Tapaan koiranpentuja viikottain. Ne ovat mahtavia. Omistajat saavat kasvatusneuvoja monelta taholta, eikä koulutuksellisilta paineilta voi välttyä. Omat paineensa kehiin laittavat naapuri, sukulaiset, kasvattaja sekä kouluttaja. Pennunomistajan kannattaa kuitenkin pitää pää kylmänä, eikä toteuttaa kyselemättä kaikkia vinkkejä. Omat paineensa kehiin laittavat naapuri, sukulaiset, kasvattaja sekä kouluttaja. Pahimmassa tapauksessa koiralla on mittava maine ja vikalista vaikka ikää vasta muutama kuukausi.

Tein omat kolme vinkkiä pennunomistajille:

  1. Anna aikaa. Anna pennulle aikaa kotiutua kunnolla ja oppia tuntemaan olonsa turvalliseksi. Uuteen kotiin muuttaminen on pennun todennäköisesti koko elämän suurin stressitilanne. Sen ei tarvitse osata istua, seurata ja mennä maahan yhdeksän viikon ikäisenä. Tärkeämpää on, että se oppii tuntemaan uuden ympäristön ja tutustuu uusiin perheenjäseniinsä. Tässä vaiheessa korvat kannattaa sulkea “eikö se vieläkään osaa..” tai “kyllä sen nyt jo pitäisi..” tai “kohta sulla on ongelmia, jos annat sen tehdä noin..” -tyyppisiltä maalailuilta ja pitää oma päänsä. Suhteuta koulutusvaatimukset koiran odotettuun elinikään; aika ei tule loppumaan kesken. Laita koulutettavat asiat tärkeysjärjestykseen ja toteuta yksi kerrallaan.
  2. Keskity hyviin asioihin. Älä kuuntele toisten luonneanalyyseja, vaan muodosta itse oma käsitys koirastasi. Tee lista siitä, mitä kaikkea haluat pennun tekevän ja oppivan sen sijaan, että listaat paperille ei-sallittuja asioita. On ihan eri asia katsoa jääkaapin ovesta positiivista listaa kuin ei sänkyyn (menee kuitenkin), ei sohvalle (menee kuitenkin), ei saa purra… -tyylistä kieltotaulua. Pentu ei mitenkään voi tietää mikä on sallittua ja kiellettyä meidän säännöissämme. Eikä meidän kannata tuhlata paukkuja kieltojen vatvomiseen vaan tehdä aktiivisesti jotain toivottujen asioiden eteen. Jos listassa lukee, että haluan pennun nukkuvan omassa kopassaan, sitä on helppo harjoitella. Se on konkreettinen asia, johon voi tarttua.
  3. Luo toimivat rutiinit. Pennun elämää helpottaa huomattavasti se, että se tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämä ei tarkoita minuuttiaikataulua ja kellon kanssa kulkemista, vaan samojen asioiden toistamista samassa järjestyksessä. Pihalle, leikkiä, tirsat, ruokaa, pihalle ja niin edelleen. Muista, että yksi suuri tapahtuma päivässä riittää. Vaikka sosiaalistaminen on toivottavaa, ei pentua kannata kuskata joka paikkaan, vaan antaa sen myös levätä. Rutiineja ovat myös hoitotoimet, joihin pentu kannattaa opettaa. Älä pilaa kynsienleikkuuta tekemällä sitä väkisin, vaan käytä mieluummin aikaa asian kouluttamiseen niin, että toimenpide on pennunkin mielestä mukava.

Pennuille kaikki on mahdollista. Sinulla on vastuu siitä, minkälaisia kokemuksia pennulle tarjoat. Älä hanki koiraa vastakkainasettelun osapuoleksi 🙂

 

Minä en tarvitse porkkanaa tai makkaraa. Saan eläimet toimimaan ilman palkkioitakin, minun ei tarvitse lahjoa niitä. No hienoa, sehän kertoo ilmiselvästi siitä, että olet parempi ihminen tai taitavampi kouluttaja, kuin sellainen joka tarvitsee (#juueitod). Toki ruokapalkkioiden käyttö kertoo puutteellisesta kunnioituksesta tai luottamuksesta tai koulutustaidosta tai liian vähäisestä karismasta (#kukkua). Palkkioiden “tarvitseminen” on yksi ajatus, joka kertoo siitä, miten teoriaa oppimisesta ei välttämättä ymmärretä tai osata soveltaa.

Ihminen ei koulutustilanteessa ole se, joka tarvitsee porkkanaa tai keppiä. Se on eläin. Porkkanaa tai keppiä käytetään käytösten todennäköisyyden lisäämiseen tai vähentämiseen pitkällä aikavälillä.

vahvisteet ja rankaisut

 

Jos toivomasi käytös on jo vahva, hienoa! Jos se ei ole vahva ja haluat, että sitä tapahtuu tulevaisuudessakin, sitä täytyy vahvistaa. Jos et  ole itse tahallisesti tai tahattomasti vahvistanut käytöstä, joku muu on ehkä tehnyt niin tai ehkä käytös on itsestään vahvistuva tai ehkä eläin kokee käytöksen palkitsevaksi tai ehkä eläin on oppinut, että käytöksen jälkeen tapahtuu jotain mukavaa. Työkalupakissa on erilaisia vaihtoehtoja, joita voi käyttää vahvistamiseen. Voit vahvistaa käytöstä poistamalla jotain ikävää tai lisäämällä jotain mukavaa – eläin on aina se, joka määrittelee vahvisteen tai rankaisun. Operantissa koulutuksessa eläin yhdistää oman käytöksensä seurauksiin, jolloin eläin itse on aktiivinen toimija. Operantin lisäksi voi hyödyntää klassista, eli tehdä tilanteesta “väkisin” joko kiva tai ikävä.

Varsinkin koirien ja hevosten kohdalla kouluttamisen periaatteet hämärtyvät usein häiriöajatusten taakse (vaikka olen kuullut, että jopa papukaijoihin sovelletaan laumadynamiikkaa – nice). Ajatellaan, että sen pitää, koska se on jo X ikäinen. Sen pitää, koska minä sanon. Sen pitää, koska kyllä se osaa, se ei vain viitsi. Se vaan näyttää keskaria, sillä on uhmaikä, blaablaablaablaa. Puhutaan luottamuksesta ja kunnioituksesta, ikään kuin ne olisivat käytöksiä aikaansaavia voimia. Hämätään puhumalla miellyttämisenhalusta, kuiskaamisesta, laumakäyttäytymisestä, auktoriteetista tai karismasta. Tulkitaan ja sanoitetaan kaikkea käytöstä viimeiseen asti; mitäköhän se nyt tarkoittaa, kun se nuolee kättäni – haluaakohan se hallita maailmaa? Mitä jos se ei tottele, mitä sitten tapahtuu? Huomenna se varmaan soittaa pankkiin ja nostaa nimissäni miljoonien velat ja lähtee Kaliforniaan.

Kun eläin toimii jotenkin meitä häiritsevästi, luonnollinen tapa etsiä ratkaisua ongelmaan on kysyä netistä. Koiraihmiset kysyvät jossain ryhmässä ja hevosihmiset htnetissä. Tietenkin siellä joku on törmännyt samaan ongelmaan, ja useammalla on heti heittää pari kuumaa tipsiä käytöksen “pois kitkemiseen”. Näytä sille kaapin paikka, alista se, tartu sitä niskavilloista, pidä sille puhuttelu. Jokainen ihminen osaa heti luetella eläimen kannalta ikäviä menetelmiä silmiään räpäyttämättä. Jos joku puhuu vahvisteista, hänelle nauretaan. Hohohohoo, kukkahattu taas huutelee.

Namien syöttely korostuu ainakin minun blogissani sen takia, että mielestäni se ei käytännön maailmassa ole samalla lailla tasavertainen työkalupakin työkalu kuin esimerkiksi paineen poisto (puhutaan hevoskoulutuksesta) tai rankaisu (kaikkien eläinten kohdalla). Kaiken järjen mukaan se voisi tai sen pitäisi olla yhtä varteenotettava väline uusien asioiden harjoitteluun kuin vaikkapa normiavut. Siitä huolimatta yhä keskustellaan epäolennaisesta; siitä, kuinka en tarvitse porkkanaa. Saan ne toimimaan muutenkin. Ihan sama kun joku sanoisi, että olen niin taitava ratsastaja, ettei mun koskaan tarvitse löysätä ohjia tai irrottaa pohkeita (ainiin, tämähän on kyllä aika yleistä toisaalta;) – mun hevonen tekee nämä asiat ilman paineen poistoakin. Varmasti tekeekin, mutta kuinka kauan?

Oppimistesteissä negatiivinen ja positiivinen vahviste ovat tasavertaisia. positiivisella vahvisteella on useiden mielestä toivottuja kylkiäisiä. Toistoja tarvitaan palkkioiden avulla vähemmän, vaikka aikaa koulutukseen menee suunnilleen yhtä paljon. Muita palkkiokoulutuksen kylkiäisiä: hevonen viettää vapaaehtoisesti aikaa kouluttajan kanssa (huom. pyydystämisongelmat), hevonen pitää päätään alempana ja on rennompi (huom. jännittävä hevonen, stressaava hevonen, reaktiivinen hevonen) ja sillä esiintyy vähemmän konfliktikäytöksiä (huom. kouluratsastus, lastaaminen, lääkintä…).

Mitä sitten ovat vaikkapa jahtaamiskoulutuksen kylkiäiset? Tai tietoisen negatiivisen vahvisteen? Enemmän konfliktikäytöstä (muissakin kuin kyseisessä tilanteessa), pelkoreaktion yleistyminen ja voimistuminen (jos sitä herätellään koulutuksessa), hevonen ei valitse viettää aikaa ihmisen kanssa (koska ihminen voi esim. milloin tahansa heittää narulla tmv.) .

Kylkiäiset tarkoittavat sitä, että vaikka keskittyisit kouluttamaan yhtä pientä asiaa, kylkiäiset näkyvät muissa yhteyksissä. Ajansäästöä ajatteleva moterni ja rofessionaali hevosihminen laskee nopeasti yksi plus yksi. Tai sitten se keskittyy marmattamaan kaiken maailman porkkanansyöttäjistä ja kieltää kaiken, mitä on mitattavasti voitu havaita. Koska mikään ei vie multa mun mutua. Ja faktat: hevonen menee lahjomalla pilalle, siitä tulee vihainen kun sitä syöttää kädestä, se on jo muutenkin vaarallinen eläin, eikä mikään lelu, se ei enää kunnioita sun tilaa. Ja tärkein: todellinen hevosammattilainen ei tarvitse porkkanaa, koska on niin taitava ja karismaattinen, että saa hevoset tekemään mitä tahansa muillakin (paremmilla) keinoilla. Sama pätee koiranomistajiin, koska kaikkihan me tiedämme, että “kaikkia haastavia rotuja ei vain pysty lahjomaan” (#bullshit).