Sellaiset urheilulajit, joissa välineenä tai kumppanina on eläin, sisältävät erityisen paljon mutua. Eläin ei osaa puhua eikä aina ilmaista itseään ihmiselle helposti tulkittavalla tavalla. Siksi onkin erityisen tärkeää tulkita hevosta urheiluvälineenä mahdollisimman tarkasti ja objektiivisesti. Meillä ihmisillä on taipumus laittaa sanoja eläinten suuhun. Lisäksi alamme herkästi tulkita eläintä ihmisenä.

Onneksi apunamme on mittarit – voimme testata, onko eläimelle annettu kiellettyjä aineita, voimme mitata sen sykettä ja syljen kortisolipitoisuuksia, voimme antaa eläinlääkärin tutkia ja taivutella  kipeiden paikkojen löytämiseksi. Nykyisin on myös tekniikka, joka mahdollistaisi mittaamisen myös suorituksen aikana, kuten ohjastuntuman keveyden tai apujen voimakkuuden.

Ratsastus sisältää paljon mutua. Jokainen ihminen käyttää apuja omalla tavallaan. Jokaisella valmentajalla on omat näkemyksensä siitä, mihin apujen käytössä tulisi pyrkiä. Jokainen guru tarjoaa omat kikkansa. Toiselle tuntuma on narun paino (joka on sekin muutaman sata grammaa), toiselle voipaketti ja jollekin muulle maitotälkki. Erään tutkimuksen mukaan keskimääräinen ohjastuntuma oli 9 Newtonia. Tutkimuksessa, jossa tarkasteltiin ratsastajan kätisyyttä verrattuna hevosen toispuolisuuteen, tuntuma oli 0.7 kg käynnissä, 1.1 kg ravissa, 1.65 kg laukassa ja 1.62 kg siirtymissä hitaampaan askellajiin.

Toinen tutkimus paljasti, että ratsastajien käsitys omasta ohjastuntumastaan poikkesi huomattavasti todellisuudesta – yleensä tuntuma oli voimakkaampi kuin mitä he itse arvioivat. Lisäksi ratsastajilla oli lähes aina vahvempi toinen käsi. Alustavien havaintojen mukaan oikeakätinen ratsastaja ja ”vasenkätinen” hevonen eivät ole paras mahdollinen pari, koska yhdistelmä tuppaa aiheuttamaan epäsymmetriaa ohjasotteissa.

Voiko ohjastuntumaa arvioida ilman mittaria?

Entä jos hevosen opettaa kovin avuin kulkemaan näennäisesti oikein ja sitten käyttää vain pientä tuntumaa?

Hevonen, joka on koulutettu näin, tarjoaa tätä asentoa aina kun ohjiin tulee painetta. Hevonen herkistyy paineelle, eli pienikin paine aiheuttaa reaktion. Hevonen pakenee ohjastuntumaa lyhentämällä kaulaa ja kulkemalla kuolaimen takana. Tämä ilmiö on haitallinen, koska apu, jota käytetään yleensä hevosen hidastamiseen, ei hidasta vaan on merkki halutusta pään ja kaulan asennosta. Voi olla, että näin koulutetuilla hevosilla ei ole hidastavaa merkkiä lainkaan, mikä taas voi aiheutttaa vaaratilanteita.

Kun puhutaan onnellisista urheiluhevosista, voisi miettiä, kuinka suurta painetta hevosen tulisi sietää jatkuvasti. Jatkuva paine voi vahingoittaa hevosen suuta; kuolain vaikuttaa kieleen, kitalakeen, ikeniin ja huuliin. Ehkä olisi opettavaista joskus kokeilla mittareiden kanssa ratsastusta – näkisi synkän tai ihanan totuuden.

Paitsi tietenkin useimmille ratsastajille käsi toki on täysin muusta kehosta itsenäisenä toimiva riippumaton, joustava raaja 🙂

Hauskaa vappua!