Ainoastaan niitä asioita voi muuttaa, joita voi mitata. Eikö ole harvinaisen totta?

Mitä sitten voi mitata ja sitä kautta muuttaa hevosten elämässä?

No ympärysmitta, heinäkilot, lämpö, ennätys, syke, päivittäinen imppaamisaika, nukkumisen määrä, hankaamisen määrä, veriarvot, koulukisojen prosentit, virhepisteet, kuolaintuntuma, askelkorkeus, askeleen symmetria, konfliktikäytösten määrä, stressitasot, maitohappotasot, lastaamiseen käytettävä aika, arkiaktiivisuus…

On olemassa yhä enemmän asioita, joita voi mitata. Kaikkea voi havainnoida. Havainnointi kannattaa tehdä mahdollisimman objektiivisesti, vaikka se on hankalaa. Niin kauan kun emme mittaa, emme voi myöskään vaikuttaa. Silloin hukkaamme energiaa turhaan. Jos kaikki on hyvin, niin silloin ei kannata muuttaa mitään. Jos taas jossain asiassa on toivomisen varaa, on syytä aloittaa mittaamisesta. Esimerkiksi silloin kun on kyse neuvontakäynnistä vaikkapa imppaavalle hevoselle on hyvin tärkeää tietää mihin kaikkeen hevonen aikaansa käyttää ja missä suhteessa. Jotta hevosta voi auttaa stressin yli, on itsekin varauduttava näkemään vaivaa. Toimenpiteitä on mahdotonta suunnitella arvauksien varaan, eikä onnistumista voi mitata, jos ei loppujen lopuksi edes tiedetä, väheneekö ei-toivottu käytös vai lisääntyykö se.

Silloin kun halutaan muuttaa jotain, jota ei edes tarkkaan osata määritellä, toimitaan herkästi mutulla ja mainosten uhrina. Hevosten ruokinta ja lisäravinteet on tästä hyvä esimerkki. Ei välttämättä tiedetä, mitä hevonen syö kymmenen kiloa päivässä, mutta annetaan ruokalusikallisia sitä ja tätä toiveena parempi jokin. Mitä epävarmempi on ruokinnan suhteen, sitä alttiimpi on mainoksille. Toinen tyypillinen tilanne, jossa näin käy, on ratsastus. Eri liikkeitä on helppo treenata kun mennään akselilla onnistuu/ei onnistu. Sitten kun puhutaan hevosen asennosta ja tavasta liikkua ja liikkeisiin liittyvistä kylkiäisistä, ollaan äkkiä heikoilla jäillä ja vaikutuksille alttiina. Se tiedetään yleisesti, että suun aukominen on usein merkki epämukavuudesta. Siihen voi auttaa ratkaisijasta riippuen turpahihna tai kuolainten vaihtaminen tai kuolaimista luopuminen tai oman toiminnan havainnointi ja muuttaminen. Jos mennään korviin, niin tuleekin jo erimielisyyttä – osa on sitä mieltä että korvien pitää olla eteenpäin, osa taas ajattelee että parempi taaksepäin, ikään kuin ratsastajaan suunnattuina. Korvien asentojen suhdetta hevosen mielialaan ei tunneta edelleenkään kovin hyvin, mutta erään tutkimuksen mukaan taaksepäin suunnatuilla korvilla oli yhteys kipuun. Omia uskomuksia on syytä aika ajoin tuulettaa ja pohtia, mistä ne ovat syntyneet ja mihin ne perustuvat.

Mennään sitten pään ja kaulan asentoon ja räjäytetään mutupankki. Hevonen ei saa liikkua koskaan väärinpäin. Hevosen tulee nostaa selkää ja venyttää selkälihaksia. Hevosen tulee liikkua läpi selän (?). Hevosen takajalkojen tulee olla nopeat. Hevosen tulee polkea takajaloilla syvemmälle rungon alle. Miten näitä mitataan? Nämä ovat päähänpinttymiä, joita ei pysty joko lainkaan tai ainakaan kovin helposti mittaamaan.

Ratsastus on monitulkintaisempaa kuin esimerkiksi ajaminen. Ajamisessa keskitytään aikaan, matkaan ja nopeuteen; toki hevosesta havainnoidaan paljon asioita ajon aikana, mutta ei samalla tavalla kuin ratsusta. Ratsastuksessa voidaan mitata sitä, suorittaako hevonen halutun liikkeen, eli vaikkapa ravaako se. Sen lisäksi tai päälle tulee muita odotuksia – ravaako se pää nyökyssä, kääntyykö se ravissa toivotulla tavalla, säilyykö tahti ja niin edelleen. Äkkiä arvioitavia asioita on niin monta, ettei niissä pysy kärryillä. Mitä ratsastaja oikeastaan voi itse, ilman valmentajan apusilmiä havainnoida? Ratsastajalla on tunne, miltä hevonen tuntuu. Mistä tämä tunne syntyy? Varmasti eri ihmisille eri asiat ovat tärkeitä – itselleni hyvä tunne tulee siitä, että hevonen reagoi apuihin, eli ymmärtää merkkejä.

Varsinaisten temppujen lisäksi hevosessa tarkkaillaan yleisvaikutelmaa. Korvien asento, hännän viuhtominen, rentous ja letkeys, jännittyneisyys ja silmien pyörittely; kaikkia näitä tulkitaan (ainakin koulukisoissa) liikkeiden kylkiäisinä. Epämukavuuden merkit tunnetaan hevosella jo jotakuinkin hyvin, mutta tutkijat ovat viime aikoina nostaneet yhä enemmän esille hevosen positiivisia ilmeitä. Riittääkö se esimerkiksi happy athelete-ajatteluun, jos epämukavuutta ilmentäviä merkkejä ei esiinny? Vai pitäisikö positiivisia merkkejä esiintyä?

Jotta ratsastusta voisi havainnoida muutenkin kuin tunteella, tarvitaan harjoitusta. Pitää miettiä, mihin asiaan aikoo kiinnittää huomiota. Pitää miettiä itse ensin, mitä tavoittelee ja mihin keskittyy. Tämä analyyttinen ajatteluharjoitus voi jo viedä eteenpäin, jotta päästään eteenpäin. Esimerkiksi hevonen, joka on ”hidas pohkeelle” tai ”vahva edestä”. Voi tyytyä vain toistamaan näitä valmentajan määritelmiä, tai hankkia tehosteita apuihin kaupasta. Tai sitten voi miettiä, mitä nämä kuvaukset oikeastaan tarkoittavat käytännön tasolla ja hevoselle ja kouluttaa hevonen vastaamaan apuihin nopeammin tai herkemmin.

Vaikka ratsastukseen liittyy paljon erilaisia uskomuksia, on loppujen lopuksi kyse merkkikielestä. Liity jäseneksi, niin näet videon, jossa käyn läpi enemmän mittaamista.

Equisense motion from Eläinkoulutusblogi on Vimeo.

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.

Kukaan ei koskaan ole riittävän hyvä ratsastaja. Hevonen voi kuitenkin olla täysin tyytyväinen, vaikka ratsastaja ei olisi taitava. Toisaalta hevonen voi olla täysin tyytymätön, vaikka kyydissä olisi olympiamitalisti.

Hevosen tyytyväisyys tai tyytymättömyys riippuu ratsastajan teoista, ei ominaisuuksista. Se, mitä väliä hevosen tyytyväisyydellä on, onkin ihan toinen juttu.

Tutkimuksessa mitattiin terapiahevosten stressitasoa, kun niiden selässä tasapainotteli ryhmä liikuntarajoitteisia tai terveitä lapsia. Hevosten stressitaso oli merkittävästi pienempi, kun selässä oli liikuntarajoitteinen lapsi. Syytä tähän ilmiöön ei pystytty osoittamaan, mutta tutkijoiden mukaan kyse voi olla siitä, että hevonen stressaa vähemmän, kun se oppimishistoriansa kautta tietää, että liikuntarajoitteinen ihminen ei voi vaikuttaa hevoseen niin voimakkailla avuilla kuin ”terve”. Hevonen nähtävästi todella arvostaa ratsastajaa, joka ei rätki tai potki tai kisko. Tätä näkemystä tukevat useat muutkin tutkimukset, joiden mukaan ratsastajan ”tehokkuus” eli apujen voimakkuus tai hevosen luonnollisen liikkeen tai tasapainon estäminen (pään asento) vaikuttaa hevoseen sen stressitasoa nostavasti. Esimerkiksi LDR-muodossa hevosten stressitaso nousee verrattuna vapaaseen muotoon.

Olemme ehkä perinteisesti ajatelleet, ettei työnteko saa olla hauskaa hevosellekaan. Humputtelu on eri juttu, mutta kun tehdään töitä niin tehdään kunnolla. Tämä töiden teettäminen saattaa joskus edellyttää kovempia apuja, mutta lopussa kiitos seisoo. Vai seisooko? Miksi tosissaan liikkuminen ja liikkuminen pitäisi erottaa toisistaan? Miksi jumppaamme, väännämme, käännämme, vispaamme, venytämme, herkistämme hevosiamme kuin maailmanlopun edellä? Mikä on se lopputulos, jota tavoittelemme? Kuka pystyy todistamaan, että se on saavutettavissa kaikella tällä veivaamisella?

Jos hevonen viskoo päätään tai aukoo suutaan, vedä vähemmän. Jos se potkii ja protestoi, purista vähemmän tai riisu kannukset. Hevosta voi motivoida erilaisilla koulutustekniikoilla liikkumaan vaikka ihan oikea perunasäkki selässään siitä hirveästi stressaantumatta tai ahdistumatta. Hevosen voi opettaa reagoimaan apuihin nopeasti, ilman että joka päivä pidetään ”kurinpalautus” tai ”tehdään asiat selviksi”. Mitä jos vain opettaisimme hevosen tekemään juttuja?

Mihin sitten perustuu uskomus siitä, että taitamaton ratsastus kipeyttää hevosen tai rikkoo sen tai on sille muuten pahaksi? Miksi ratsastuskouluhevoset kestävät vuodesta toiseen jumputusta selässään ja tekevät jopa 20 vuoden työuria, kun kilpahevosilla aktiiviuran pituus on keskimäärin 2-4 vuotta? Kilpahevosten ura päättyy useiten myyntiin tai loukkaantumiseen (ja loukkaantumisia sattuu useiten, kun pienen loukkaantumisen jälkeen ei malteta pitää treenitaukoa).

Tässä kolme kysymystä, jotka voit hevosellesi esittää jos epäilet, että huono ratsastuksesi aiheuttaa sille kärsimystä:

  1. Antaako se kiinni tarhasta? Se välkkynä eläimenä tietää, että kiinni antamista seuraa ratsastus. Mitä helpompi se on pyydystää, sitä vähemmän se vastustaa vuorovaikutusta kanssasi ja ratsastusta.
  2. Antaako se pukea kamat ja päästääkö se sinut kyytiin? Mitä helpommin nämä sujuvat, sitä vähemmän hevonen ratsastuksestasi kärsii.
  3. Pitääkö hevonen korvia eteenpäin, kun ratsastat? Pärskiikö se tyytyväisenä? Vaikuttaako siltä, että se nauttii edes jostain? Jos se vaikuttaa tyytyväiseltä, se todennäköisesti on sitä. Ota tästä kaikki ilo irti. Kukaan ei kiellä tekemästä vaikkapa seuraavat kaksi viikkoa pelkästään niitä asioita, joista hevonenkin tykkää.

Luota omaan ja varsinkin hevosesi arvostelukykyyn!

  • Munsters et al., 2013
  • Sloet van Oldruitenborgh-Oosterbaan, 2010
  • Friedrich et al., 2013
  • Fazio et al., 2013

 

Ruuhkavuosiratsastajan läpiratsastuskirjoitus pisti miettimään läpi-ilmiötä. Läpiratsastusta pidetään velvollisuutena, jonka usein ratsastuskouluissa suorittavat teini-iän ylittäneet luottotytöt. Läpiratsastus särähtää omaan silmääni melko lailla hevosen simputtamisena – se on ikään kuin kurinpalautus säästöliekillä tunneilla liikkuneelle hepoiselle. Sitä perustellaan sillä, että se on hyväksi – hevonen ei välttämättä sitä vain osaa arvostaa. Joo, ymmärrän kyllä idean; osaava ratsastaja ei välttämättä vedä suusta koko ajan, mikä voi auttaa hevosta rentoutumaan ja venyttämään. Erilainen liikkuminen varmasti kehittää hevosta.

Hevonen on uskomattoman hyvä arvaamaan. Vaikka jokainen ratsastaja on erilainen, hevonen osaa yllättävän hyvin arvata ratsastajan käyttämistä avuista, mitä juuri nyt halutaan. Jos se ei arvaa oikein, kuuluu käsky ”kerran vielä”, kunnes hevonen arvaa oikein. Mikä siinä apujen läpisaamisessa on niin vaikeaa, että siihen tarvitaan kokenut ratsastaja? Mitä se oikeastaan tarkoittaa, että avut menevät läpi? Onko läpiratsastus kertaluontoinen ”junppa”, jonka tarkoituksena on palauttaa hevosta ja auttaa sitä jaksamaan työssään? Vai onko läpiratsastuksen idea se, että kurinpalautuksen jälkeen epäselvätkin avut menevät hetken aikaa ”läpi”, kunnes hevonen turtuu niihin uudelleen?

Jos hevonen on turta avuille, miksi tuppaamme heti ajattelemaan, että se tekee sen tahallaan – se ei kunnioita, ei keskity, ei viitsi, ei halua, kyllä se osaa? Hevosella on varmasti täysi työ yrittää järkeillä, mitä kyydissä keikkuva kädellinen seuraavaksi mahtaa saada päähänsä ja kuten eläimet yleensäkin, se varmasti pääsisi paljon helpommalla jos se tekisi mitä halutaan. Hevonen ei tahallaan jätä asioita tekemättä, jos se tietää nämä asiat omalta kannaltaan kannattaviksi. Miten kerran parissa viikossa ammattilaisen läpiratsastus auttaa hevosta tuntityössä? Ovatko turtuminen ja jäykkyys seurausta läpiratsastuksen puutteesta vai siitä, ettei hevoselle ole alun perinkään opetettu, mitä avut tarkoittavat? Tai ettei ratsastajaa ole ohjeistettu käyttämään yhtä (tarpeeksi selkeää) apua kerrallaan? Jos hevosen toimenkuva on olla arvaaja ja toimia mahdollisimman monella erilaisella ratsastajalla, mitä hyötyä siitä on, että se opetetaan reagoimaan ammattilaisen käyttämiin,  ns. oppikirjan apuihin?

Ja mitä tämä läpiratsastastus ihan konkreettisesti on? Mitä se ammattilainen tekee saadakseen ”avut läpi”? Käyttääkö hän niitä voimakkaammin? Miten hän hevosta työstää? Ja pliis jollain muilla termeillä, kuin ”kuulolle”, ”keskittymään” ja kehonhallinta ja mitäniitäoli.. Siis oikeasti, mitä se ammattilainen tekee siellä kyydissä sen eteen, että hevonen tulee herkemmäksi?

Voisiko tuntihevosia läpiratsastaa niin, että niitä opetetaan reagoimaan mahdollisimman moniin erilaisiin apuihin halutulla tavalla? Pysähtymiselle voi olla sata eri merkkiä. Hevosen voi opettaa pysähtymään, äänellä, vetämällä, horjahtamalla, avaamalla vetoketjun jne. Samoin liikkeelle lähtemiselle; jalkojen puristus, ääni, piiska, hengitys.. mitä tahansa koetaankin tarpeelliseksi. Oikeasta reaktiosta pitäisi seurata vahviste ainakin silloin tällöin, jotta käytös pysyisi yllä. Jos oikeasta reaktiosta ei seuraa mitään (hyvää), käytös sammuu kannattamattomana. Eli kyse on oppimisesta – sammuttamista käytetään koulutusmenetelmänä myös tietoisesti. Hevosten kohdalla sitä ei vain välttämättä haluta nähdä – mieluummin ajatellaan, että se vain kusettaa tai ei viitsi tai ei tottele.. Toinen seikka, joka aiheuttaa turtumista, on varjouttaminen (overshadowing) ja ärsykkeiden sekoittaminen – jos käytetään kahta apua yhtä aikaa, vain toinen vahvistuu; toinen sammuu. Jos  jatkuvasti ratsastetaan kaikki avut päällä, jotkut niistä menettävät ihan varmasti merkityksensä. Näillä menetelmillä eläimille voidaan kouluttaa yhtä ja toista tarpeellistakin, mutta apujen käytössä ne eivät ole kannattavia.

Pitäisikö koiriakin läpitaluttaa? Tai läpitottistaa? Joku ammattilainen kävisi koiran kanssa kentällä ja antaisi koiralle pienen kurinpalautuksen sen oman edun vuoksi. Kun käskyt alkaisivat mennä läpi, koira olisi taas mukavampi omistajankin käsitellä. Kysymys on, millä keinoilla ammattilainen tämän tekisi? Hänellä voisi olla parempi ajoitus, paremmat vahvisteet, kovempi ääni.. Mutta miten se hyödyttää omistajaa, että koira toimii jonkun toisen kanssa? Jos omistaja ei muuta omaa toimintaansa, kuinka pitkään läpitottistuksen jälkeen koiran käytös pysyy yllä? Eikö omistajan kannattaisi palkata ammattimies ennemminkin katsomaan, mitä hän voisi itse tehdä eri tavalla? Jokainen osaa hakea kaupasta paremmat makupalat. Jokainen voi harjoitella ajoitustaan. Kouluttaminen ei vaadi yliluonnollisia kykyjä.

Aika paljon helpottaisi, jos ratsastusta ei enää pidettäisi niin vakavana salatieteenä. Joo, se on varmasti tanssia ja harmoniaa ja hengittelyä ja istuntaa. Mutta niille meistä, jotka eivät ole (ainakaan toistaiseksi) aivan kovimmalla huipputasolla, olisi lohdullista että ratsastus voitaisiin nähdä ärsykkeiden, reaktioiden ja vahvisteiden vuoropuheluna. Ihan ekana hevosta kohtaan olisi reilua se, että opetetaan sille ainakin joitakin merkkejä niin, että se osaa ne ihan varmasti eri variaatioineen. Ja edelleen, hevosta kohtaan olisi reilua, että ratsastajat opetettaisiin käyttämään näitä selkeitä, toisistaan helposti erotettavia merkkejä yksi kerrallaan. Se ei ole kovin vaikeaa. Lapsetkin osaavat kouluttaa eläimille mitä erikoisempia temppuja, mikseivät he osaisi ylläpitää ratsastuskouluhevosilla jo opittuja käytöksiä?

Jos siis hevonen ei tottele, mieti näitä: 1) mitä oikeastaan halusin sen tekevän?, 2) millä vihjeellä pyysin sitä tekemään asian?, 3) teinkö samaan aikaan jotain muuta?, 4) oliko vihjeeni selkä ja erotettava?, 5) onko minulla samalle merkille kaksi erilaista toivottua käytöstä (esim. tuntuma vai pidäte, mistä hevonen tietää?)? 6) kun se viimeksi teki asian täästä vihjeestä, vahvistinko käytöstä?

Vasta tämän jälkeen kannattaa antaa valta mutkusevaankusettaa-tyyppisille ajatuksille 🙂

 

Kun katsoo ratsastusta, voi olla vaikeaa nähdä tekemisessä pointtia. Kun ratsastaa itse, pointtia voi olla vielä vaikeampi nähdä 😉

Liian harvoin hevosen selkään könytessä on harmainta aavistustakaan siitä, mitä aikoo tänään harjoitella. Harmittavinta on nähdä apuohjilla tai ilman vakaasti kuolaimen taakse ratsastettu hevonen, jolla mennään minuuttitolkulla ympyrää, ympyrää, ympyrää, ympyrää, ympyrää ravissa, ympyrää laukassa.

Joskus ratsastaja on nipotustuulella; mikään, mitä hevonen tekee, ei mene oikein. Hevonen ei pysähdy oikein, puskee joka suuntaan, ei nosta laukkaa, pelkää kulmaa.. Tällainen setti voi mennä pahaksi simputukseksi. Muutaman tällaisen kokemuksen jälkeen otetaan ammattisimputtaja paikalle läpiratsastamaan hevonen.

Koiraa kouluttaneet tietävät, että paras harjoitus ei suinkaan ole sellainen, jossa mennään halliin ja tehdään peräkkäin kaikki tai suurin osa asioista, jotka koiralle on koulutettu. Koira viedään välillä pissalle tai lepäämään, jotta se jaksaa taas keskittyä. Välillä se retuuttaa lelua tai palloa. Tunti tai 45 min on aivan liian pitkä aika keskittyä kouluttamiseen, lenkillä höntyillessä taas tämä aika menee helposti.

Ratsastustunti on meille se ensimmäinen muotti hevosen kanssa tekemiseen. Usein ratsastustunti sisältää työskentelyä kaikissa askellajeissa ja sen aikana hevonen voi tehdä lähes kaikki oppimansa liikkeet. Ehkä ratsastus mielletään fyysiseksi treeniksi, kun taas koirankoulutuksen ajatellaan kehittävän koiran älyllisiä taitoja. Ratsastus ei ole vain hevosen liikuttamista tai sen käyttämistä, se on vuorovaikusta ja kouluttamista.

Mikä päivittäisen ratsastuksen tavoite on?

  • Onko toiminnalla eroa riippuen siitä, onko kyseessä hevosen kouluttaminen tai liikuttaminen?
  • Jos tavoitteena on herkistää hevosta avuille, eikä hevonen toistojen myötä herkisty, jossain on vikaa.
  • Jos tavoitteena on vahvistaa jotakin käytöstä eikä käytös vahvistu, on jossain vikaa.
  • Jos tavoitteena on kasvattaa hevosen kuntoa, mitä järkeä on tehdä se ympyrällä eikä metsässä tai pellolla, jossa hevonenkin saattaisi nauttia uusista maisemista?
  • Jos hyväkuntoista hevosta pitää verrytellä tai jumpata päivittäin kymmeniä minuutteja, jossain voi olla vikaa.

Hevonen ei tarvitse ympyrää toisen perään. Se ei tarvitse kymmenen minuutin ympyräsessioita kuntonsa säilyttämisen takia eikä varsinkaan koulutusmielessä. Koulutusmielessä toistoja toki tarvitaan paljon, mutta en näe pointtia monotonisessa ympyrän hinkuttamisessa. Kannattaa pysähtyä joskus miettimään, miksi tekee asioita samalla tietyllä tavalla. Itse teen asioita samalla tavalla, koska 1) tuttu liike ja asia tuottavat helpommin onnistumisen tunteen, 2) jos minulla ei ole ideaa, teen yleensä ratsastustuntikaavalla, 3) mukavuussyyt; valinnan helppous.

Miten sinä valitset päivän teeman hevosen kanssa?

Ratsastuskouluhevosilla ratsastavat hyvin erilaiset ihmiset. Jokaisella ratsastajalla on erilainen tyyli ja ratsastajat ovat lisäksi erilaisia taidoiltaan. Tästä syystä ratsastuskouluhevoset altistuvat usein epäjohdonmukaisille tai epämääräisille avuille sekä erilaiselle tuntumalle. Ratsastuskoulussa hevonen on arvokas, eikä hevosten jättäminen tunneilta pois uudelleenkoulutuksen vuoksi ole taloudellisesti järkevää.

Tutkijat halusivat selvittää, voiko hevosen käyttäytymiseen tunneilla vaikuttaa jollakin muulla tavalla kuin ”läpiratsastamalla” hevosia. Voisiko pienellä lisäkoulutuksella, joka ei rasita hevosta fyysisesti, saavuttaa hyötyä, joka näkyy tuntikäytöksessä?

Kahdeksaa ratsastuskouluponia ja -hevosta seurattiin tuntien aikana. Sitten niiden ohjelmistoon lisättiin yksi sessio viikossa oppimisteoriaa tuntevan henkilön maastakäsittelyä (totuttamista, negatiivista ja positiivista vahvistamista), jossa hevoselle koulutettiin perusasioita. Hevoset harjoittelivat kerran viikossa 20 minuutin ajan pysähtymistä, liikkeellelähtöä, myötäämistä, kääntymistä ja paikoillaan pysymistä. Harjoitusjakso kesti kuudesta yhdeksään viikkoon.

Harjoitusjakson jälkeen hevosten käyttäytymistä tunneilla seurattiin jälleen – hevosten käytös oli huomattavasti parantunut. Kahdeksasta hevosesta viidellä ei-toivottu käytös väheni huomattavasti. Eniten väheni hännällä viuhtominen. Itse veikkaisin, että vielä tehokkaammin voisi toimia pienempiin osiin pilkottu, useammalle päivälle ripoteltu ”läpiratsastus” maastakäsin. 20 minuuttia on pitkä aika, jossa iso osa on taukoa.

Tämä on mielenkiintoinen asia. Hevosen käyttäytymistä voikin korjata jossakin aivan muualla kuin siinä tilanteessa, jossa ongelma esiintyy. Sillä, mitä ja miten teet tallissa, pihalla, tarhassa tai käytävällä, on vaikutusta siihen miten hevonen toimii ratsastuksessa tai ajossa.

Tästä syystä oppimisteorian perusteiden tunteminen on erittäin tärkeää ihmisille, jotka työskentelevät hevosten kanssa. Jokainen hetki, jonka hevosen kanssa vietät, on vuorovaikutusta ja kouluttamista – siitä kannattaa ottaa kaikki irti.

Does groundwork according to learning theory affect unwanted behavior of riding school horses during regular lessons?

Joskus kuulee, että hevosia ratsastetaan läpi. Tämä voi tarkoittaa monille eri asioita, kuitenkin itse miellän sen sessioksi, jossa käydään läpi avut ja varmistetaan, että hevonen reagoi niihin. Mutta mitä hyötyä läpiratsastuksesta on, jos hevonen reagoi apuihin 1,2 ja 3, mutta omistaja käyttääkin apuja 4,5 ja 6? Eihän hevonen voi silloin ymmärtää.

Jokaisen kannattaisi silloin tällöin pohtia, mitkä avut tarkoittavat omalle hevoselle mitäkin. Kuulostaa hullulta, mutta ei ole läheskään aina selvää, mikä merkki oikeasti tarkoittaa jotakin ja mikä ei. Joskus voi olla niin, että merkki puuttuu kokonaan. Hyvä esimerkki on liikkeelle lähtö. Jos hevonen ei vastaa pohjeapuihin, ääneen tai raippaan, hevonen saadaan liikkeelle vetämällä toisesta ohjasta, jolloin hevonen ottaa sivuaskeleen. Tässä vaiheessa ensin kokeillut avut ovat jo lakanneet, eli paine on poistettu ilman että hevonen on siihen vastannut. Jokaisesta tällaisesta kerrasta hevonen oppii, ettei pohjeapu, ääni tai raippa tarkoita mitään.

Toinen asia, joka ratsastuksessa mietityttää, on hidastavat avut. Yhdelle ratsastajalle perustuntuma hevosen suuhun on höyhen ja toiselle maitotölkit ja muille jotakin siltä väliltä. Joku vetää naruista pysäyttääkseen hevosen, joku toinen ei vedä lainkaan. Mistä hevosen pitäisi tietää, mikä merkki tarkoittaa hidastamista ja mikä on perustuntumaa?

Joskus hevonen koulutetaan ohjastuntumamerkistä lyhentämään kaulaa ja laittamaan pään ja kaulan tiettyyn asentoon. Tämä ilmiö on haitallinen, koska apu, jota käytetään yleensä hevosen hidastamiseen, ei hidasta, vaan on merkki halutusta pään ja kaulan asennosta. Voi olla, että näin koulutetuilla hevosilla ei ole hidastavaa merkkiä lainkaan, mikä taas voi aiheuttaa vaaratilanteita.

Ravureiden kanssa toimineet usein oppivat, miten hevosen saa hiljentämään vauhtia. Vetäminen ei toimi, vaan yleensä vauhti hiljenee kun naruja löysää. Mistä hevonen tämän voi oppia? No aika helposti siitä, että kuski vetää ja hellittää ja vetää ja hellittää ilman, että hevosen vauhdissa tapahtuu mitään muutosta.

Missä tilanteissa sinä olet huomannut, ettei yhteinen merkkikieli toimi odotetulla tavalla? Ajattele miten taitavia arvaajia hevoset ovat, kun ne pystyvät ymmärtämään viestejä, joita yritämme niille antaa.