Miksi hevonen kieltää esteelle?

Esteratsastus on ratsastuksen muoto, jossa perustaidoista ja avuista eteenpäin liikkuminen korostuu. Hevonen koulutetaan liikkumaan avuista eteen ja esteiden yli, riippumatta siitä millaisia tai kuinka pelottavia esteet ovat.

Kun hevonen kieltäytyy hyppäämästä, kannattaa aluksi sulkea pois mahdolliset kiputilat tai epäsopivat varusteet. Hevonen muistaa varsinkin epämiellyttävät tilanteet todella pitkään, siksi olisi hyvä, ettei se saa huonoja kokemuksia hyppäämisestä. Kieltäminen voi johtua siitä, että hevonen tietää hypystä seuraavan kivuliaan alastulon – on ymmärrettävää ettei hevonen halua tässä tilanteessa hyppiä.

Toinen asia, joka kannattaa tarkistaa kun ongelmana on kieltäminen, on perustaidot. Osaako hevonen avut? Osaako se mennä vihjeestä eteenpäin? Kokeeko se eteen liikkumisen riittävän palkitsevaksi? Esteiden ylittäminen on lopulta melko yksinkertaista.

Hevonen voi saada myös huonoja kokemuksia hyppäämisestä. Se voi mennä esteen sekaan tai satuttaa jalkansa esteellä. Se voi pelästyä tai ratsastaja voi nykäistä sitä suusta. Varovaisena eläimenä hevonen ei halua joutua ikävään tilanteeseen uudelleen.

Kun kipu on suljettu pois ongelman syistä, kannattaa lähteä madaltamaan tai helpottamaan estettä. Kannattaa etsiä sellainen korkeus ja estetyyppi,  jonka hevonen ylittää mielellään. On syytä pysyä tässä korkeudessa jonkin aikaa, jotta saa onnistumisia pohjalle. Kannattaa myös ottaa käyttöön palkitseminen, jotta hyppääminen tulisi taas mahdollisimman mukavaksi hevosenkin kannalta. Hypyn jälkeen kannattaa tehdä jotain, joka on hevoselle kivaa, näin se yhdistää hyppäämisen ja mukavan tunteen.

Esteen edessä kieltävän hevosen rökittäminen ei tuota toivottua lopputulosta – se saattaa säikäyttää hevosen kerran tai pari, mutta ei lainkaan helpota varsinaista ongelmaa.

tutustuin vihdoin suomalaiseen kuolaintutkimukseen. Sen voi lukea täältä. Hienoa ja onnittelut hyvästä työstä, jota omalla kielellämme ei todellakaan ole usein tarjolla!

Tämä tutkimus antaakin niitä kauan toivottuja eväitä muillekin eläinlääkäreille mitata hevosen suuta ja arvioida mikä kuolain olisi millekin hevoselle sopiva. Kuolaimen valinta on hankalaa, eikä sen perusteeksi ole ennen tätä ollut oikein mitään järkevää taustatietoa suomeksi. Kuolainasioissa varmasti toimitaan, kuten muissakin; ensin valmentajan mielipide, sitten Google, sitten ht ja Facebook. Erilaisten kuolainten määrä on viime vuosien aikana moninkertaistunut, mutta oikean Kuolaimen sovittaminen juuri oman hevosen suun mittoihin ei onnistu ihan keneltä tahansa. 

Tutkimus herätti minussa muutamia kysymyksiä. Niitä ovat mm. otos; onko otoksessa edustettuina koko kuolaimia käyttävä suomalainen ratsuhevospopulaatio? Olivatko hevoset samalta alueelta? Onko niillä mahdollisesti samat valmentajat, millä voi olla merkitystä ratsastustyyliin? Mitä muuta hevosilla tehtiin kuolaimet päässä kuin ratsastettiin? Käytettiinkö niillä sivu- tai apuohjia säännöllisesti? Mitä materiaalia ohjat olivat * vaikuttaa tutkitusti tuntumaan. Eroja löytyi, mutta olivatko ne tilastollisesti merkitseviä?

Suun pehmytkudosmuutosten todettiin olevan kuolaimia käyttävillä hevosilla hyvin yleisiä. Suurin osa suun pehmytkudosmuutoksista sopii sijainnin puolesta kuolaimen tai turpahihnan aiheuttamiksi. Koska ei ole kehitetty täydellisiä kuolaimia tai kuolaimettomia suitsia, voidaan tämän hetkisen tutkimustiedon perusteella suositella hevosen suun terveyden edistämiseksi, että hevosilla vaihdettaisiin muutaman päivän välein eri tavoin ja eri kohtaan hevosen suuta ja päätä vaikuttavia kuolaimia ja kuolaimettomia suitsia. Hevosen suun terveyden kannalta olisi paras, jos hevosta ratsastettaisiin ilman turpahihnaa tai hevoselle annettaisiin turpahihnasta vapaita päiviä ja kiinnitettäisiin huomiota turpahihnan kireyteen myös kuolaimettomissa suitsissa. Hevosella olisi hyvä olla 1-2 päivää viikossa, jolloin ei käytettä ollenkaan varusteita, jolloin hevosta voidaan liikuttaa esimerkiksi irtojuoksuttamalla. Kuolaimien ja kuolaimettomien suitsien vaihteleminen antaa suun pienille vaurioille aikaa parantua, jolloin hevosen suu pysyy mahdollisimman terveenä. Hevosen suun terveyden kannalta on todennäköisesti hyvä, jos hevosella on useampia eri ratsastajia, jotka ratsastavat hevosta hieman eri tavoin, jolloin paine kohdistuu aina hieman eri kohtaan suussa. 

Aiheuttaako kuolain itsessään vaurioita, jos se on hevosella vaikkapa tarhassa tai karsinassa? Huonosti sopiva kuolain varmasti aiheuttaa. Mikäli oletetaan, että kuolain on sopiva ja hyvin istuvissa suitsissa, voidaan olettaa, ettei pelkkä suussa pitäminen vielä tee vaurioita. Vaurioiden taustalla voi olla kuskin toiminta, eli se miten kuolainta käyttää ohjeen välityksellä. Eli kuinka pientä tai suurta painetta kuolaimiin ja suuhun aiheuttaa. Turpahihnan uskon aiheuttavan itsessään haittaa, koska se varsinkin ylikireänä estää hevosta liikuttamasta suutaan. Turpahihna on staattinen laitos, johon ratsastaja ei vaikuta, paitsi kuolaimettomissa ratkaisuissa.

Samalla idealla voitaisi tehdä raippatutkimus. Otettaisiin 30 hevosta, jotka kuvattaisiin lämpökameralla raipanjälkien varalta. Omistajat ottaisivat klinikalle mukaan kaikki ne raipat, joita yleensä käyttävät. Johtopäätöksenä voitaisiin esittää, että kannattaa käyttää eri mittaisia ja erilaisia raippoja päivittäin vaihdellen. Kannattaa käyttää pehmustettuja raippoja, bambukeppejä, pitkiä koulupiiskoja ja estelätkiä vaihdellen. Lisäksi kannattaa pitää viikottain muutama kokonaan raipaton päivä. Raippaa kannattaa käyttää eri puolille hevosen kehoa, jotta jo syntyneillä vaurioilla on aikaa parantua. Eri ratsastajat käyttävät raippaa eri tavalla ja eri kohtiin, mistä saattaa olla hyötyjä vaurioiden parantumiseen. 

Eli energiaa ei haaskata siihen, että opetettaisiin käyttämään varusteita mahdollisimman hyvin. Sen sijaan hyväksytään se, että kun nyt kuitenkin vedetään, niin parempi vetää eri päivinä eri kuolaimilla. Päivittäin vaihtuva kuolain saattaa olla hevoselle iso asia. Meille narut ovat usein samat ja tuntuvat käsiin tutuilta, mutta hevoselle usein vaihtuva kuolain voi aiheuttaa hämmennystä. Tämä on oletusta, jota perustelen sillä, että jokainen uusi varuste voi aiheuttaa hevosessa reaktioita – olisi reilua tutustuttaa hevonen kaikkiin käytettäviin kuolaimiin perusteellisesti, koska ne vaikuttavat hevosen suuhun eri tavalla. Toki tätä voi tehdä, mutta jos tuntuma on hevosen mielestä ongelma, ilmiö voi muistuttaa sitä, että pidämme joka päivä liian pieniä kenkiä, jotka vain puristavat eri kohdasta jalkaa. 

Ohjastuntuman mittaaminen voi olla pelottavaa, mutta siitä on hyötyä. Ja mikä palkitsevinta, omaa kehitystä voi seurata. Valmentajalta voi kysyä tai videolta nähdä, näkyykö kehittyvä tuntuma hevosen liikkumisessa tai ns.  Suoruudessa jotenkin. Vaikka tuntuma olisi epäsymmetrinen tai epätasainen, kuten minulla on, hevonen voi siitä huolimatta tehdä haluamiani asioita ja se ei välttämättä esitä kipu- tai konfliktikäytöstä. Se ei kuole siihen tietoon, että tuntuma on voimakas ja toinen naru on lyhyempi kuin toinen. En voi ostaa uusia herkkiä käsiä, mutta voin harjoitella näiden käytettyjen kanssa. Lisäksi voin keksiä keinoja minimoida nyppäisyjä (joita tulee kaikesta huolimatta); voin pitää harjasta kiinni tai laittaa vaikka kaulanarun, josta pidän kiinni. Se voi lieventää äkillisiä nykäisyjä tasapainon horjahtaessa. Tai voi opetella pitämään ohjia yhdessä kädessä, jolloin minulla on puolet vähemmän harmiteltavaa. 

Tuntumaklinikoiden tarkoituksena ei ole syyllistää ratsastajia. Tarkoituksena on tarjota yksi (mitattava) lisäpalikka omaan kehittymiseen. Tuntumaklinikoilla lähdetään siitä, että jos hevoselle miellyttävä tuntuma löytyy, voi olla mahdollista ehkäistä kuolainten (ja kuolaimettomien) aiheuttamia haitallisia vaikutuksia. Videolta ja mittausdatasta voidaan päätellä, mikä vaikutus tuntumalla on esim konfliktikäytöksiin. Lisäksi voidaan saada uusia näkökulmia siihen, miksi tietyt asiat ovat hevoselle vaikeita. Yksinkertaisten ratkaisujen löytämiseen ei aina tarvita kättä pidempää. Ratsastajan tuntuman tiedostamisesta voi olla hyötyä myös omalle valmentajalle; hän voi suunnitella harjoituksia siten, että ratsastaja voi harjoittaa kehittyvää tuntumaa. 

  

Ratsastaja aiheuttaa hevoseen paineen. Varusteista riippuen paine voi kohdistua eri kehonosiin. Hevoselle yleensä opetetaan, että tuntuma on peruspaine, joka ei vielä tarkoita mitään. Ongelma on se, että tuntuma on subjektiivinen kokemus sekä hevoselle että ratsastajalle.

Tuntuman kasvaessa konfliktikäytökset lisääntyvät – näin ainakin kokemattomilla hevosilla, joille tuntumaa ei ollut opetettu. Hevonen voi sietää voimakastakin tuntumaa, vaikkei se tunnu miellyttävältä – samalla tavalla kun koira, joka vetää hihnassa. Sekä koiran että hevosen voi kouluttaa sietämään vahvaa tuntumaa – ne painavat vastaan, vaikka se ei ole niille terveellistä. Tuntuma tai hihnan kireys voi kasvaa vähitellen huomattavan suureksi ja voi jopa vaikuttaa kuolain- ja kaulapantavalintoihin. Välineen vaihtaminen auttaa hetkeksi, mutta usein veto jatkuu parin viikon kuluttua.

Sekä koiralla että hevosella voi testata, kumpi aiheuttaa ensimmäisen paineen ja mitä paine aiheuttaa. Usein kun koiran hihnaa kiristää, se valpastuu ja sen tunnetila voi muuttua. Samoin hevonen voi olla karsinassa rauhallisesti kuolaimet suussaan, mutta kun ohjiin tarttuu, sen tunnetila voi muuttua. Eläin oppii helposti, mitä hihnaan tai ohjiin tarttumisesta seuraa, halusimme tai emme. Tätä voi käyttää hyväksi, koiran voi kouluttaa ottamaan kontaktin, kun hihna kiristyy. Hevosen voi kouluttaa siihen, että tuntumasta voi seurata mukavia asioita.

Nuoret hevoset hyväksyivät maastakäsin suurimman tuntuman (yli 10 N) ensimmäisenä testipäivänä. Toisena ja kolmantena päivänä ne oppivat ilmeisesti välttämään tuntumaa, koska luvut olivat huomattavasti pienemmät (6 ja hieman alle 6 N). Tuntumalla esiintyi huomattavasti enemmän konfliktikäytöksiä kuin pitkin ohjin.

Toisessa tutkimuksessa verrattiin erilaisten ohjien vaikutusta tuntumaan. Ratsastajat ottivat ”keskivahvan” tuntuman mekaanisella hevosella. Tuntuman voimakkuudessa näkyi sekä kätisyys että ohjien materiaali; punotuilla nahkaohjilla tuntuma oli voimakkain, kun taas ohuilla, sileillä nahkaohjilla ja kangasohjilla tuntuma oli pienin. Kuten arvata saattaa, vaihtelua esiintyi huomattavan paljon myös siinä, mikä kenellekin oli ”keskivahva” tuntuma.

Kolmannessa tutkimuksessa tarkasteltiin ohjien pituuden merkitystä. Ohjia lyhennetään usein silloin, kun hevosta yritetään hallita tai saada se johonkin tiettyyn asentoon. 17 kouluhevosta osallistui tutkimukseen, jossa koulurata ratsastettiin kahteen kertaan normaalilla ohjien pituudella ja kaksi kertaa 10 cm lyhennetyillä ohjilla.

10 cm tavallista lyhyemmät ohjat lyhensivät askelpituutta keskimäärin 15 cm ja kasvattivat painetta suuhun noin kilon, vaikka hevosen kaula ei lyhentynyt säästä niskaan mitattuna. Lyhyillä ohjilla pureskelu väheni, suun aukominen lisääntyi, häntä heilui enemmän ja korvat olivat luimussa useammin. Hevoset liikkuivat lyhyillä ohjilla enemmän luotiviivan takana.

Tuntuma on ehkä samanlainen käytös, kuin katsekontakti koirilla; ei itsetarkoitus vaan edellytys muiden asioiden harjoitteluun. Jos tuntumasta tulee temppu, ei samanaikaisesti voi teettää toista temppua. Katsekontakti tai tuntuma voivat toimia portteina muihin käytöksiin. Ja niistä voi itsessään tulla palkitsevia.

Ludewig et al., 2013. Effect of shortened reins on rein tension, stress and discomfort behavior in dressage horses.

Randle et al., 2011. The effect of different rein types on the rein tension applied when taking Up a ‘medium contact’ 

Christensen et al., 2011. Rein tension acceptance in young horses in a voluntary test situation

Pään ja kaulan asento on suosikkipuheenaihe. FEIn mukaan LDR on ilman pakottamista aikaansaatu muoto, mikä erottaa sen rollkurista.

Tutkijat halusivat selvittää, miten eri pään asennot sivuohjilla aikaansaatuina vaikuttavat hevoseen.  Tutkijat valitsivat viisi asentoa ja seitsemän hevosta, jotka olivat terveeksi todettuja ja kaularangat kuvattuja ja ultrattuja. Kaikki hevoset kävivät läpi kolmen viikon harjoittelujakson, jonka jälkeen ne hyväksyivät jokaisen pään asennon ilman voimankäyttöä.

 

IMG_2542

 

Asennot: 1) rajoittamaton, 2) niska ylhäällä, turpa luotiviivalla, 3) niska alhaalla ja venytettynä,  4) niska ylhäällä ja ylös venytettynä ja 5) niska alhaalla, venytettynä ja turpa kohti polvia.

Tutkimuksessa mitattiin (konflikti)käytöstä, sykettä ja sen vaihtelua sekä plasman ja syljen kortisolipitoisuuksia. Hevoset liikkuivat koetilanteessa 15 min ravia, 4 min laukkaa, 10 min ravia ja 5 min käyntiä.

Hevoset leikkivät kuolaimen kanssa eniten asennoissa 3 ja 5 (hyperfleksiossa). Venytetyissä asennoissa käytös oli lähimpänä vapaana liikkumisen käytöstä, vaikka aiemmissa tutkimuksissa oli huomattu asennon 3 haittaavan hengitystä. Konfliktikäytöstä oli eniten niissä asennoissa, joissa niska oli ylhäällä, mm. pään viskominen.

Sykkeen vaihteluista voitiin päätellä, että eniten stressaavia olivat asennot 2 (luotiviivalla niska ylhäällä)  ja 3 (turpa ryntäissä). Näissä asennoissa sympaattinen hermosto aktivoitui. Asennossa 2 oli eniten stressiin viittaavia käytös-, syke- ja kortisolimerkkejä. Asentoon 2 ja asentoon 5 liittyi eniten asenneongelmia.

Tutkimuksessa käytettiin sivuohjia, osassa asennoista jopa kaksia. Eihän (kai) ratsastuksen ideana ole säilyttää staattista tuntumaa ohjissa – sittenhän olisi aivan sama, kiinnittääkö ohjat satulavyöhön. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, olisiko tulos ollut erilainen ravureilla, jotka ovat tottuneet johonkin asento 4 suuntaiseen. Itse epäilen, että hevoset olivat tottuneet jo ennen koulutusjaksoa osaan asennoista, koska hevoset olivat peruskoulutettuja. Yksi mielenkiintoinen havainto oli se, että harjoitus kesti pidempään, kuin mitä FEIn säännöt sallivat hevosen päätä pitää samassa asennossa.

Lisäksi olisi kiinnostavaa tietää, miten esim. näkökykyyn nämä eri asennot vaikuttavat.

Kiinnostava ja kuuma aihe.

The veterinary journal, 2014

 

Olen aiemminkin kirjoitellut eläinten luonteen arvioinnista. Koirille on luonnetestit ja MH-kuvaukset. Ja varmasti paljon erilaisia epävirallisia ”testejä”. Ne ovat ilmeisesti tyhjää parempia. Mitä hevosille on? Ajettavuus- ja ratsastettavuuskokeet.

Tutkijat selvittivät ratsastettavuuskokeen objektiivisuutta. Hevosen luonnetta arvioidaan ratsastettavuuskokeen perusteella, jossa riippumaton ratsastaja ratsastaa hevosella. Mitä yksi ratsastuskerta voi kertoa hevosen luonteesta?

Tutkijoiden mukaan ohjastuntumalla ja ratsastajan apujenkäytöllä on sekä suoria että epäsuoria vaikutuksia siihen, miten ratsastettavuutta arvioidaan. Tutkimuksessa havaittiin, että mitä kevyempi ja tasaisempi tuntuma oli, sitä paremmin hevosia arvosteltiin. Ratsastaja vaikuttaa siis omalla toiminnallaan arvosteluun ja sitä kautta jopa jalostusvalintaan.

Tutkimuksessa keskimääräinen tuntuma oli huomattavan voimakas (9-20 N), mikä on paljon enemmän kuin mitä tutkimusten mukaan nuoret hevoset ovat valmiita hyväksymään (6-10 N). Mitä suurempi tuntuma, sitä enemmän konfliktikäyttäytymistä ja säikkymistä esiintyi. Mitä voimakkaampi tuntuma, sitä vähemmän päänheiluttelua. Voimakas tuntuma estää hevosta heiluttamasta päätään, mikä taas altistaa opitulle avuttomuudelle.

Ratsastajien on vaikeaa arvioida omaa tuntumaansa. Se kuitenkin vaikuttaa hevosen käyttäytymiseen ja sitä kautta hevosen ratsastettavuuspisteisiin. Ratsastettavuuskoe kertoo enemmän siitä, miten hevonen reagoi juuri kyseiseen ratsastajaan kuin hevosen luonteesta yleensä. Ratsastettavuuskoe kertoo myös hevosen koulutuksesta – miten se vastaa apuihin ja millä tavalla sitä on koulutettu.

Testitilanteessa hevosen arviointi perustuu ratsastajan (tai ajajan) subjektiiviseen kokemukseen. Ehkä testitilanteesta pitäisi tallentaa muuatkin kuin ratsastajan arvio.

Miten hevosten luonnetta voisi arvioida nykyistä objektiivisemmin?

 

Sellaiset urheilulajit, joissa välineenä tai kumppanina on eläin, sisältävät erityisen paljon mutua. Eläin ei osaa puhua eikä aina ilmaista itseään ihmiselle helposti tulkittavalla tavalla. Siksi onkin erityisen tärkeää tulkita hevosta urheiluvälineenä mahdollisimman tarkasti ja objektiivisesti. Meillä ihmisillä on taipumus laittaa sanoja eläinten suuhun. Lisäksi alamme herkästi tulkita eläintä ihmisenä.

Onneksi apunamme on mittarit – voimme testata, onko eläimelle annettu kiellettyjä aineita, voimme mitata sen sykettä ja syljen kortisolipitoisuuksia, voimme antaa eläinlääkärin tutkia ja taivutella  kipeiden paikkojen löytämiseksi. Nykyisin on myös tekniikka, joka mahdollistaisi mittaamisen myös suorituksen aikana, kuten ohjastuntuman keveyden tai apujen voimakkuuden.

Ratsastus sisältää paljon mutua. Jokainen ihminen käyttää apuja omalla tavallaan. Jokaisella valmentajalla on omat näkemyksensä siitä, mihin apujen käytössä tulisi pyrkiä. Jokainen guru tarjoaa omat kikkansa. Toiselle tuntuma on narun paino (joka on sekin muutaman sata grammaa), toiselle voipaketti ja jollekin muulle maitotälkki. Erään tutkimuksen mukaan keskimääräinen ohjastuntuma oli 9 Newtonia. Tutkimuksessa, jossa tarkasteltiin ratsastajan kätisyyttä verrattuna hevosen toispuolisuuteen, tuntuma oli 0.7 kg käynnissä, 1.1 kg ravissa, 1.65 kg laukassa ja 1.62 kg siirtymissä hitaampaan askellajiin.

Toinen tutkimus paljasti, että ratsastajien käsitys omasta ohjastuntumastaan poikkesi huomattavasti todellisuudesta – yleensä tuntuma oli voimakkaampi kuin mitä he itse arvioivat. Lisäksi ratsastajilla oli lähes aina vahvempi toinen käsi. Alustavien havaintojen mukaan oikeakätinen ratsastaja ja ”vasenkätinen” hevonen eivät ole paras mahdollinen pari, koska yhdistelmä tuppaa aiheuttamaan epäsymmetriaa ohjasotteissa.

Voiko ohjastuntumaa arvioida ilman mittaria?

Entä jos hevosen opettaa kovin avuin kulkemaan näennäisesti oikein ja sitten käyttää vain pientä tuntumaa?

Hevonen, joka on koulutettu näin, tarjoaa tätä asentoa aina kun ohjiin tulee painetta. Hevonen herkistyy paineelle, eli pienikin paine aiheuttaa reaktion. Hevonen pakenee ohjastuntumaa lyhentämällä kaulaa ja kulkemalla kuolaimen takana. Tämä ilmiö on haitallinen, koska apu, jota käytetään yleensä hevosen hidastamiseen, ei hidasta vaan on merkki halutusta pään ja kaulan asennosta. Voi olla, että näin koulutetuilla hevosilla ei ole hidastavaa merkkiä lainkaan, mikä taas voi aiheutttaa vaaratilanteita.

Kun puhutaan onnellisista urheiluhevosista, voisi miettiä, kuinka suurta painetta hevosen tulisi sietää jatkuvasti. Jatkuva paine voi vahingoittaa hevosen suuta; kuolain vaikuttaa kieleen, kitalakeen, ikeniin ja huuliin. Ehkä olisi opettavaista joskus kokeilla mittareiden kanssa ratsastusta – näkisi synkän tai ihanan totuuden.

Paitsi tietenkin useimmille ratsastajille käsi toki on täysin muusta kehosta itsenäisenä toimiva riippumaton, joustava raaja 🙂

Hauskaa vappua!

 

Kertokaa se!

Me kaikki tiedämme, että hevosen pitäisi kantaa itseään, polkea takajaloilla tarmokkaasti ja käyttää selkäänsä oikein. Miltä se ratsastajasta tuntuu kun hevonen liikkuu oikein? Mikä rooli tässä on ohjastuntumalla?

Mutta miten se käytännössä tehdään? Pitääkö käsiä liikuttaa vai pitää ne paikoillaan? Tarvitaanko apuohjia? Entä ulko-ohjan tuki? Taivuttelu ja asettaminen? Kerro, miten sinä sen teet. Jos sinun pitäisi kuvailla, miten hevonen saadaan kantamaan itseään ja liikkumaan oikein päin ihmiselle, joka ei ole koskaan ratsastanut, väännä se rautalangasta.

Kiinnostava artikkeli aiheesta löytyy eurodressagen sivuilta.

Tutkijat ovat havainneet, että luotilinjan takana ratsastetut hevoset osoittavat käytöksellään enemmän tyytymättömyyttä kuin ns. normaalissa muodossa ratsastetut hevoset. Jo aiemmin on todettu, että jos hevoset saavat valita rullaamisen ja normaalin muodon välillä, ne valitsevat normaalin muodon. Lisäksi rullatuilla hevosilla on havaittu enemmän stressiin viittaavia tekijöitä. Pään asento todellakin puhuttaa edelleen. Lue lisää the horsen sivuilta.