Mitä hevonen ajattelee? Mitä sen pitäisi ajatella? Mitä jos se ei ajattele niin? Mitä jos hevonen ajattelee vääriä ajatuksia? Mistä me voimme tietää mitä toinen luontokappale ajattelee? Voiko toisen luontokappaleen ajatuksiin vaikuttaa?

Jos se räpyttelee silmiään, se ajattelee. Jos sen alahuuli on kireä, se ajattelee. Jos se lipoo ja pureskelee, se ajattelee. Että näillä mennään. Kyyyllähän näillä jo pitkälle pääsee.

Paras tieteellinen arvaus, joka licking & chewing-käytöksestä tällä haavaa on ei liitä sitä millään tasolla ajattelemiseen tai hyväksymiseen tai mitä sen nyt ikinä väitetäänkään olevan.

Käytös liittyy todennäköisesti siihen tilanteeseen, jossa siirrytään sympaattisesta parasympaattiseen, eli paniikkitilanteen jälkeen. Sama ilmiö esiintyy meillä ihmisillä esimerkiksi kun jarrutamme hirveä ja tilanteen jälkeen vedämme henkeä tai huokaamme syvään tai painamme pään käsiin.

Eli joo, periaatteessa lipominen ja pureskelu voi olla merkki siitä, että hevonen on vähemmän stressaantunut kuin juuri äsken. Mutta miksi ihmeessä hevonen on pitänyt alun perin säikäyttää niin perinpohjaisesti, että se nyt lipoo ja pureskelee? Mitä tarkoitusta tämä menettely palvelee? Haluammeko todellakin aiheuttaa hevoselle läheltäpiti-tuntemuksia?

Hevosten kanssa käytetään paljon ihmisiä kuvaavia termejä, vaikka toisaalta hevosihmisiä syytellään inhimillistämisestä. Minun puolestani voisimme lopettaa sanojen työntämisen hevosen suuhun. Koko hevosista puhumisen tapa on inhimillistävä, siihen verrattuna loimikuosi on pisara meressä.

Sen sijaan, että laitamme sanoja hevosen suuhun, voisimme kysyä itseltämme; miltäköhän minusta tuntuisi? Miltä minusta tuntuisi joutua pyöreään huoneeseen piiskalla tai köydellä varustautuneen ihmisen kanssa? Miltä minusta tuntuisi, jos joutuisin joka päivä jarruttamaan hirveä? Entä se, että joutuisin juoksemaan niin kauan kunnes pystyisin päättelemään mitä joku toinen ihminen haluaa minun tekevän?

Emme voi tietää mitä muut ihmiset tai eläimet ajattelevat. Voimme arvailla tai mitata eri asioita ja turvautua tutkittuun tietoon eläimen käyttäytymisestä. Mutuun perustuva sanoittaminen sekä ylitulkinta vievät vaaralliselle tielle.

McDonnell, 2005.

Joskus rasittaa, kun termejä käytetään väärin. Esimerkiksi siedättäminen tai “siedätyshoito” on muotisana. Minäkään en väitä neulovani jos todellisuudessa virkkaan. Jos päättää termejä käyttää eläinten kanssa, kannattaisi niitä käyttää oikeissa merkityksissä. Kaikki tilanteet, joissa hevoselle esitellään uusia asioita, eivät suinkaan ole siedättämistä. Siedättäminen tuntuu olevan hyvältä kuulostava sana – se mainitaan 11 kertaa SRL:n hevostaitokoulutuksen esitteessä. Esitteessä on kuitenkin lievää ristiriitaa, missään kohdassa ei puhuta asteittaisuudesta, mikä on siedättämisen varsinainen pointti.

Siedättäminen on menetelmä, jossa pelottavaa ärsykettä tuodaan toistuvasti ja vaiheittain lähemmäs siten, että eläimen pelko kyseistä asiaa kohtaan vähenee. Esimerkiksi pyöröaitauksessa menetelmänä erittäin harvoin on siedättäminen, koska hevonen ei pääse kasvattamaan etäisyyttä ärsykkeeseen. Siedättäminen voi toimia esimerkiksi letkuttamisessa, jossa letkulla suikutetaan aluksi hyvin kaukana ja kun hevonen rentoutuu, suihkua tuodaan askel kerrallaan lähemmäs.

Kun hevonen ei pysty kasvattamaan etäisyyttä ärsykkeeseen, on kyseessä totuttaminen. Tämä on tyypillistä tarhassa, pyöröaitauksessa tai karsinassa. Tarhassa ollessaan hevonen tottuu vieressä kulkevaan liikenteeseen ja karsinassa sitä on helppo totuttaa moniin asioihin. Totuttamisella ja siedättämisellä on huomattava ero. Se, että hevosta pidetään karsinassa kuolaimet suussa ei suinkaan ole siedättämistä vaan totuttamista.

Totuttamisesta seuraava aste on flooding, jossa eläintä altistetaan pelottaville ärsykkeille, kunnes reaktiota ei enää esiinny. Flooding on menetelmänä kyseenalainen ja toimii tutkimusten mukaan yleensä sekä huonommin että hitaammin kuin systemaattinen siedättäminen. Joskus pyöröaitauskoulutuksessa näkee enemmän floodingia kuin totuttamista.

Vastaehdollistaminen tarkoittaa sitä, että pelottavaan ärsykkeeseen yhdistetään toistuvasti positiivinen asia. Hevosen voi kouluttaa pitämään autojen lähestymisestä, kun sitä toistuvasti siitä palkitaan. Sen voi kouluttaa pitämään monista muistakin asioista, ja yleensä parhaat tulokset saavutetaankin yhdistämällä systemaattinen siedättäminen vastaehdollistamiseen. 

Perusmenetelmät kannattaa opiskella, koska ne ovat hyvin yksinkertaisia. Lisäksi kun itse tietää mitä on tekemässä ja miksi, tekeminen on yleensä paljon tehokkaampaa. Eri menetelmiä voi myös vertailla keskenään, kun tietää mistä on kyse.

Mitä sinä käytät ja miksi?

 

 

Pelko on tunne.  Pelottava ärsyke saa aikaan fysiologisia sekä käyttäytymismuutoksia, jotka auttavat eläintä henkiinjäämisessä. Villieläinten selviytyminen on pelkoreaktion varassa. Domestikoituneilla eläimillä kynnys pelkoreaktioon on usein korkeampi kuin villeillä sukulaisilla. Harraste- ja kotieläimillä pelko on ei-toivottu tunne, koska sillä on negatiivisia vaikutuksia hyvinvointiin ja turvallisuuteen. Esim. Tanskassa ratsastusonnettomuudet ovat kolmen yleisimmän urheiluonnettomuuden joukossa. Ratsastusonnettomuuden syynä on usein hevosen pelkoreaktio.

Kuten kaikki tiedämme, pelkoa ei voi hallita tai tietoisesti estää. Pelko liittyy kiinteästi hengissä säilymiseen, siksi se yleistyy helposti. Pelkoa voi koulutuksella vähentää, mutta sitä ei saa kokonaan poistettua.

Hevosen pelkoreaktion voimakkuutta voi arvioida sillä, kuinka kauas hevonen juoksee ja kuinka kovaa se juoksee. Mitä kauemmas hevonen jotain ärsykettä pakenee, sitä todennäköisemmin se tulee pakenemaan samaa ärsykettä jatkossakin.

Ensiarvoisen tärkeää kaikessa hevosten kanssa toimimisessa on pelkoreaktion välttäminen. Mistä sitten tietää, onko kyseessä pelkoreaktio? Hevoset ilmentävät pelkoa eri tavoin, osa aktiivisesti ja osa passiivisesti. Tästä syystä se, mitä näemme, ei aina kerro koko totuutta. Parhaiten pelosta kertovat pään asento (=ylhäällä) ja lyhyet askeleet. Hevosen ei ole tarpeen missään tilanteessa yhdistää hermostunutta pää pilvissä liikkumista ihmisen läsnäoloon.

Empiirinen esimerkki: suomenhevosruunani on monien mielestä perusjuntti, itsepäinen, kovapäinen ja mitänäitänyton. Yhtenä päivänä harjaamisen yhteydessä se sai sormestani sähköiskun. Sen jälkeen olen saanut tehdä monta päivää töitä sen eteen, että hevonen uskaltaa jälleen lähestyä minua. Miksi ihmeessä lähtisin jahtaamaan hevosta tai rökittämään sitä tietoisesti samalla pilaten suhteemme?

Hevosten minkäänasteisessa säikyttelyssä ei ole mitään järkeä. Oli hevonen millainen tahansa.

 

 

LH pohjautuu ajatukseen linjahierarkiasta, jonka mukaan laumassa on yksi johtaja, vanha tamma, joka on vastuussa laumasta ja jonka päätöksiä ja aloitteita muut seuraavat. LH:n mukaan hevoslauman sosiaalinen järjestys pidetään yllä aggressiivisella kiistelyllä, jonka seurauksena alempiarvoiset hevoset näyttävät alistuseleitä ylemmille. Laumanjohtajan paikka on LH-kouluttajien havaintojen mukaan alati haastettuna. Sekä villeinä elävien että kesyjen hevosten väliset aggressiiviset yhteenotot ovat tutkimusten mukaan harvinaisia. Ne ovat sitä yleisempiä, mitä vähemmän tilaa ja enemmän arvokkaita resursseja on ulottuvilla. Kesyhevosilla riitoja lisää porukan vaihtuvuus. Aggressiiviset eleet eivät kohdistu ylempiarvoiseen hevoseen, vaan lähes poikkeuksetta alempiarvoisia sorsitaan. Tutkimusten mukaan vallankaappausyritykset ovat harvinaisia. Jopa kesyhevosilla suhteet pysyvät melko muuttumattomina, vaikka ympäristö muuttuu. Alempiarvoinen hevonen välttää yleensä kohtaamisia ylempiarvoisen kanssa, koska tietää siitä seuraavan ongelmia. Pyöröaitauskoulutuksessa taas nähdään, että kouluttajaa välttelevä hevonen ei osoita kunnioitusta laumanjohtajaa kohtaan – tällaisesta kunnioituksen puutteesta rankaistaan yleensä laittamalla lisää vauhtia hevosen jalkoihin.

Noh, tähän väliin empiirinen havainto. Minulla on kahden hevosen tiimi. Toinen hevonen on 14-vuotias tamma ja toinen 6-vuotias ruuna. Näistä kahdesta ylempiarvoinen on ruuna. Se ajaa tamman pois ruokakasalta, portilta tai joskus vain huvikseen sitä sorsii. Tamma ei ole kertaakaan yrittänyt kyseenalaistaa ruunan asemaa. Sen sijaan tamma voi aivan hyvin tehdä aloitteita, kuten siirtyä paikasta toiseen, mennä juomaan, mennä syömään jne. ja ruuna seuraa kiltisti perässä.

Toisen hevosen jahtaaminen kuuluu hevosen etogrammiin, eli hevoset tekevät sitä toisilleen. Tilanteet ovat usein lyhyitä hyökkäyksiä toista kohti tai leikkiä. Hevosten kesken jahtaamistilanne on usein hyvin lyhyt ja se päättyy, kun välimatka on kasvanut tarpeeksi pitkäksi. Pyöröaitauksessa hevonen ei ensinnäkään pysty kasvattamaan juoksemalla välimatkaa jahtaajaan ja toiseksi jahtaamistilanne eli pakoreaktio saattaa kestää useita kymmeniä minuutteja.

Asia, jota LH-kouluttajat ylenkatsovat, on hevosporukassa vallitseva ja vaalittava yhteenkuuluvuus. Yhteenkuuluvuutta vaalitaan olemalla lähekkäin syödessä ja levätessä, rapsuttamalla toisia, olemalla muuten fyysisessä kontaktissa muihin sekä leikkimällä. Ryhmän pysyvyyden ja harmonian kannalta ystävälliset eleet ovat erittäin tärkeitä hevosille. LH-kouluttajat eivät syystä tai toisesta pidä näitä asioita lainkaan merkityksellisinä, vaikka ns. laumahierarkia-ajattelua ja laumanjohtajuutta pidetään. LH-koulutuksessa hevosta rapsutetaan usein päästä, millä sinänsä ei ole hevoselle merkitystä – hevoset eivät rapsuta toisiaan otsasta. Vastavuoroista rapsuttelua ei LH-koulutuksessa suosita, vaikka sillä on todettu olevan hevosta rentouttava vaikutus. Olisi loogista, että hevosen kieltä puhuttaessa puhuttaisiin muutakin kuin jahtaamista.

”Licking and chewing”- käytöksen tulkitaan LH-koulutuksessa tarkoittavan hevosen alistumista sekä sitä, että hevonen ”miettii”. Kyseinen käytös ei kuulu hevosen etogrammiin. Varsan naksuttelukäytös kuuluu hevosen käytöskuvastoon, mutta siihen ei viitata LH-koulutuksessa. L & C-käytöksellä LH:n mukaan hevonen viestii olevansa harmiton kasvinsyöjä. Kuitenkin myös monet lihansyöjät liikuttavat suutaan syödessään. Tutkimuksissa ei ole havaittu, että L & C-käytös olisi hevoselta tarkoituksellista viestintää.

LH-kouluttajat ylikorostavat hevostenvälisessä käyttäytymisessä väkivaltaisia ja valtaan liittyviä asioita ja alikorostavat ystävällisiä vuorovaikutuksen muotoja. Hevosen sosiaalinen käyttäytyminen ja laumakäyttäytyminen on huomattavasti monimuotoisempaa kuin LH-kouluttajien kertoma. Tämä johtaa siihen, että LH ei itse asiassa ole luonnollista. LH-teoriat eivät pohjaudu tieteelliseen, määrälliseen eikä laadulliseen tutkimukseen. Tutkimusten mukaan hevonen kykenee erottamaan ihmisen eleet lajitoverinsa eleistä. Tästä syystä hevosen käyttäytyminen pyöröaitauksessa ei johdu siitä, että ihminen aitauksen keskellä osaa matkia laumanjohtajahevosta vaan siitä, että hevonen oppii. Hevonen tottuu ja ehdollistuu.

LH-kouluttajat ovat äärimmäisen taitavia käyttämään negatiivista vahvistetta silloin, kun koulutus toimii. Pyöröaitauskoulutus toimii, sitä en kyseenalaista. Sitä ihmettelen, miksi asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä. Paineen käyttö ja poisto on negatiivista vahvistamista, ei sillä ole tekemistä kunnioituksen, johtajuuden tai luottamuksen kanssa.

Lähteitä:

Behaviour of horses in the “round pen technique”, Krueger 2007.
Weeks, J.W., Crowell-Davis, S.L., Caudle, A.B., Heusner, G.L., 2000. Aggression and social spacing in light horse (Equus caballus) mares and foals. Applied Animal Behaviour Science
Warren-Smith, A.K., McGreevy, P.D., 2008. Preliminary investigations into the ethological relevance of round-pen (round-yard) training of horses. Journal of Applied Animal Welfare Science
Waran, N., McGreevy, P., Casey, R.A., 2002. Training methods and horse welfare. The welfare of horses, 151-180.
Waran, N., Casey, R.A., 2005. Horse Training, The Domestic Horse: The Evolution, Development and Management of its Behaviour, Cambridge University Press.
Visser, E.K., VanDierendonck, M., Ellis, A.D., Rijksen, C., Reenen, C.G.v., 2009. A comparison of sympathetic and conventional training methods on responses to initial horse training.
Vervaecke, H., Stevens, J.G., Vandemoortele, H., Sigurjónsdóttir, H., Vries, H., 2007a. Aggression and dominance in matched groups of subadult Icelandic horses (Equus caballus).
VanDierendonck, M.C., DeVries, H., Schilder, M.B.H., 1995. An analysis of dominance, its behavioural parameters and possible determinants in a herd of Icelandic horses in captivity. Neth. J. Zool. 45, 362-385.
VanDierendonck, M.C., de Vries, H., Schilder, M.B.H., Colenbrander, B., Þorhallsdóttir, A.G., Sigurjónsdóttir, H., 2009. Interventions in social behaviour in a herd of mares and geldings. Applied Animal Behaviour Science
VanDierendonck, M., Goodwin, D., 2005. Social Contact in Horses: implications for horse-human interactions,
Tilson, R.L., Sweeny, K.A., Binczik, G.A., Reindl, N.J., 1988. Buddies and bullies: Social structure of a bachelor group of Przewalski horses.
Sigurjonsdottir, H., Dierendonck, M.C.v., Snorrason, S., Thorhallsdottir, A.G., 2003. Social relationships in a group of horses without a mature stallion.
Fureix et al. (2012) Exploring aggression regulation in managed groups of horses Equus caballus.
Rutberg, A.T., Greenberg, S.A., 1990. Dominance, aggression frequencies and modes of aggressive competition in feral pony mares
McGreevy, P.D., Oddie, C., Burton, F.L., McLean, A.N., 2009b. The horse-human dyad: Can we align horse training and handling activities with the equid social ethogram?
McDonnell, S.M., Haviland, J.C.S., 1995. Agonistic ethogram of the equid bachelor band. Applied Animal Behaviour Science
McDonnell, S., 2003. A Practical Field Guide to Horse Behavior- The Equid Ethogram.

LH-kouluttajat ovat erittäin taitavia tulkitsemaan hevosta ja heillä on usein kymmenien vuosien kokemus hevosten käsittelystä. Heillä on tuloksia tuottavat menetelmät, mutta se mikä heiltä puuttuu, on tieteellinen perusta. LH-kouluttajien näkemys hevosen oppimisesta poikkeaa täysin esimerkiksi oppimisteoriasta.

Kouluttajien mukaan koulutuksen tuloksellisuus on riippuvaista siitä, kuinka hyvin kouluttaja pystyy matkimaan lajinsisäistä (hevosten välistä) vuorovaikutusta eli kuinka hyvin kouluttaja osaa käyttäytyä kuten laumanjohtaja hevoslaumassa. Tuloksettomuus taas johtuu joko siitä, että hevonen ei kunnioita ihmistä laumanjohtajanaan tai siitä ettei ihminen kykene käyttäytymään kuten laumanjohtaja hevoslaumassa. Tämä on näppärä selitys. Vika on yleensä hevosessa tai omistajassa. Vikaa ei sen kummemmin tarvitse lähteä ruotimaan, ongelma on kunnioituksen puute tai huonous ihmisenä.

Johtajuusasema hevoseen nähden on yhteinen nimittäjä monissa LHn eri kouluttajien teorioissa. Laumanjohtajuuden tärkeyttä perustellaan hevosten luontaisella laumakäyttäytymisellä. Useat kouluttajat kertovat omista hevoshavainnoinneistaan, joihin tekniikkansa perustuu. Mm. Roberts pohjaa menetelmänsä Nevadan villeinä elävien mustangien väliseen vuorovaikutukseen. Mitään raportteja tai koostettua dataa näistä havainnoista ei kuitenkaan ole (toistettavuus, yhdenmukaisuus jne.). Sen sijaan raportoituja, standardoituja ja toistettavia tutkimuksia sekä villien että kesyjen hevosten keskinäisestä käyttäytymisestä on tehty hyvin paljon. Yhdessäkään havaintotutkimuksessa villien tai kesyjen hevosten kohdalla ei ole todettu sellaista hevostenvälistä käyttäytymisketjua, johon Roberts viittaa ja johon join-up perustuu.

Koulutustapaa pidetään humaanina – se on hevosen kouluttajien mukaan kehonkieltä. Kun hevonen hyväksyy ihmisen laumanjohtajanaan, hevosen ajatellaan olevan ihmisen kumppani vapaasta tahdostaan. Kun johtajuus on saavutettu, ihminen on suhteessa aloitteellinen ja kontrolloi vuorovaikutusta. Hevosen rooli on hyväksyä ihmisen ohjeet ja noudattaa niitä. Kouluttajat ovat sitä mieltä, että ihmisen on todellakin tarpeellista ja jopa välttämätöntä osata kertoa hevoselle ruumiinkielellään, että on ylempiarvoinen.

Yhdessäkään LH-kouluttajan kirjassa tai kirjoituksessa ei viitata eläinten käyttäytymistieteen tutkimuksiin (joita on saatavilla hyvin paljon). Esimerkiksi termiä johtajuus ei eläinten käyttäytymistieteessä tunneta. Voit olla ylempi tai alempiarvoinen, mutta et johtaja. Ryhmässä elävien eläinten keskuudessa joku voi olla aloitteentekijä ja aloittaa jonkun toiminnan – kävellä juomapaikalle porukan kärjessä tai aloittaa ruokailun. Tämä yksilö ei ole joka tilanteessa sama, vaan vaihtuu riippuen siitä, mikä millekin yksilölle on tärkeää. Aloitteentekijä ei läheskään aina ole ylempiarvoinen tai vanha tamma. Hevosten laumakäyttäytyminen on huomattavasti monimuotoisempaa kuin ne pienet osaset, joihin LH-kouluttajat menetelmänsä perustavat.

Ja nyt, ennen kuin a) syyllistetään muiden mustamaalauksesta tai b) penätään luotettavien lähteiden listaa väitteiden tueksi (lupaan julkaista sellaisen, mutta pahoittelen, Suomessa tai suomeksi näitä tutkimuksia ei ole tehty) tai c) vedetään purkillinen herneitä suolaliemessä nenään, esitän kysymyksen: onko se todella niin, että hevosia on kahdenlaisia?

Oppimisteoriahevosia, jotka oppivat samoilla mekanismeilla kuin muutkin eläimet, kykenevät ajattelemaan, ehdollistumaan ja omaksumaan uutta. Ja sitten LH-hevosia, jotka kulkevat sumussa johtajaa etsien ja ovat tyytyväisiä sellaisen löytäessään. Ja jotka uskovat, että myös miespuoliset ihmiset ovat vanhoja tammoja:)

Seuraavassa kirjoituksessani aion palata tähän samaan aiheeseen.

Henshall, C., McGreevy, P.D.,The role of ethology in
round pen horse training- a review, Applied Animal Behaviour Science (2014)