Saada hevonen tekemään asioita, joita haluaa sen tekevän. Saada se koppiin, kengitettyä, kantamaan ratsastajaa, olemaan reagoimatta muovipussiin ja niin edelleen. Jokainen tavoittelee eri asioita, mutta lähes kaikki haluavat hevosen tekevän asioita, joita itse haluaa.

Halutut asiat voidaan nähdä suorituksina, jotka onnistuvat (1) tai epäonnistuvat (0). Jos kokeilee vain kerran, voi joko onnistua tai epäonnistua. Jokainen vuorovaikutustilanne hevosen kanssa vaikuttaa hevosen ja ihmisen suhteeseen ja monet tilanteet vaikuttavat oppimiseen, mutta läheskään kaikki tilanteet eivät ole koulutustilanteita. Kouluttaminen on tietoista toimintaa, joka tähtää johonkin päämäärään. Kaikki käsittely ei todellakaan ole kouluttamista, vaikka oppimista tapahtuisikin. Kun näemme tai teemme pätkän arkipäivän (tai miksei juhlapäivänkin) kouluttamista tai käsittelyä, emme voi tehdä paljonkaan johtopäätöksiä siitä, toimiiko se vai ei tai onko kyseessä sattumanvarainen käsittely vai tietoinen, harkittu toiminta.

Jos hevonen tekee halutun asian, tarkoittaako se, että se osaa asian?

Ei tarkoita. Hevonen voi tehdä käsittelijän haluaman asian myös sattumalta. Sattumanvaraisuus on asia, joka tutkimuksissa pyritään sulkemaan pois käyttäytymisen muutoksen taustalta – siksi tutkimuksia on niin työlästä tehdä. Tarvitaan paljon toistoja ja hyvin hallitut olosuhteet ja lisäksi tilastollisia menetelmiä, joilla sattuman rooli rajataan ulos. Oppiminen tarkoittaa sitä, että käyttäytymisessä tapahtuu mitattava ja suhteellisen pysyvä muutos. Otetaan esimerkki käytännön hevostaitotoimiston perinneosastolta. Hevosen lastaaminen traileriin – kun liinat tai luuta ei toimi, peitä hevosen silmät. Kun silmät peitetään, hevosen saa koppiin. Liittyykö tämä oppimiseen millään tavalla? Jos tämä liittyisi oppimiseen tai olisi tapa kouluttaa, kaiken järjen mukaan hevosen pitäisi jossakin ajassa mennä traileriin ilman takkia silmien päällä. Silmien peittäminen lastaustilanteessa on sama asia kuin huulipuristimen tai korvajarrun käyttö käsittelytilanteessa – homman saa hoidettua, mutta oppimista tuskin tapahtuu ainakaan haluttuun suuntaan, eli toimenpide ei muutu ainoastaan tällä menettelyllä tulevaisuudessa helpommaksi. Ei muodostu mitattavaa ja suhteellisen pysyvää muutosta hevosen käyttäytymiseen. Jotain oppimista tapahtuu kyllä, ja se näkyy siinä, että hevonen voi alkaa vältellä näitä tilanteita jo kauempaa ja hevosen luottamus omistajaa tai käsittelijää kohtaan alkaa murentua, mikä näkyy myös muissa arkipäivän toimissa. Omaa tekemistä tulee harvoin ajateltua analyyttisesti. Tehdään paljon asioita, eikä välttämättä mietitä, reagoiko hevonen niihin, eli osaako se?

Oman hankaluutensa tähän soppaan tuo ajatus siitä, että hevonen osaa jo kaiken, mitä siltä tullaan pyytämään; täytyy vain olla tarpeeksi taitava kaivaakseen nuo toiminnat esiin hevosesta. Jos hevonen tekee piaffia yksinään pihatossa, niin osaako se silloin tehdä sitä? Entä jos hevonen tekee piaffia sivuohjien, sokerin, piiskan ja ohjasajajan avustamana, osaako se silloin tehdä sitä? Vaikka kaikki askellajit ovat periaatteessa kaikille hevosille mahdollisia, ei voi siltikään sanoa, että kaikki hevoset osaisivat piaffia. Oppiminen tulee kuvioon siinä vaiheessa, kun joku onnellinen saa ensimmäisen kerran hevosen tekemään jotain sinnepäin ja joku toinen saa hevoselle aikaan sellaisen tunteen, että tätä kannattaa tehdä useamminkin. Toiminnan aikaansaaminen ja sen vahvistaminen ovat eri asioita.

Jos haluaa olla enemmän kouluttaja kuin käsittelijä, joutuu ottamaan vastuuta tekemisistään enemmän. Käsittelijänä voi ottaa eteen tulevat ongelmat haasteina, joihin reagoimalla pääsee niistä yli. Käytössä on siis ammattilaisen kikkavarasto, josta eläinten parissa toimiva MacGyver voi poimia kuhunkin tilanteeseen parhaiten sopivan värkkäyksen. Tätä voisi sanoa reaktiiviseksi toiminnaksi, jossa sinänsä ei ole mitään vikaa jos asiaa haluaa näin lähestyä. Mitä harvemmin asioita tekee, sitä helpompaa tämä kikkojen käyttö on. Mitä enemmän on saman hevosen kanssa tekemisissä, sitä nopeammin varasto on syöty loppuun. Kouluttajana joutuu miettimään asioita pidemmälle, proaktiivisesti. Silmissä kiiluu jokin pitkän aikavälin tavoite, jota kohti arkinen puurtaminen millimetri kerrallaan kuljettaa. Kouluttajana et mieti, millä keinolla hevosen saa koppiin nyt, vaan mietit, kannattaako hevonen laittaa koppiin nyt keinolla x – mitä se tarkoittaa tulevaisuudessa? Kannattaako tänään peittää silmät lastatessa, ja mitä se aiheuttaa lastaamiseen vuoden kuluttua? Kouluttajana ei kannata syödä omasta kuormasta ja ottaa pikaratkaisuja ellei ole pakko. Käsittelijänä sitä vastoin kannattaa, koska ei ole mitään hävittävää eikä välttämättä tarvitse itse palata keräämään palasia ja liimaamaan niitä yhteen. Asiaa voisi ajatella niinkin, että taitava käsittelijä on erityisen hyvä aikaansaamaan erilaisia käytöksiä ja kouluttaja on erityisen hyvä tekemään niistä todennäköisempiä. Siinä on iso ero.

Eli mitä kouluttaminen on? Sen voi jokainen päättää itse. Paras mittari on kuitenkin se, että aiheuttaako kouluttamiseksi kutsuttu toiminta mitattavan ja suhteellisen pysyvän muutoksen hevosen käyttäytymisessä vai ei. Sitä emme voi lyhyiden videoiden perusteella sanoa. Hevonen voi muuttaa käyttäytymistään myös monesta muusta syytä kuin oppimisesta. Kerrasta oppimista kyllä tapahtuu, mutta usein siihen täytyy liittyä hyvin voimakas lähellä kuolemaa-kokemus. Pelko saa aikaan hetkessä moottoritien aivoihin, kun ilman pelkoa joutuu tallaamaan kinttupolkua. Mitä moottoritiellä (jossa on ohituskaista pelkoreaktioille) sitten tekee, jos tavoitteena on kuitenkin turvallinen harrastaminen, sitä voi jokainen miettiä itse.

Kertaluontoisesta koulutussessiosta jää usein sellainen mielikuva, että hevonen todella muuttaa käyttäytymistään pysyvästi. Näyttää aivan siltä, kuin se oppisi jotain – hevonen toimii tunnin käsittelyn jälkeen täysin eri tavalla kuin alussa. Tällaisissa tapauksissa on joskus hankala erottaa se, mikä käyttäytymisen muutoksen aiheuttaa. Onko kyseessä oppiminen vai väsymys? Mikäli hevonen vaatii aina toistuvasti tunnin esikäsittelyn ennen kuin se tekee haluttuja asioita, ei voida mielestäni puhua oppimisesta. Eihän kielitaitokaan edellytä sanaston tankkaamista ennen jokaista repliikkiä.

Käsittely on tapahtuma, kouluttaminen on prosessi. Se, mitä kerran tapahtuu, ei ole merkittävää hyvässä eikä pahassa. Sen sijaan asiat, joita tehdään jatkuvasti, niillä on merkitystä! Joskus edelleen ajatellaan, että kouluttaminen on sarja tapahtumia. Näin voi toki ajatella, mutta tapahtumien on liityttävä toisiinsa hyvin kiinteästi ja suunnitelmallisesti. Esimerkiksi hevosten kesyttäminen tai selkäännousu on perinteisesti nähty tapahtumana, merkkipaaluna (breaking young horses), josta termikin kielii. Suomeksi ei sentään puhuta murtamisesta, vaikkakaan satulaan laittaminen ei kuulosta välttämättä pitkältä prosessilta. Itse koen, että kouluttaminen on elinikäinen prosessi, jossa tavoitteita kohti mennään päivittäin pienin askelin. Kun iso kuva ja tärkeät tavoitteet ovat selvillä, prosessi kestää paremmin myös pieniä eksymisiä.

Jokainen miettii itse ison kuvan ja toimii sen mukaisesti. Jos hevosella on olemassa jokin toivottu käyttötarkoitus, on selvää, että pienet arkiset askeleet tähtäävät tuohon käyttötarkoitukseen. Ei ole järkeä tehdä tänään jotain sellaista, joka voi haitata isoa tavoitetta. Sen sijaan voi tehdä paljon sellaisia asioita, jotka tukevat käyttötarkoitusta.

Liity eläinkoulutusblogin jäseneksi, niin näet millä tavoin voit itse tehdä oman hevosesi kanssa minitutkimuksen siitä, toimiiko jokin koulutusmenetelmä.

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.

Äänensävy, rapsuttaminen, porkkanoiden sinkoiluttaminen. Jatkan hieman taannoista motivaatioajatusta eteenpäin.

Mitä tahansa asiaa harjoitellaan, tavoite on, että se muodostuu yhä helpommaksi ja helpommaksi. Jos harjoitellaan jatkuvasti vaikkapa hyppäämistä, jossain on vikaa jos hyppääminen ei tule helpommaksi. Hevosen valmentaminen jakautuu kuntovalmennukseen ja taitojen opetteluun. Taitojen opettelussa oleellista on edistyminen, jota pitäisi pystyä myös mittaamaan. Taitoja voi mitata eri asteikoilla. Voidaan puhua koulutustasosta, joka pitää sisällään paketin erilaisia taitoja. Tai voidaan puhua taidoista yksittäisinä asioina. Joka tapauksessa kukin taito on opeteltava erikseen, vaikka ne liittyisivätkin toisiinsa.

Oppimistuloksiin vaikuttaa moni asia. Niistä ei vähäisin ole motivaatio, jota hevosella usein pelätään. Jos vertaa hevosia ja koiria koulutustilanteessa, niin huomaa äkkiä, että hevoset ovat usein koiriin verrattuna melko passiivisia. Koira saattaa innoissaan tarjota koko temppuvarastonsa läpi ja rytmittää tilannetta haukkumalla innokkaasti. Harva hevonen tekee samoin, tai jos tekee, koulutustilanne yleensä loppuu siihen. Koirilla ei pidetä niin pahana asiana sitä, että eläin itse tarjoaa asioita; hevosilla taas tätä ei ole totuttu näkemään ja ilmiöön suhtaudutaan melko varauksellisesti. Toisaalta kun koiria palkitaan, niitä innostetaan leikkimään ja retuuttamaan lelua. Kun hevonen palkitaan, sen odotetaan olevan hyvin pieni, huomaamaton ja neutraali ele (jonka jälkeen suoritus vielä saattaa jatkua).

Koiramaailmassa on aika harvinaista se, että väitellään, mikä palkkio on hyväksyttävä tai paras. Varsinkaan mitään taitoja tai temppuja opetetaan harvoin ilman mitään palkkaa. Palkkio on se, mikä parhaiten sattuu toimimaan kyseisellä koiralla – leikki, ruoka tai jokin toiminta. Koirilla voi toimia myös pelkkä kehuminen (toisin kuin hevosilla). Harvoin agilitytreeneissä kukaan väittää, että nythän palkitsit koiraa pysähtymisestä, jos se pysähtyy syömään palkkaansa. (Tämä on kyllä mutua, koska en itse agilitytreeneissä käy; korjatkaa jos olen väärässä.) Hevosilla sen sijaan spekuloidaan palkkiosta; mikä toimii, mikä ei toimi, mikä on kätevää, mikä on poliittisesti korrektia, mitä voin käyttää, etten leimaudu porkkanatädiksi ja niin edelleen. Lisäksi käydään läpi edelleen sitä, että jos hevonen pysähtyy syömään, se oppii vain pysähtymään.

Mikä sitten motivoi hevosta? Mitä konkreettisia asioita voi käyttää koulutuksessa palkkioina? Mistä motivaation tunnistaa? Hevoset ovat yksilöitä ja niillä on omat mieltymykset. Tilanne voi vaikuttaa myös sekä vuodenaika tai sää. Jollekin hevoselle palkkiona voi toimia se, että se pääsee lähemmäs muita hevosia. Toinen taas innostuu siitä, kun sitä rapsutetaan; kolmas siitä, että se saa juosta. Kouluttamisessa helpoimmalla pääsee, jos löytää hyvän motivaation heti alkuvaiheessa. Ja vielä helpommalla pääsee, kun oppii tuntemaan oman hevosen mieltymykset ja tavat ja oppii kokeilemaan, mikä milloinkin toimii. Motivaation tunnistaa siitä, että hevonen alkaa tarjota oppimaansa asiaa yhä uudelleen ja uudelleen, eikä malttaisi lopettaa harjoittelua. Motivaatio voi sytyttää, eikä bensa lopu niin nopeasti.

Motivaation ja sopivan palkkion löytäminen on helppoa. Sinun tarvitsee vain kysyä asiantuntijalta, eli hevoseltasi. Valitse muutama vaihtoehto ja testaa, mikä niistä on omalle hevosellesi toimivin. Minä testasin suolaa, rapsutusta, porkkanaa ja sinimailashaketta. Arvaatko mikä voitti?

P.S. Tämän saman testin voit opettaa helposti koiralle, kissalle tai mille tahansa eläimelle, ihan samalla periaatteella 🙂

Liittymällä jäseneksi pääset katsomaan videon, jonka avulla voit opettaa hevosesi valitsemaan itselleen sopivimman palkkion kuvakkeiden tai värien avulla 🙂

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.