi olla että osapuolista toinen vastustaa. Siitä moni on varmasti samaa mieltä, että kokoaminen edellyttää tuntumaa. Miten on kuitenkin mahdollista, että korkean tason hevoset ilmentävät tuntumaa vältteleviä konfliktikäytöksiä suorittaen samaan aikaan todella haastavia liikkeitä? Miten on mahdollista, että huipputason hevoselle tulee edes mieleen kesken radan heittää kieli kuolaimen yli? Harrastaa siis samaa, mitä entiset ravurit ratsu-uran alussa. Suuhun liittyvät konfliktikäytökset johtuvat lähes poikkeuksetta kuolaimista ja varsinkin niiden käyttäjistä (eli siitä ihmisapinasta), koska jos kuolaimet poistetaan, käytös loppuu. Tästä poikkeuksena sijaistoiminnot ja stereotyyppinen käytös, jotka nekin ovat yleensä alkaneet kuolainten kanssa, mutta jäävät päälle vaikka syy poistetaan. Mutta ei tietenkään, suun konfliktikäytökset eivät johdu ratsastajan kädestä. Koska kunnon ratsastaja käyttää pääasiassa istuntaansa, eikä varsinkaan vedä ohjista. 

Miksi ohjista ei voi edes puhua? Niillä ei luonnollisestikaan ole mitään tekemistä kokoamisen kanssa, mutta sitkeästi niistä jaksetaan pitää kiinni. Ohjista voi vetää kauniisti ja rumasti, sivistyneesti ja brutaalisti. Ratsastajan ilmeestä riippumatta hevosesta vetäminen tuntuu kuitenkin samalta. Ensimmäinen askel on myöntää. Ihmiselle on tyypillistä pitää kiinni käsillään, se vain on hyväksyttävä. Minä ainakin vedän ohjista, vedän niistä sekä vahingossa että tahallisesti. Jos kiellän itseäni edes ajattelemasta vetämistä, miten voisin koskaan korjata asiaa tietoisesti? Minusta se on varsin kaukainen ajatus, ettei ohjia tarvittaisi mihinkään, eikä se kai ole tarkoituskaan. Niillä on helpompaa antaa selkeitä vihjeitä kuin istunnalla, joka heittelehtii miten sattuu (kuten toki kädetkin siinä mukana). Miten esimerkiksi puolipidätte tehdään istumalla syvemmälle satulaan ja miten hevonen erottaa sen vaikkapa istunnalla hidastamisesta? Oppimisen näkökulmasta olen sitä kieltä, että toisistaan helposti eroteltavat merkit helpottavat kahden lajin välistä viestintää. Niin kauan kun ratsastus pysyy salatieteenä, eikä käytettyjä apuja voida edes kuvailla, hevonen on aina arvaajan roolissa. 

Nyt laitetaan pystyyn #puolipidäte- ja #kokoamishaaste. Haluan nähdä, miten hevonen kootaan puolipidätteellä tai istunnalla. Tutkimuksissa ei voida koskaan poissulkea muita mahdollisia samanaikaisia apuja, mutta tässä haasteessa voidaan. Anna jalkojen roikkua tekemättä niillä mitään. Sido ohjat solmuun ja kaulalle. Videoi istunnalla tapahtuva kokoaminen tai ilman ohjia tehty puolipidäte ja lisää linkki kommentteihin! Tällä haasteella voidaan todistaa, että istunnalla tehdyllä puolipidätteellä saadaan reaktio hevosessa aikaan, eikä ohjia todellakaan tarvita. 

Rhodin et al. (2009)

Byström et al. (2015)

1. Piaffe on erittäin koottua ja tahdikasta ravia, josta
saa vaikutelman liikkeen pysymisestä paikallaan.
Hevosen takaosan tulee laskea, painua syvemmälle
alle ja säilyttää eloisa, voimakas poljenta
tehden mahdolliseksi etuosan kevenemisen ja
mahdollisimman suuren lapojen irtonaisuuden.
Ristikkäiset jalkaparit nousevat ja laskevat vuoro-
tellen tasaisessa tahdissa.

1.1 Hevosen etukavion tulisi nousta etusäären
puolivälin korkeudelle ja takakavion suunnilleen
vuohisen korkeudelle.

1.2 Kauniisti kaartuneen niskan tulee olla korkeimpana
kohtana, otsalinjan luotiviivan suuntaisena. Kuo-
laintuntuman tulee säilyä kevyenä. Liike on elas-
tista, tahdikasta ja harmonista.

1.3 Piaffen tulee olla eloisaa ja ilmavaa, ja hevosen on
säilytettävä tasapainonsa. Vaikka liikkeelle on omi-
naista pysyminen lähes paikallaan, hevonen on ol-
tava koko ajan valmis vastaamaan ratsastajan
eteenpäin pyytäviin apuihin.

1.4 Siirtyminen hiukankin taaksepäin, epäsäännöllinen
poljenta takaosalla, ristiin astuvat etujalat sekä
etu- tai takaosan huojunta ovat karkeita virheitä.
Kiireisin ja erikorkuisin tai epäsäännöllisin askelin
ilman tahtia suoritettua liikettä tai askeleita ilman
piaffelle luonteenomaista lepovaihetta askeleessa
ei hyväksytä.

Piaffen tarkoituksena on esittää korkeinta
mahdollista kokoamisastetta antaen samalla
vaikutelma paikallaan pysymisestä.

Tutkijat kävivät läpi 60 GP hevosta ja niiden esittämät piaffet. Piaffesta analysoitiin lantion korkeus, niskan korkeus, niskan/kaulan korkein piste, ja etu- ja takakavion korkeuasema suhteessa säären ja vuohisen tasoon. Lisäksi koottiin tuomareiden pisteet ja verrattiin niitä liikkeen määritelmään. 

Tulosten mukaan GP-hevosten esittämä piaffe ei vastaa FEIn kuvausta kyseisestä liikkeestä, vaikkakin tuomareiden linja näyttää olevan johdonmukainen; he antavat pisteitä samankaltaisesta liikkeestä, vaikkei se vastaakaan sääntöjen määritelmää. 

Piaffen aikana lantio oli keskimäärin merkittävästi ylempänä kuin pysähdyksessä. Kaulan korkein kohta oli useimmin joku muu kuin niska piaffen aikana. Etukavio ei yltänyt säären puoliväliin eikä takakavio vuohiseen. Annettujen pisteiden määrällä ei ollut yhteyttä askelkorkeuteen, niskan korkeusasemaan eikä lantion tasoon, näitä asioita tuomarit eivät seuranneet. 

Arvostelulajissa kokonaisuudella ja vaikutelmalla on suuri merkitys. Tuoko kokonaisvaikutelma pisteitä enemmän kuin liikkeiden tekninen suorittaminen? Miten ”oikean” piaffen voi tunnistaa sekunneissa? 

Kumpi on oikeampi tapa, nyt pisteitä keräävä pseudopiaffe vai sääntöjen mukainen? Pitäisikö pseudopiaffesta annettavia pisteitä yrittää vähentää vai ehkä sääntöjä muuttaa jos yleinen käytäntö ei enää vastaa sääntöjä? Miksi kannattaisi tehdä sääntöjen mukaan, jos pisteet saadaan pseudoliikkeestä? 

A Comparison of Piaffe in Competition with the Fei Definition of the Movement (2014).


Konfliktikäytösten taustalla on normaalin käytöksen estäminen, joka aiheuttaa hevosessa ristiriitaa. Ristiriita aiheuttaa jännitystä sekä tarvetta paeta ikävästä tilanteesta. Tutkijat valikoivat satunnaisesti 100 estarataa ja 50 koulurataa  FEI tv:stä. He laskivat pään ravistelut, suun aukomiset, ohjien kiskomiset ja hännällä viuhtomiset. Lisäksi he vertasivat konfliktikäytösten suhdetta ratsukon sijoitukseen. Estehevosilla konfliktikäytöksiä tapahtuu joka viides sekunti, kouluhevosilla neljän sekunnin välein.

Esteradoilla tyypillisin konfliktikäytös oli ohjien kiskominen. Ohjien kiskomista esiintyi erityisesti lähestyttäessä sarjaesteitä ja pystyjä verrattuna muihin esteisiin. Estehevosten konfliktikäytökset liittyivät enemmän päähän ja suuhun kuin kouluhevosten. Tämä saattaa liittyä joko siihen, ettei hevonen ymmärrä hidastavia apuja tai haluaa päälleen enemmän liikkuvuutta ennen estettä arvioidakseen paremmin sen ulottuvuuksia.

Kouluradalla yleisintä oli hännän viuhtominen, jota esiintyi eniten piruetissa vasemmalle ja vähiten lisätyn käynnin aikana. Aiemmin on väitetty, että hännän heiluttaminen liittyy tasapainon ylläpitoon. Tämä väite ei saanut tukea tässä tutkimuksessa, koska hevoset viuhtoivat hännillään hyvin erilaisten liikkeiden aikana, joissa tasapainottaminen olisi ollut erilaista. Tutkijoiden mukaan mahdollinen selitys hännällä viuhtomiselle on se, että se on ratsastajaan, apuihin tai muuhun ympäristöön liittyvä torjunta/puolustautumisele. Hännällä viuhtomisesta ei kuitenkaan sakotettu ratsukoita vähentämällä pisteitä, vaikka käytös onkin ristiriidassa halukkuuden ja kuuliaisuuden kanssa.

Sekä este- että kouluradoilla konfliktikäytökset liittyivät eniten niihin tehtäviin, jotka olivat hevosille vaikeita. No miksi sitten liikkeet ovat hevosille vaikeita? Eikö niiden pitäisi olla helppoja, jos niitä esitetään kilpailuissa?

Ovatko konfliktikäytökset hyväksyttäviä huipputasolla? Ovatko konfliktikäytökset osa normaalia kilparatsastusta ja pitäisikö näin olla?