Miksi hevonen kieltää esteelle?

Esteratsastus on ratsastuksen muoto, jossa perustaidoista ja avuista eteenpäin liikkuminen korostuu. Hevonen koulutetaan liikkumaan avuista eteen ja esteiden yli, riippumatta siitä millaisia tai kuinka pelottavia esteet ovat.

Kun hevonen kieltäytyy hyppäämästä, kannattaa aluksi sulkea pois mahdolliset kiputilat tai epäsopivat varusteet. Hevonen muistaa varsinkin epämiellyttävät tilanteet todella pitkään, siksi olisi hyvä, ettei se saa huonoja kokemuksia hyppäämisestä. Kieltäminen voi johtua siitä, että hevonen tietää hypystä seuraavan kivuliaan alastulon – on ymmärrettävää ettei hevonen halua tässä tilanteessa hyppiä.

Toinen asia, joka kannattaa tarkistaa kun ongelmana on kieltäminen, on perustaidot. Osaako hevonen avut? Osaako se mennä vihjeestä eteenpäin? Kokeeko se eteen liikkumisen riittävän palkitsevaksi? Esteiden ylittäminen on lopulta melko yksinkertaista.

Hevonen voi saada myös huonoja kokemuksia hyppäämisestä. Se voi mennä esteen sekaan tai satuttaa jalkansa esteellä. Se voi pelästyä tai ratsastaja voi nykäistä sitä suusta. Varovaisena eläimenä hevonen ei halua joutua ikävään tilanteeseen uudelleen.

Kun kipu on suljettu pois ongelman syistä, kannattaa lähteä madaltamaan tai helpottamaan estettä. Kannattaa etsiä sellainen korkeus ja estetyyppi,  jonka hevonen ylittää mielellään. On syytä pysyä tässä korkeudessa jonkin aikaa, jotta saa onnistumisia pohjalle. Kannattaa myös ottaa käyttöön palkitseminen, jotta hyppääminen tulisi taas mahdollisimman mukavaksi hevosenkin kannalta. Hypyn jälkeen kannattaa tehdä jotain, joka on hevoselle kivaa, näin se yhdistää hyppäämisen ja mukavan tunteen.

Esteen edessä kieltävän hevosen rökittäminen ei tuota toivottua lopputulosta – se saattaa säikäyttää hevosen kerran tai pari, mutta ei lainkaan helpota varsinaista ongelmaa.

LH pohjautuu ajatukseen linjahierarkiasta, jonka mukaan laumassa on yksi johtaja, vanha tamma, joka on vastuussa laumasta ja jonka päätöksiä ja aloitteita muut seuraavat. LH:n mukaan hevoslauman sosiaalinen järjestys pidetään yllä aggressiivisella kiistelyllä, jonka seurauksena alempiarvoiset hevoset näyttävät alistuseleitä ylemmille. Laumanjohtajan paikka on LH-kouluttajien havaintojen mukaan alati haastettuna. Sekä villeinä elävien että kesyjen hevosten väliset aggressiiviset yhteenotot ovat tutkimusten mukaan harvinaisia. Ne ovat sitä yleisempiä, mitä vähemmän tilaa ja enemmän arvokkaita resursseja on ulottuvilla. Kesyhevosilla riitoja lisää porukan vaihtuvuus. Aggressiiviset eleet eivät kohdistu ylempiarvoiseen hevoseen, vaan lähes poikkeuksetta alempiarvoisia sorsitaan. Tutkimusten mukaan vallankaappausyritykset ovat harvinaisia. Jopa kesyhevosilla suhteet pysyvät melko muuttumattomina, vaikka ympäristö muuttuu. Alempiarvoinen hevonen välttää yleensä kohtaamisia ylempiarvoisen kanssa, koska tietää siitä seuraavan ongelmia. Pyöröaitauskoulutuksessa taas nähdään, että kouluttajaa välttelevä hevonen ei osoita kunnioitusta laumanjohtajaa kohtaan – tällaisesta kunnioituksen puutteesta rankaistaan yleensä laittamalla lisää vauhtia hevosen jalkoihin.

Noh, tähän väliin empiirinen havainto. Minulla on kahden hevosen tiimi. Toinen hevonen on 14-vuotias tamma ja toinen 6-vuotias ruuna. Näistä kahdesta ylempiarvoinen on ruuna. Se ajaa tamman pois ruokakasalta, portilta tai joskus vain huvikseen sitä sorsii. Tamma ei ole kertaakaan yrittänyt kyseenalaistaa ruunan asemaa. Sen sijaan tamma voi aivan hyvin tehdä aloitteita, kuten siirtyä paikasta toiseen, mennä juomaan, mennä syömään jne. ja ruuna seuraa kiltisti perässä.

Toisen hevosen jahtaaminen kuuluu hevosen etogrammiin, eli hevoset tekevät sitä toisilleen. Tilanteet ovat usein lyhyitä hyökkäyksiä toista kohti tai leikkiä. Hevosten kesken jahtaamistilanne on usein hyvin lyhyt ja se päättyy, kun välimatka on kasvanut tarpeeksi pitkäksi. Pyöröaitauksessa hevonen ei ensinnäkään pysty kasvattamaan juoksemalla välimatkaa jahtaajaan ja toiseksi jahtaamistilanne eli pakoreaktio saattaa kestää useita kymmeniä minuutteja.

Asia, jota LH-kouluttajat ylenkatsovat, on hevosporukassa vallitseva ja vaalittava yhteenkuuluvuus. Yhteenkuuluvuutta vaalitaan olemalla lähekkäin syödessä ja levätessä, rapsuttamalla toisia, olemalla muuten fyysisessä kontaktissa muihin sekä leikkimällä. Ryhmän pysyvyyden ja harmonian kannalta ystävälliset eleet ovat erittäin tärkeitä hevosille. LH-kouluttajat eivät syystä tai toisesta pidä näitä asioita lainkaan merkityksellisinä, vaikka ns. laumahierarkia-ajattelua ja laumanjohtajuutta pidetään. LH-koulutuksessa hevosta rapsutetaan usein päästä, millä sinänsä ei ole hevoselle merkitystä – hevoset eivät rapsuta toisiaan otsasta. Vastavuoroista rapsuttelua ei LH-koulutuksessa suosita, vaikka sillä on todettu olevan hevosta rentouttava vaikutus. Olisi loogista, että hevosen kieltä puhuttaessa puhuttaisiin muutakin kuin jahtaamista.

”Licking and chewing”- käytöksen tulkitaan LH-koulutuksessa tarkoittavan hevosen alistumista sekä sitä, että hevonen ”miettii”. Kyseinen käytös ei kuulu hevosen etogrammiin. Varsan naksuttelukäytös kuuluu hevosen käytöskuvastoon, mutta siihen ei viitata LH-koulutuksessa. L & C-käytöksellä LH:n mukaan hevonen viestii olevansa harmiton kasvinsyöjä. Kuitenkin myös monet lihansyöjät liikuttavat suutaan syödessään. Tutkimuksissa ei ole havaittu, että L & C-käytös olisi hevoselta tarkoituksellista viestintää.

LH-kouluttajat ylikorostavat hevostenvälisessä käyttäytymisessä väkivaltaisia ja valtaan liittyviä asioita ja alikorostavat ystävällisiä vuorovaikutuksen muotoja. Hevosen sosiaalinen käyttäytyminen ja laumakäyttäytyminen on huomattavasti monimuotoisempaa kuin LH-kouluttajien kertoma. Tämä johtaa siihen, että LH ei itse asiassa ole luonnollista. LH-teoriat eivät pohjaudu tieteelliseen, määrälliseen eikä laadulliseen tutkimukseen. Tutkimusten mukaan hevonen kykenee erottamaan ihmisen eleet lajitoverinsa eleistä. Tästä syystä hevosen käyttäytyminen pyöröaitauksessa ei johdu siitä, että ihminen aitauksen keskellä osaa matkia laumanjohtajahevosta vaan siitä, että hevonen oppii. Hevonen tottuu ja ehdollistuu.

LH-kouluttajat ovat äärimmäisen taitavia käyttämään negatiivista vahvistetta silloin, kun koulutus toimii. Pyöröaitauskoulutus toimii, sitä en kyseenalaista. Sitä ihmettelen, miksi asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä. Paineen käyttö ja poisto on negatiivista vahvistamista, ei sillä ole tekemistä kunnioituksen, johtajuuden tai luottamuksen kanssa.

Lähteitä:

Behaviour of horses in the “round pen technique”, Krueger 2007.
Weeks, J.W., Crowell-Davis, S.L., Caudle, A.B., Heusner, G.L., 2000. Aggression and social spacing in light horse (Equus caballus) mares and foals. Applied Animal Behaviour Science
Warren-Smith, A.K., McGreevy, P.D., 2008. Preliminary investigations into the ethological relevance of round-pen (round-yard) training of horses. Journal of Applied Animal Welfare Science
Waran, N., McGreevy, P., Casey, R.A., 2002. Training methods and horse welfare. The welfare of horses, 151-180.
Waran, N., Casey, R.A., 2005. Horse Training, The Domestic Horse: The Evolution, Development and Management of its Behaviour, Cambridge University Press.
Visser, E.K., VanDierendonck, M., Ellis, A.D., Rijksen, C., Reenen, C.G.v., 2009. A comparison of sympathetic and conventional training methods on responses to initial horse training.
Vervaecke, H., Stevens, J.G., Vandemoortele, H., Sigurjónsdóttir, H., Vries, H., 2007a. Aggression and dominance in matched groups of subadult Icelandic horses (Equus caballus).
VanDierendonck, M.C., DeVries, H., Schilder, M.B.H., 1995. An analysis of dominance, its behavioural parameters and possible determinants in a herd of Icelandic horses in captivity. Neth. J. Zool. 45, 362-385.
VanDierendonck, M.C., de Vries, H., Schilder, M.B.H., Colenbrander, B., Þorhallsdóttir, A.G., Sigurjónsdóttir, H., 2009. Interventions in social behaviour in a herd of mares and geldings. Applied Animal Behaviour Science
VanDierendonck, M., Goodwin, D., 2005. Social Contact in Horses: implications for horse-human interactions,
Tilson, R.L., Sweeny, K.A., Binczik, G.A., Reindl, N.J., 1988. Buddies and bullies: Social structure of a bachelor group of Przewalski horses.
Sigurjonsdottir, H., Dierendonck, M.C.v., Snorrason, S., Thorhallsdottir, A.G., 2003. Social relationships in a group of horses without a mature stallion.
Fureix et al. (2012) Exploring aggression regulation in managed groups of horses Equus caballus.
Rutberg, A.T., Greenberg, S.A., 1990. Dominance, aggression frequencies and modes of aggressive competition in feral pony mares
McGreevy, P.D., Oddie, C., Burton, F.L., McLean, A.N., 2009b. The horse-human dyad: Can we align horse training and handling activities with the equid social ethogram?
McDonnell, S.M., Haviland, J.C.S., 1995. Agonistic ethogram of the equid bachelor band. Applied Animal Behaviour Science
McDonnell, S., 2003. A Practical Field Guide to Horse Behavior- The Equid Ethogram.
Vahvisteväli tarkoittaa kahden palkkion välistä aikaa. Vahviste voi olla jotain eläimen mielestä kivaa tai se voi olla paineen poistamista. Kun uutta käytöstä harjoitellaan, jokaisesta kerrasta kannattaa palkita – tällöin käytös vahvistuu nopeasti. Kun käytös on opittu, vahvisteväliä voidaan pidentää, eikä jokaisella kerralla tarvita palkkiota.
Vahvistamistapa vaikuttaa merkittävästi 1) siihen, kuinka nopeasti käytös omaksutaan ja 2) siihen, kuinka voimakas reaktio on.  Käytöksestä voidaan palkita jatkuvasti tai epäsäännöllisesti. Jatkuvan palkitsemisen etuna on nopea omaksuminen, mutta haittapuolena alttius sammumiselle, kun palkkaaminen loppuu. Sammuminen tarkoittaa sitä, että eläin lopettaa käytöksen tarjoamista kannattamattomana – esim. paine ei poistu tai herkkua ei tipu. Epäsäännöllinen palkitseminen tuottaa hitaammin tuloksia, mutta ei ole yhtä altis sammumiselle.
Käytännössä kun eläimelle opetetaan uutta, se ei voi mitenkään tietää mitä sen odotetaan tekevän. Vertaisin tilannetta siihen, kun yrittää löytää radiokanavaa vääntämällä nuppia – pelkkää kohinaa ja aina välissä vilahtaa jotain ymmärrettävää. Näitä välissä vilahtavia asioita pitäisi pystyä vahvistamaan, jotta ne yleistyisivät.
Koulutuksen tavoitteena on tehdä halutuista asioista sekä mahdollisimman helppoja että mahdollisimman kannattavia. Useat tutkimukset keetovat, että positiiviset muistot säilyvät pidempään kuin negatiiviset. Palkkioiden avulla koulutetut asiat säilyvät muistissa pidempään kuin paineen poiston avulla koulutetut asiat – tämä on todettu mm. banaanikärpäsillä.
Hevosten kanssa käytetään usein negatiivista vahvistetta. Siinäkin kannattaisi kiinnittää huomiota vahvisteväliin muistijäljen muodostumiseksi. Myötääminen kerran puolessa tunnissa ei riitä, vaan paine pitäisi poistaa mieluummin useita kertoja minuutissa, jotta oppimista tapahtuisi. Vahvisteväli on yksi asia, jonka negatiivinen vahviste voisi oppia positiiviselta vahvisteelta.

Myödätä paineesta.

Miten palkkio voi olla se, että jotain otetaan pois?

Tämä on vaikea asia ymmärtää ja varsinkin käyttää oikealla tavalla. Hevosmaailmassa lähes kaikki perustuu paineelle myötäämiseen.

Pähkinänkuoressa idea on se, että aiheutetaan paine; kutitetaan kylkeä. Kun hevonen reagoi, kutittaminen lopetetaan. Lopettaminen on palkkio, jonka tarkoituksena on kertoa hevoselle että juuri tätä me halusimme. Kun tämä kutittamisen lopettaminen toistetaan oikeaan aikaan riittävän monta kertaa, saadaan aikaan yhteinen ymmärrys: kutittaminen laukaisee tietyn reaktion, josta seuraa kutittamisen loppuminen eli palkkio eli vahviste.

Nyt se kuulostaa helpolta. Mutta käytännössä se on jotain aivan muuta. Ratsastustunneilla keskitytään aina, no, okei joskus, siihen mitä pitää tehdä ja milloin välittämättä siitä mitä hevonen tekee tai vastaako se ylipäätään apuihin. Pam, pam, pam, jalat paukuttavat kylkiä. Släp, släp, raippa läimäyttää kylkeen. On vaikeaa säilyttää tasapaino ja ne perhanan narutkin pitää pitää käsissä ja vedellä niistä silloin tällöin. Ravi on pomppivaa enkä todellakaan voi analysoida mitä apuja minulla mahtaa olla milläkin hetkellä päällä. Tämä on siis henkilökohtainen kokemukseni.

Jos haluttaisiin käyttää puhdasta negatiivista vahvistetta ja yrittää olla sekoittamatta hevosta, pitäisi jalalla puristaa asteittain kovenevasti kunnes hevonen vastaa, ja sillä hetkellä lopettaa puristaminen. Oikeastaan ratsastustunneilla pitäisi nähdä enemmän vaivaa vetämisen ja työntämisen oikea-aikaiseen lopettamiseen ja hölläämiseen.

Negatiivisen vahvisteen käyttö on teoriassa helppoa mutta käytännössä vaikeaa. Ongelmia väärinkäytöstä ovat hevosen turtuminen ja lamaantuminen, konfliktit, jarrujen tai kaasun täydellinen puute, käytöksen ennakoimattomuus sekä otteiden koveneminen. Hankitaan kannukset, kovemmat kuolaimet, apuohjat. Hevonen ei pidä siitä, ettei se ymmärrä mitä ratsastaja yrittää sanoa.

Ajoitus on hyvin tärkeä asia ratsastuksessa. Apujen käyttö perustuu negatiiviseen vahvistamiseen, eli kun hevonen tekee halutun asian, apu poistetaan – näin hevosen tekemä asia vahvistuu.

Mikä sitten on oikea kohta poistaa apu?

Pohditaan vaikka nuorta hevosta, joka on koulutusvaiheessa. Usein kuulee sanottavan että apujen täytyy olla hyvin selkeät ja jämptit, jotta nuori hevonen ne omaksuu. Ja jos tarkoituksena on siirtyä ravista käyntiin, pidättäminen lopetetaan vasta kun polle on käynnissä.

Hevosen herkkyyden säilyttämisen ja oppimisen maksimoimisen kannalta olisi tärkeää palkita kaikista edes oikeaan suuntaan olevista asioista. Eli höllätä heti kun hevonen reagoi edes vähän, tai tekee edes sinnepäin. Tämä on todettu hyödylliseksi tavaksi myös tutkimuksessa – mitä pienemmästä jarruttamisesta palkittiin, sitä vähemmän hevonen vastusti kuolainta ja sitä mieluummin se jarrutti pyydettäessä.

Hevosia pyritään opettamaan herkiksi. Miksei ratsastajia? Lapsia pyydetään kiskomaan kunnes se pysähtyy ja jos ei pysähdy, pyydetään kiskomaan niin kauan että se peruuttaa. Tai kuolainta vastustavalle hevoselle, joka on ensin opetettu vastustamaan epäjohdonmukaisilla avuilla, vaihdetaan tehokkaampi jarru suuhun, että voidaan taas jatkaa epäjohdonmukaista käyttöä.

Aina puhutaan siitä, ettei jarruja saa hevoseen kaupasta. Valitettavasti käytännössä näyttää siltä että toimitaan tätä vastaan.

Egenvall et al. 2012, Pilot study of behavior responses in young riding horses using 2 methods of making transitions from trot to walk

Assosiatiivinen oppiminen perustuu siihen, että eläin muodostaa assosiaatioita kahden tai useamman tapahtuman välille. Assosiatiivisen oppimisen kaksi osa-aluetta ovat klassinen ehdollistuminen ja operantti ehdollistuminen.

Klassinen ehdollistuminen

Klassinen ehdollistuminen on kyseessä silloin, kun eläin oppii, että tietty tapahtuma ennakoi jotakin toista tapahtumaa. Esimerkiksi koira oppii, että ulkoilu lähenee kun omistaja alkaa etsiä kaulapantaa ja talutushihnaa. Klassista ehdollistumista tapahtuu koko ajan, ei ainoastaan kouluttaessa. Eläimet ovat taitavia ennakoimaan tapahtumia. Kynsileikkureiden esiin kaivaminen voi ennakoida epämukavuutta ja kipua, toisten koirien kohtaaminen voi ennakoida epämiellyttävää kohtelua jne.

Operantti ehdollistuminen

Operantti ehdollistuminen on kyseessä silloin, kun seuraukset määrittelevät käytöksen esiintymistä. Eläimet tekevät useammin niitä asioita jotka tuottavat niille hyötyä ja harvemmin niitä asioita joista on niille haittaa. Eläin oppii nopeasti kannattavat käytökset, kun seuraukset osataan tehdä sille positiivisiksi. Operanttia ehdollistamista hyödynnetään kouluttamisessa siten, että seurauksia hallitsemalla voidaan hallita käyttäytymisen esiintymistodennäköisyyttä. On olemassa käytöksiä, joita eläimen halutaan tekevän usein ja toisaalta käytöksiä, joiden halutaan esiintyvän harvoin jos lainkaan.

Positiivisen vahvistamisen tavoitteena on lisätä tietyn käytöksen esiintymisen todennäköisyyttä. Käytännössä eläin palkitaan silloin, kun se tekee oikeita asioita, jolloin muodostuu assosiaatio tietyn käytöksen ja miellyttävän seurauksen välille.

Negatiivinen vahvistaminen tarkoittaa sitä, että eläin tekee asioita, jotta epämiellyttävä ärsyke loppuisi. Käytännössä eläin oppii myötäämään paineesta, eli paineen loppuminen toimii tässä tapauksessa käytöstä vahvistavana tekijänä.

Positiivisen rankaisun tavoitteena on vähentää käytöksen esiintymisen todennäköisyyttä. Käytännössä käytöksen seurauksista tehdään eläimelle epämukavat, jolloin se välttää kyseistä käytöstä. Positiiviseen rankaisuun liittyy useita eettisiä-, terveydellisiä- ja hyvinvointikysymyksiä, eikä sitä voida pitää asianmukaisena kouluttamiskeinona.

Negatiivisen rankaisun tarkoituksena on vähentää käytöksen esiintymisen todennäköisyyttä. Ei-toivotun käytöksen seurauksena poistetaan palkkion mahdollisuus.

Heidenrich, B. (2007), An Introduction to positive reinforcement training and its benefits, Journal of Exotic Pet Medicine 1: 19-23.

Pearce, J. (2008), ’Animal learning and cognition, an introduction’, third edition, psychology press, UK.

Australialaiset Paul McGreevy ja Andrew McLean (Journal of Veterinary Behavior, 2009) puhuvat eettisestä ratsastuksesta ja kouluttamisesta. Heidän mukaansa urheiluhevosilla esiintyy runsaasti hyperreaktiivisuutta, eli hevonen reagoi kaikkeen mahdolliseen erittäin voimakkaasti; ja toisaalta sitä, ettei hevonen reagoi enää mihinkään. Tätä kutsutaan opituksi avuttomuudeksi, joka on yksi merkki siitä, ettei hevosia osata kouluttaa oikein. Hevosista tulee kovasuisia tai niiden kyljistä tunnottomia.

McGreevy ja McLean nostavat esille keskustelun hevosurheilun eettisyydestä: heidän mukaansa hevosurheilu on eettistä silloin, kun käytetään aina minimipainetta – sekä kontaktissa että avuissa.

Opittu avuttomuus on tila, johon eläin vaipuu, kun se ei voi kontrolloida tai ennustaa sitä mitä sille tapahtuu. Hevonen toisin sanoen luovuttaa, koska se ei tiedä mitään keinoa, jolla se saisi epämiellyttävät avut tai pahimmassa tapauksessa rankaisut loppumaan. Opittu avuttomuus on melko vähän tutkittu alue hevosmaailmassa. Rotilla ja koirilla sen on havaittu aiheuttavan masentuneisuutta, kyvyttömyyttä tuntea nautintoa sekä muita kognitiivisia puutteita. Eläimiä kuolee opittuun avuttomuuteen.

Ratsastus ja hevosen kouluttaminen perustuu pitkälti negatiivisen vahvisteen käyttöön. Negatiivisen vahvisteen teho perustuu siihen, että silloin kun eläin tekee halutun asian, paine poistuu. Ei ole mahdollista pidättää ja ratsastaa eteen samanaikaisesti ilman että toisen tai molempien apujen merkitys kärsisi (=overshadowing).

Harmittavan usein kouluttajat eivät ymmärrä negatiiviseen vahvisteen vahvisteominaisuutta tai eivät käytä sitä. Toisin sanoen paineen tulee poistua, ja oikealla hetkellä. Jos apu jää päälle, hevonen ensin siedättyy siihen pikku hiljaa, kun apu ei tarkoitakaan mitään. Myöskään ei tarkoita mitään sattumanvaraisesti hevoselle tarjoillut puristamiset, pidätteet, potkut tai raipaniskut.

Ainoastaan silloin, kun paine päästään poistamaan, hevosen toiminta vahvistuu eli hevonen oppii. Kun hevonen reagoi pidätteeseen silloin höllätään; kun hevonen lähtee liikkeelle, silloin jalka rentoutuu. Ja toisin päin, paine poistu vasta silloin kun hevonen reagoi. Yksi puristus aiheuttaa yhden liikkeen joka aiheuttaa hölläämisen; ei enempää.

Opittu avuttomuus sekä muut käyttäytymishäiriöt, kuten kutominen, puunpureminen jne. joiden avulla eläin yrittää selviytyä, saattavat olla tulosta huonosta kouluttamisesta (sekä tietenkin tylsästä elämästä tai huonoista olosuhteista, väärästä ruokinnasta jne.). Riski neuroottiselle käyttäytymiselle kasvaa aina silloin eläin on hermostunut ja jännittynyt, eikä se kykene ennakoimaan, kontrolloimaan tai pakenemaan epämiellyttävää ärsykettä.

Eläinten kouluttamisessa on muistettava luoda onnistumisen edellytykset.

Lähde: McGreevy, McLean, (2009), ’Punishment in horse-training and the concept of ethical equitation’, Journal of Veterinary behavior, 4:193-197.