Suun aukominen, hännän viuhtominen, irvistely, kielellä pelaaminen, pään heiluttelu, luimistelu, askeleiden lyhentäminen, jännittyneisyys, selkä notkolla kulkeminen, pukittelu, pystyyn hyppiminen… Kaikki tuttuja kaikille hevosihmisille.

Kouluratsastuskilpailuissa kaiken pitäisi olla rentoa ja harmonista. Näin ei kuitenkaan ole, tutkimuksen mukaan kaikilla tasoilla kouluradoilla esiintyy konfliktikäytöstä. Jännittynyttä liikkumista ja hännän viuhtomista sekä suun aukomista ja kuolaimen vastustelua.

Mistä nämä käytökset johtuvat? Lähes kaikki ovat pelkoraktiojohdannaisia, joita hevonen alkaa tehdä välttääkseen painetta tai epämukavuuden tunnetta. Vaikka varsinainen epämukava apu ei enää aina esiinnykään, sitä edeltävät vihjeet saattavat laukaista käytöksen vanhasta muistista. Sillä on siis merkitystä, miten hevoselle erilaisia liikkeitä koulutetaan. Jos hevonen on oppinut vastustamaan kuolainta esim. aukomalla suutaan, tietyt tilanteet saattavat saada sen aukomaan suutaan jopa ilman kuolainta. Jos hevonen on kokenut tietyn liikkeen harjoittelun vaikeaksi ja epämiellyttäväksi, liike saattaa itsessään saada aikaan konfliktikäytöksiä.

Kilpailutilanne on oiva peili; se voi kertoa tuomareille, miten hevonen on koulutettu tai miten sitä kotona ratsastetaan. Kannattaako harjoituksissa ruokkia konfliktikäytöksiä, jos niitä ei kilpailuradalla haluta nähdä? Kannattaako konfliktikäytöksiä estää mekaanisesti sulkemalla hevosen suu turpahihnalla tai apuohjilla? Kannattaako hevosta kouluttaa tai läpiratsastaa siten, että se potkimalla vastustaa eteenpäin pyytävää apua?

Ei välttämättä. Mekaaninen estäminen tai yksittäisellä koulutuskerralla perustellut potkimiset saattavat näkyä hevosessa hyvin pitkään. Turpahihnan kiristäminen estää suun aukomisen, mutta ei poista tunnetilaa sen taustalta. Apuohjat estävät pään liikkeitä, mutta eivät opeta hevosta liikkumaan oikein. Pohjemerkin alleviivaaminen potkimalla saa varmasti aikaan nopee liikkumista, mutta kylkiäisenä saattaa käytökseen tallentua ikävä mielentila ja pohkeen siistikin käyttö voi aiheuttaa konfliktikäytöstä.

Koko ajan ei ole mahdollista pysyä hevosen mukavuusalueella. Jotkut liikkeet ovat fyysisesti hyvin vaikeita, mutta silti niitä täytyy harjoitella – toki asteittain, mutta joskus kuitenkin ekaa kertaa. Tässä kohtaa kuvioihin astuu vahviste. Riittääkö pelkkä paineen poisto tsemppaamaan hevosta tekemään vaikeita kuvioita? Jos se ei riitä, kannattaako ottaa toisenlaiset vahvisteet käyttöön?

Konfliktikäytösten osalta ei kannata tuudittautua siihen uskoon, että ne vähitellen karisevat pois kun fyysinen kunto paranee ja toistoja tulee paljon. Ne saattavat näkyä liikkeissä yllättävänkin pitkään.

 

 

Tutkijat kävivät läpi 60 GP hevosta ja niiden esittämät piaffet. Piaffesta analysoitiin lantion korkeus, niskan korkeus, niskan/kaulan korkein piste, ja etu- ja takakavion korkeuasema suhteessa säären ja vuohisen tasoon. Lisäksi koottiin tuomareiden pisteet.

Tulosten mukaan GP-hevosten esittämä piaffe ei vastaa FEIn kuvausta kyseisestä liikkeestä, vaikkakin tuomareiden linja näyttää olevan johdonmukainen.

Piaffen aikana lantio oli keskimäärin merkittävästi ylempänä kuin pysähdyksessä. Kaulan korkein kohta oli useimmin joku muu kuin niska piaffen aikana. Etukavio ei yltänyt säären puoliväliin eikä takakavio vuohiseen. Annettujen pisteiden määrällä ei ollut yhteyttä askelkorkeuteen, niskan korkeusasemaan eikä lantion tasoon.

Arvostelulajissa kokonaisuudella ja vaikutelmalla on suuri merkitys. Tuoko kokonaisvaikutelma pisteitä enemmän kuin liikkeiden tekninen suorittaminen? Tässä olisi yksi mielenkiintoinen tutkimuksen aihe – miten tuomarit oppisivat pikaisesti näkemään liikkeiden teknisen tason, vai onko se ylipäätään mahdollista, kun aikaa on vain vähän? Ja liikkeen kouluttamisen osalta olisi milenekiintoista nähdä, kannattaako lähteä liikkeelle asennosta vai liikkeestä vai jostain muualta.

A Comparison of Piaffe in Competition with the Fei Definition of the Movement (2014).

Hevosen kaulan asennon osuutta erilaisiin monimutkaisiin liikkumisen ongelmiin on pohdittu pitkään. Paljon erimielisyyttä liittyy vertikaalin takana liikkumiseen ja liikuttamiseen.

Tutkijat halusivat selvittää, onko pään ja kaulan asento muuttunut kouluratsatuskilpailuissa 25 vuoden aikana ja onko pään ja kaulan asennon ja sijoittumisen välillä korrelaatiota. He kävivät läpi olympialaisten GP-radat vuodelta 1992 ja World Cupin finaalin radat vuodelta 2008. Tutkijat keskittyivät koottuun laukkaan, koottuun raviin, passageen ja piaffeen.

Vertikaalin takana oltiin kootussa ravissa ja laukassa sekä vuonna 1992 että vuonna 2008. Todennäköisyys vertikaalin takana liikkumiseen piaffin ja passagen aikana oli merkittävästi suurempi vuonna 2008 kuin vuonna 1992. Ratsukon sijoitus oli todennäköisemmin parempi vuonna 2008, jos hevosen pää oli vertikaalin takana piaffin aikana.

Tulos tukee oletusta, jonka mukaan tuomarit eivät ole rankaisseet vertikaalin takana liikkumisesta.

Voisiko kyseessä olla sama ilmiö, kuin koirajalostuksessa? Ehkä silmä tottuu tiettyyn asentoon, ja ajan kuluessa vielä enemmän (tai sen yli) kyseisessä asennossa olevaa pidetään parempana?

Ehkä vertikaalin takana liikkumisen yleisyyteen on monta syytä: tuomarit, jotka palkitsevat tästä, ratsastajat, jotka uskovat menetelmästä olevan hyötyä ja valmentajat, jotka olettavat kyseisellä asennolla saavutettavan menestystä.

Tutkijat halusivat selvittää, miten eri muodoissa ratsastaminen vaikuttaa hevosen stressitasoon. Viisitoista hevosta suoritti kouluohjelman kolmena päivänä sekä vapaassa muodossa, normikisamuodossa että LDR-muodossa. Ennen ja jälkeen suorituksen hevosilta mitattiin syljen kortisolipitoisuudet. Lisäksi ohjastuntumaa mitattiin sekä sykettä ja käyttäytymistä seurattiin. Sykkeessä tai sykkeen vaihtelussa ei ollut eroja eri muotojen välillä.

Mielenkiintoista oli se, että 15 % ajasta normimuodossa ja LDR-muodossa ratsastettujen hevosten ohjastuntuma ylitti mittarin asteikon, eli oli yli 5 kiloa. Verrattuna vapaampaan muotoon, LDR-radan jälkeen hevosten kortisolipitoisuudet olivat korkeammat, mikä viittaa korkeampaan stressitasoon. Lisäksi LDR-radalla hevoset heiluttivat enemmän päätään.

Useat tutkimukset ovat todenneet yhteyden stressitason ja rullaamisen välillä. Rullaamisen jälkeen hevosilla on mitattu korkeampia kortisolipitoisuuksia ja rullaamisen aikana on erotettavissa selkeitä pään liikkeitä merkkinä epämukavuudesta.

Toisessa tutkimuksessa todettiin, että tuplakuolaimet sekä tiukat turpahihnat saavat hevosessa aikaan stressireaktion ja haittaavat pään verenkiertoa. Tutkijoiden loppupäätelmä oli, että kaikenlaiset turpahihnat, jotka estävät leukojen liikkumista, tulisi kyseenalaistaa.

Laaja kyselytutkimus paljasti, että varusteet ja lisähärpäkkeet valitaan usein sillä perusteella, että hevonen toimii niillä hyvin ja on paremmin kontrollissa. Pääasiallinen valintaperuste varusteille oli englantilaistutkimuksessa se, että haettiin nopeaa korjausta hevosen käytösongelmalle tai koulutusongelmalle. Häiritsevän käyttäytymisen taustalla voi olla fysiologinen syy, joskus jopa kiputila. Tästä syystä kannattaa aina tonkia ongelmaa hieman syvemmältä eikä vain paikata sitä arvioon perustuen apuohjilla, kuolaimilla, kengitystä muuttamalla, lisäravinteella tai muutamalla muulla pikku kikalla.

Tutkijat ovat sitä mieltä, että kaikki härpäkkeet (kaiketi ratsastaja mukaan lukien), jotka estävät tai haittaavat hevosen tai sen osien normaalia liikkumista, voivat olla riski eläimen hyvinvoinnille. Tämähän on selvää – jo pelkästään ihmisen varassa eläminen heikentää hyvinvointia.

En pidä ongelmien välinefiksailusta, mutta en toisaalta ymmärrä sitäkään “kato äiti mä meen ilman satulaa, suitsia, kenkiä ja kypärää ja kohta myös ilman päätä”-ajattelua, mikä tuntuu kasvavan – ehkä vastareaktiona sinikielikouluhevosten kuville. Varusteista luopuminen ei toimi yhdessä yössä, koska hevoselle tulee kouluttaa joka tapauksessa merkkikieli. Varusteet tai varusteettomuus ei ole itsetarkoitus, kunhan tiedät miksi käytät tai miksi et käytä. Maalaisjärjellä yleensä pääsee pitkälle.

 

Koulu- ja esteratsastajalla on suunnilleen yhtä suuri riski loukkaantua. Yllätys yllätys, kuitenkin kouluratsastajien loukkaantumiset ovat yleensä vakavampia kuin esteratsastajien. Samaan aikaan estehevoset ovat tutkimuksen mukaan vähemmän reaktiivisia kuin kouluhevoset.

Ehkä esteratsastus on sittenkin turvallisempaa kuin kouluratsastus – miksi näin?

Todennäköisin selitys ilmiölle löytyy perimästä. Kouluratsastus perustuu ideaan keveydestä ja helppoudesta. Kouluhevosista halutaan mahdollisimman herkkiä ratsastajan avuille. Kuten kaikilla ominaisuuksilla, herkkyydelläkin on kylkiäiset. Vaikka tarkoituksena on jalostaa herkkiä ja hienoja kouluhevosia, niistä tulee kaupan päälle sähäköitä otuksia, jotka ovat herkkiä muillekin ärsykkeille kuin ratsastajan avuille. Toisaalta estehevosissa korostuu rohkeus – ehkä rohkeus hypätä esteitä näkyy myös pelkoreaktiossa, joka menee nopeammin ohitse kuin kouluhevosilla. 

Tutkimuksessa testattiin koulu- ja estelinjaisia hevosia, jotka eivät vielä olleet läpikäyneet koulutusta omaan lajiinsa. Tästä voi päätellä, että reaktiivisuus on nimen omaan periytyvä ominaisuus, ei erilaisten koulutus- ja käsittelymenetelmien tulos.

Mitä kuumempi tai “jalompi” hevonen, sitä voimakkaammat pelkoreaktiot sillä on. Siksi, jos haluat löytää harrastehevosen, joka ei hötkyile, valitse kylmäverinen tai poni. Urheiluhevosista todennäköisesti estesukuiset ovat “turvallisempia” kuin koulusukuiset.

Nokkelana vedän tästä johtopäätöksen, jonka mukaan turvallisin laji on esteet suomenhevosilla tai poneilla 🙂

Heitkamp et al. (1998), Applied Animal Behaviour Science (2010)

Ei, en todellakaan ole hevosen lihaksiston tai biomekaniikan asiantuntija. Huomasin vain kiinnostavan jutun, jonka ymmärtäminen on maallikollekin mahdollista kun katsoo hevosta.

horsemuscles

Tutkimuksen tarkoituksena oli mitata, miten ja mitkä eri lihakset aktivoituvat missäkin pään ja kaulan asennossa. Tutkimukseen osallistui viisi hevosta, joiden kolmea eri lihasta mitattiin kolmessa askellajissa molempiin suuntiin sekä ratsastajalla että ilman ja kolmella erilaisella pään ja kaulan asennolla. Käytetyt asennot olivat “vapaa”, luotilinjan edessä oleva sekä rullattu. Asennot poikkeavat toisistaan merkittävästi niskan ja kaulan kulmien osalta, kuten jokainen osaa kuvitella. Tutkijat päättelivät, että koska asennot ovat niin erilaisia, ne todennäköisesti vaikuttavat hevoseen myös eri tavoin ja eri kohtiin. 

Sillä, oliko kyydissä ratsastaja vai ei, ei ollut merkitystä kaulan lihaksiin eri pään ja kaulan asennoissa. Pään ja kaulan asento vaikutti lihasten aktiivisuuteen. Ylälinjan lihakset (m. splenius ja m. trapezius) olivat aktiivisia ja näin ollen myös kehittyvät silloin, kun pään ja kaulan asento on luotiviivan etupuolella. Silloin, kun hevosen suu on lähellä ryntäitä ja muoto monen silmään pyöreä, aktivoituu ja kehittyy kaulan alaosan lihas m. brachiocephalicus.

Hömmm.. eikö se ole hieman ristiriitaista, että korostetaan ylälinjan pyöreyttä ja venymistä ja sitten kuitenkaan turpa ryntäissä kulkeminen ei kehitäkään näitä ylälinjan lihaksia. Maalaisjärkeni raksuttaa nopean johtopäätöksen, jonka mukaan vapaammassa asennossa  hevonen pystyy paremmin käyttämään ylälinjaa, kun sen asento ei ole pakotettu. Eli hevosta ei tarvitsisikaan jumpata pyöreäksi-eteen-alas veren maku suussa tai olla huolissaan, kuten moni kansainvälinen kilparatsastaja, siitä, että hevonen ei saisi liikkua askeltakaan väärinpäin. Mutta mistäs sitten oltaisiin huolissaan, jos väärinpäin liikkumista ei tarvitsisikaan estää naruilla sun muilla systeemeillä?

Kertokaa, lihasasioihin perehtyneet, mitä mieltä olette?

Kathrin Kienapfel et al (2013)

Haastan teidät kaikki irrottamaan turpahihnan kokonaan pariksi päiväksi ja videoimaan ratsastusta.

Aikanaan turpahihnaa on käytetty jarruna niin, että kun naruista vetää niin hevosen sieraimet tukkeutuvat. Siitä on pitkä aika, mutta ollaanko siihen ehkä vähitellen palaamassa?

Monissa urheilulajeissa urheilijan varusteet käyvät läpi tarkan syynin. Ennen tai jälkeen suorituksen. Vaan kukaan ei tarkista turpahihnan kireyttä, edes olympialaisissa. Ylikireä turpahihna on tapa peittää koulutuksessa tehdyt virheet ja estää hevosta avaamasta suutaan, mikä on yleensä vastustelun merkki. Kävin välipäivinä hevostarvikeliikkeissä ja huomasin turpahihnojen järeytymisen. Leveä ja pehmustettu on nyt in, sillä saa leuat pysymään liikkumattomina.

Ylikireä turpahihna aiheuttaa hevoselle stressiä, hermosärkyä ja jopa luun epämuodostumia. On spekuloitu myös turpahihnan merkityksestä headshakingsyndroomaan. No, mitäpä siitä kun suu pysyy kiinni ja ze cuuluiza ceveyz zäilyy.

Eikö se ole vähän sama kuin jos taitoluistelija olisi suorituksen ajan kiinnitettynä vaijerilla kattoon, jotta kaatumista ei voisi tapahtua? Tai pariluistelussa toinen pari olisi ketjulla kiinni toisessa? Hymyhän niillä on jo muutenkin kestona päällä. Ihmis- ja hevosurheilua on toki hankala vertailla, kun ihminen on aina enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti menestymässä. Itselle voi tatuoida kestohymyn ja oman terveytensä voi pilata urheilun takia, mutta voimmeko tehdä niin hevoselle?

Mikä on sinun mielestäsi oikea kireys turpikselle?

Hyvinvointia hevosille vuonna 2013!

Lue lisää:

http://epona.tv/uk/news/show/artikel/rspca-supports-noseband-gauge/?tx_ttnews[backPid]=388&cHash=dc1642ffd78a9663b6ea618918ecf41a

http://www.eurodressage.com/equestrian/2012/02/06/ises-suggest-empower-fei-stewards-control-tightness-noseband

http://www.eurodressage.com/equestrian/2012/02/07/noseband-special-part-i-history-noseband