Positiivisen vahvisteen merkitys ymmärretään usein väärin. Kuvitellaan esimerkiksi, että jos käyttää makupaloja, niin seuraavat asiat tapahtuvat: 1) eläin on ihmisen kanssa vääristä syistä eli pelkkien herkkujen takia, 2) sitten joutuu kantamaan herkkusäkkiä mukana seuraavat vuodet, 3) eläin ei tee asioita oikeista (?) syistä, vaan ahneena seuraa makupalaa, 4) eläin tulee ahneeksi ja ajattelee vain ruokaa, 5) eläin alkaa kerjätä ja vaatia ruokaa, 6) eläin ajattelee, että hän on päällikkö, koska ihminen vain kantaa hänelle ruokaa.

Osa ihmisistä kammoksuu herkkujen antamista, vaikka menetelmänä positiivinen vahvistaminen on ollut laajasti ja pitkään käytössä mm. laboratorioeläimillä ja tutkimuksessa. Meillä on jokin outo ajatus siitä, että ruuan antaminen eläimelle olisi jotenkin paheksuttavaa – varsinkin koulutustilanteissa. Muuten kyllä annamme niille ruokaa useita kertoja päivässä. Pikku alaiset kantavat johtajahevosille ruokaa keskimäärin kolmesti päivässä, mutta koulutustilanteessa siitä tulee paheksuttavaa, vaarallista ja tuomittavaa.

Yksi varsin usein kuultu peruste sille, miksi juuri minä en käytä makupaloja, on se, ettei eläin pidä niistä tai ruuasta ylipäänsä. Tällainen eläin kannattaa toimittaa mahdollisimman nopeasti eläinlääkäriin, koska ne harvoin elävät pitkään syömättä tai juomatta (nesteitäkin voi käyttää vahvisteina). Usein kuulen myös, ettei makupala toimi. Hevonen ei mennyt traileriin edes kauraämpärillä. Aasi-porkkana-systeemillä ei ole mitään tekemistä positiivisen vahvistamisen kanssa. Systeemiä yleensä käytetään kerran ja todetaan ettei se toimi. Ehkä kuvitellaan, että eläin oppii jonkin asian jos se tekee sen kerran ja vahingossa.

Tyypillisiä esimerkkejä aasi-porkkana-systeemin sekoittamisesta positiiviseen vahvistamiseen ovat lastaus, pelottavien paikkojen ylittäminen, pesuboksi tai koirilla pesuhuone, kissoilla kuljetuslaatikkoon meno ja koirilla esim. tottis tai esteiden ylittäminen. Aasi-porkkana-systeemissä eläintä houkutellaan johonkin paikkaan niin, että eläin keskittyy herkkuihin ja seuraa niitä. Eläimen houkuttelulla ja kouluttamisella on iso ero. Positiivisena vahvisteena käytetty herkku taas toimii niin, että toistojen myötä eläin menee haluttuun paikkaan, koska uskoo kokemusten perusteella että siellä saa porkkanaa. Ja kun siellä on saatu porkkanaa tarpeeksi monta kertaa, paikkaa kohtaan muodostuu myönteinen asenne.

aasi_porkkana

Positiivinen vahvistaminen kuuluu kouluttajan työkalupakkiin siinä missä negatiivinen vahvistaminenkin. Ja rankaisut myös. Ensin pitää tuntea työkalut ja vasta sitten valita niistä tilanteeseen ja tavoitteeseen sopivat.

Eläin on aina se, joka määrittelee vahvisteen. Kannattaa käyttää sitä mikä toimii.

 

 

 

Tykkäsin puolipidätebloggauksesta.  Tunne Hevonen-blogissa oli koottu puolipidätteen määritelmiä eri lähteistä. Ainoa yhtenäinen näkemys aiheesta tuntuu olevan se, että se voi tarkoittaa jokaiselle ratsastajalle ja hevoselle eri asiaa. Perusajatus on ilmeisesti kuitenkin se, että hevonen saadaan tasapainoon ja painoa siirrettyä takajaloille ja selkää ja rintakehää ylös ja lantiota alle. Aikamoinen kultakimpale tämä puolipidäte. Yksi pikku apu ja ratsastuksen välimerkki ratkaisisi koko kouluratsastuksen perimmäisen tarkoituksen.

Puolipidäte on jokaiselle omanlaisensa apu. Käytän seuraavissa kappaleissa esimerkkiä puolipidätteestä, jossa käytetään istuntaa, ohjia ja pohjetta yhtä aikaa. Miten, sitä en tiedä.

Miten hevoselle koulutetaan puolipidäte?

Hevoselle koulutetaan merkit, joista se osaa lähteä liikkeelle ja pysähtyä, vaihtaa askellajista toiseen ja vaihtaa vaihdetta askellajin sisällä. Lisäksi se opetetaan kääntymään ja asettumaan. Jotta hevonen ymmärtäisi merkit mahdollisimman hyvin, niiden tulisi olla toisistaan helposti erotettavia. Avut koulutetaan hevoselle vahvistamalla haluttua reaktiota. Miten puolipidäte sitten koulutetaan? Annetaan merkki, eli kaikki avut päälle, ja odotetaan kunnes hevonen tarjoaa oikeaa käytöstä – nostaa selkää ja rintakehää, tasapainottuu jne. ja kun hevonen tekee nämä halutut asiat, paineet poistetaan. Aika todennäköistä? No, ei varmaan – täytyy siis sheipata käytös kokoon pienistä palasista. Mistä puolipidätteen sheippaaminen aloitetaan? Ei harmainta aavistusta.

Miten hevonen ymmärtää puolipidätteen?

Oletko ollut ylioppilaskirjoitusten kuullun ymmärtämisen kokeessa? Sinulla on edessäsi kysymys, johon yrität pinnistäen kuunnella ja poimia vastausta kuulokkeista. Heti kun kuulet vastauksen, ruksitat oikean vaihtoehdon. Mitä jos naapurikopissa yskitään niin ettet kuule? Tai jos joku puhuu toiseen luuriin toista juttua ja toiseen jotain aivan muuta?

Kuvittele tilanne, jossa navigaattorin Matti sekoaa. Ajat risteykseen ja Matti neuvoo kääntymään vasemmalle ja oikealle. Risteyksen jälkeen Matti ohjeistaa kääntymään takaisin jos mahdollista ja jatkamaan suoraan eteenpäin. Mitä teet? Ajat seuraavalle bussipysäkille kiroilemaan. Ristiriitaisten ohjeiden lisäksi Matti kommentoisi ajamistasi ja neuvoisi muissakin kuin reittiasioissa. Miksi hevonen tekisi jotain muuta kuin kiroilisi saadessaan ristiriitaisia apuja?

Miten puolipidäte toimii apuna?

On aikaavievää kouluttaa perusavut hevoselle niin, että ne toimivat eri tilanteissa ja ympäristöissä. Eri ihmiset käyttävät apuja eri tavalla. Yksi hengittää, toinen avaa jalkoja, kolmas käyttää kantapäitä. Eikö ole uskomatonta, että nämä ihmiset voivat ratsastaa samalla hevosella niin, että hevonen suurin piirtein tekee haluttuja asioita? Apu ei juuri koskaan ole yksi merkki, vaikka näin tarkoittaisikin. Vaikka tarkoituksena on käyttää vain kättä tai jalkaa, tulee samalla antaneeksi tahattomasti muitakin merkkejä (nyt puhun itsestäni). Entä jos lisätään tähän palettiin vielä melkein-merkki, eli puolipidäte. Merkki, joka tarkoittaa kaikkea muttei mitään. Valmisteleva merkki, joka kertoo hevoselle, että kohta tapahtuu jotain. Puolipidäte on ratsastuksen pilkku. Pilkkua tulee käytettyä näissä kirjoituksissakin liikaa. Olisi parempi vain ottaa lause kerrallaan.

Mikä se sellainen pidäte on, jonka tarkoituksena ei ole hidastaminen? Jos apua käytetään ilman, että haluttu reaktio seuraa, apu sammuu. Pidätteet ilman hidastamista tai voimakas “tuntuma” saattavat aiheuttaa sen, että hidastavat avut sammuvat eli eivät enää vaikuta halutulla tavalla. Ja millä hevosen sitten saa pysähtymään tai hidastamaan? Sama ilmiö jalkojen kanssa. Jatkuva pohkeiden käyttö turruttaa hevosen eli sammuttaa halutun reaktion.

Toinen koulutuksellinen asia, joka on syytä huomioida puolipidätteen tai muiden yhtäaikaisten apujen kanssa, on varjostaminen. Tai ehkä parempi termi olisi varjouttaminen. Varjouttaminen tarkoittaa, että hevonen pystyy (oikeasti:) keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Kuten me ihmisetkin. Kahden avun tilanteessa hevonen rekisteröi vain toisen, vahvemman avun ja toimii sen mukaisesti. Toinen apu taas sammuu ajan mittaan, koska se ei tuota mitään. Eli puolipidätehetkellä hevonen valitsee yhden niistä kolmesta tai useammasta käytettävästä avusta ja tarjoaa käytöstä, joka kyseiseen apuun on linkitetty. Eli yleensä se hidastaa.

Varjouttaminen sinänsä on kelpo koulutusmenetelmä – hevosia voi totuttaa pelottaviin asioihin siten, että ne keskittyvät johonkin toiseen asiaan. Tämä toinen asia jättää parhaimmillaan varjoonsa pelkoreaktion.