Tämä teksti syntyi, kun pohdin kuinka ajankohdalla on väliä hevosten koulutuksessa. Ja nimen omaan ratsain tehtynä.

Palkkio eli vahviste ratsailla on ensisijaisesti paineen poisto eli pyytävän avun lopettaminen juuri oikealla hetkellä. Negatiivisen vahvisteen määritelmän mukaan hevonen oppii välttämään epämukavaa ärsykettä, kun toivottu käytös aikaansaa ärsykkeen poistamisen. En ole itse ollut yhdelläkään ratsastustunnilla, jossa olisi keskitytty apujen oikea-aikaiseen lopettamiseen. Pääpaino on ollut apujen antamisen ajoituksessa: milloin käytetään pohjetta, milloin ohjaa ja niin edelleen. Ohjeet painottuvat yleensä jonkin lisäämiseen; enemmän kättä, enemmän jalkaa tai enemmän asetusta. Ehkä pysähtymisessä selkeiten huomaa vahvisteen ajoituksen: kun hevonen pysähtyy, ratsastaja myötää ohjista. Tämä on selkeä tilanne. Sen sijaan muissa liikkeissä palkkion ajoitus voi olla haastavampaa. Jos hevonen vaikkapa väistää, mikä on oikea hetki lopettaa pohkeella vaikuttaminen? Silloinko, kun väistäminen halutaan lopettaa? Silloinko kun väistö alkaa? Annetaanko apu joka askeleella ja höllätään joka askeleella? Miten toimitaan, jos hevonen ei reagoi halutulla tavalla? Miten ratsastaja kykenee säilyttämään pyytävän avun päällä ja samanlaisena tai jopa voimistuvana liikkuvan hevosen selässä jopa kymmenien metrien ajan, kunnes hevonen reagoi?

Tutkimuksessa testattiin, miten hevonen oppi väistämään lautaseen kohdistettua painetta. Hevosia painettiin lautasesta, ja kun ne väistivät pois paineesta, eli siirsivät vähintään yhtä takajalkaa toiseen suuntaan, paine poistettiin välittömästi. Avustaja esti hevosia liikkumasta eteen ja taakse. Havaittiin, että väistäminen tarvittava paine väheni ensimmäisen harjoittelupäivän jälkeen ja että oikealta puolelta painetta jouduttiin käyttämään enemmän kuin vasemmalta. Keskimääräinen paine, joka tarvittiin liikkeen aikaansaamiseksi oli vajaat 20 Newtonia. Ensimmäisen päivän aikana tarvittava paine aleni, mikä paljasti, että oppimista oli tapahtunut. Se kai on apujenkin idea – jos hevonen osaa avut, se reagoi yhä pienempään ja pienempään vihjeeseen. Maastakäsin toteutettuna tämä on yksinkertaista. Pidetään sormi kiinni, kunnes hevonen reagoi. Miten ratsain? Väitän, että taitavallekin ratsastajalle on hankalaa pitää pohje kiinni samassa paikassa ravaavan hevosen kyydissä. Yleensä ratsastajan jalat heiluvat hevosen liikkeen mukana, jolloin apu tulee ja irtoaa, tulee ja irtoaa ja tulee ja irtoaa eikä hevonen välttämättä reagoi. Tämä vesittää herkkyyttä. Se taas johtaa siihen, että voimaa tarvitaan yhä enemmän ja lisäksi apu annetaan ylläpitävässä merkityksessä. Jos katsoo omaa tai kenen tahansa ratsastusta, on mahdotonta sanoa milloin ratsastaja hellittää avun, varsinkin jos kyseessä on pohje tai ns. istunta-apu. Käytännössä ratsastajan palkkion ajoitusta on siis melko mahdotonta arvioida ulkopuolelta. Eikä se oikeasti kiinnosta ketään, jos hevonen näyttää tekevän haluttuja asioita.

Vahvisteiden tarkoituksena on lisätä toivottujen käytösten todennäköisyyttä. Jos vahviste annetaan väärään aikaan, haluttu käytös ei vahvistu. Mikäli edellä mainitussa tutkimuksessa hevosia olisi painettu sormella ja painaminen olisi lopetettu, kun hevonen peruuttaa, eivät hevoset olisi oppineet väistämään paineesta vaan tulemaan päin sitä. Jos taas tutkimuksessa olisi käytetty tupla- tai positiivista vahvistetta ja vielä lisäksi sekundäärivahvistetta (eli äänimerkillä merkitty haluttu käytös), olisivat hevoset saaneet jotain hyvää (kuten niin muodikkaan rapsutuksen) kun ne siirtyvät. Tai ne olisivat siirtyessä kuulleet äänimerkin, jonka jälkeen niille olisi annettu jotain mieluisaa. Vastaavasti, ne eivät olisi oppineet väistämään, jos vahviste olisi tullut väärästä asiasta, kuten peruuttamisesta. Miten sitten ratsain? Oma mielipiteeni on se, että jos ratsastaja tietää mitä haluaa ja tuntee, milloin hevonen niin toimii, on tuplavahvisteen käyttö ajoituksellisesti helpompaa kuin negatiivisen. Tarvitsee vain sanoa sana tai painaa nappia ja muu tapahtuu itsestään. Koska äänimerkin jälkeen täytyy valmistautua kaivamaan herkkua taskusta, käytössä ollut apu loppuu luonnollisesti. 

Tuplavahvisteen ajoituksessa jokaisella on yhtäkkiä näkemys. Palkkion ajoitus on väärä ja palkkion suuntakin saa monesti kritiikkiä. Kun koulutukseen sotketaan mukaan ruokapalkkio, täytyy ratsastajan olla superammattilainen ja olla käynyt erinäisiä kursseja palkitsemisen tekniikkaan liittyen. Kuinka moni negatiivista vahvistetta käyttävä treenaa tekniikkaa ja motoriikkaa, joilla voisi varmistaa oikean ajoituksen? Arvaan, ettei kukaan. Ehkä simulaattorilla tätä voisi harjoitella. Samalla tavalla, kuin teknisesti taitava ratsastaja kehittyy apujen käytössä negatiivisen vahvisteen taituriksi toistojen myötä, voi ratsastaja kehittyä tuplavahvisteen taituriksi harjoittelemalla. Mitä sitten, jos palkkion ajankohta on väärä? Toivottu käytös ei tule todennäköisemmäksi. Hevonen syö paljon herkkuja ja oppii asioita, joita ei ollut tarkoitus opettaa. Eli tapahtuu aivan sama asia kuin silloin, jos ratsastaja ei osaa lopettaa apua oikeaan aikaan. Missä vaiheessa on syntynyt käsitys siitä, että paineen poiston osaa jokainen ja ruualla palkitsemisen vain harvat? Miksi ruualla palkitseminen vaatisi enemmän osaamista kuin oikein tehty paineen poisto? Oikeastaan paineen poistamisesta ja käyttämisestä pitäisi olla enemmän huolissaan, koska paine voi uhata eläintä ja aiheuttaa epämukavan tunteen. Palkkion ennakointi voi toki aiheuttaa turhautumista, mutta harvoin pelkoreaktioita, kuten paine.

Itse olen sitä mieltä, että ruokapalkkiota käyttävä ratsastaja ei tarvitse vierelleen suu viivana seisovaa totista kouluttajaa, joka kontrolloi sekä sekundääri- että primäärivahvistetta. Tällöin ratsastaja joutuu passiivisen matkustajan rooliin, eikä välttämättä itse ole kouluttajan kanssa samoilla fiiliksillä ajoituksesta. Suosittelen, että jokainen ratsastaja vastaa itse palkitsemisestaan ja oppii tekemällä. Hevosia on vuosituhansien ajan onnistuttu enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi kouluttamaan sekä leivällä että paineella. On hyvä tietää, mitä tekee ja vielä tärkeämpää on tietää mitä haluaa. Vain silloin voi saavuttaa halutun lopputuloksen. Ja sekin on hyvä pitää mielessä, että jos vahvistaa väärää asiaa, kyseessä ei ole maailmanloppu.

Ahrendt et al., 2015

Vahvista aikeita
Yhtä tärkeää kuin vahvistaminen, on halutun käytöksen aikaansaaminen. Ilman haluttua käytöstä palkkioiden välinen aika pitenee turhaan ja eläin menettää mielenkiintonsa. Varmaan jokainen on ollut tilanteessa, jossa eläin turhautuu kun ei ymmärrä mitä halutaan. Jos vahvisteväli kasvaa liian suureksi, se vaikuttaa koulutukseen käytettävään kokonaisaikaan, koska yhden koulutussession aikana ei saada toivottua muistijälkeä muodostumaan.
Koska haluamme eläinten olevan täydellisiä, emmekä halua niiden oppivan mitään ”väärin”, olemme varovaisia kouluttajia. Voi olla, että ensin menee kuukausia tai jopa vuosia, jotka yritämme taistella ilman vahvistetta eikä mitään tapahdu. Kun sitten kyseiselle eläimelle sopiva vahviste löytyy, eläin kiinnostuu kouluttamisesta ja aktivoituu. Tällöin kouluttaja onkin liemessä – eläin voi olla jopa liian aktiivinen oppija, mikä on ongelma varsinkin silloin, kun emme tiedä mitä olemme tekemässä.
Me olemme erityisen varovaisia silloin, kun eläin tekee jotain sinnepäin. Jostain syystä vanha uskomus siitä, että jos hyväksyt nyt näin loivan väistön, se ei enää koskaan väistä jyrkästi tai jos se nyt ei hyppää tätä estettä puhtaasti (väsyneenä), se ei enää koskaan hyppää mitään, elää edelleen voimakkaana. Vaatimisessa on sellainen ongelma, etä jos siihen liittyy voimakkaat avut tai merkit, tapahtuu samalla tottumista eli turtumista. Silloin jatkossakin tarvitaan yhä voimakkaampia apuja, mikä ei tietenkään ole toivottavaa. Isoista epäselvistä tai yhtäaikaisista merkeistä on hankalaa päästä pieniin, huomaamattomiin merkkeihin. Selkeistä, helposti eroteltavista ja yksinkertaisista merkeistä on mahdollista päästä pieniin apuihin. Jos hevonen ymmärtää avun ja kokee siihen vastaamisen palkitsevaksi, se alkaa vahvistaa ratsastajan käytöstä vahvistamalla aietta. Ennakointi on tästä syystä hyvä asia – hevonen tarjoaa viimeksi oppimaansa asiaa jo pienestäkin ratsastajan vihjeestä.
Eläimille ei saa antaa periksi, ja ne laiskistuvat jos niiltä ei vaadi mitään – kuulostaako tutulta? Kouluttamisessa vaikin tehtävä on miettiä, mitä haluaa ja mikä on toivottu lopputulos. Kun tämä on selvillä, loppu on helppoa. Haluttuun lopputulokseen pääsee nopeiten, kun vahvistaa oikeansuuntaisia aikeita. Sen sijaan, että jätetään vahvistamatta ns. sinnepäin-yritykset ja huudetaan ”kerran vielä”, kunnes homma menee oikein, kannattaisi joskus kääntää asetelma toisin päin. Joskus kannattaa kokeilla mitä tapahtuu jos palkitseekin hyvin pienestä. Jos käytössä on selkeästi erotettava yksittäinen apu, joka hevosen on mahdollista ymmärtää, kannattaa rakentaa reaktiota niin, että alkuun on tyytyväinen pieneenkin reaktioon.
Varsoja opetettiin eteen-merkkiin eri vahvisteaikatauluilla. Eteen-merkkinä käytettiin painetta riimuun. Osalla varsoista paine poistettiin ensimmäisen askeleen kohdalla, osalla toisen askeleen kohdalla ja osalla neljännen askeleen kohdalla.
Ketkä oppivat nopeiten kävelemään eteenpäin 8 metrin matkan?

Ruuhkavuosiratsastajan läpiratsastuskirjoitus pisti miettimään läpi-ilmiötä. Läpiratsastusta pidetään velvollisuutena, jonka usein ratsastuskouluissa suorittavat teini-iän ylittäneet luottotytöt. Läpiratsastus särähtää omaan silmääni melko lailla hevosen simputtamisena – se on ikään kuin kurinpalautus säästöliekillä tunneilla liikkuneelle hepoiselle. Sitä perustellaan sillä, että se on hyväksi – hevonen ei välttämättä sitä vain osaa arvostaa. Joo, ymmärrän kyllä idean; osaava ratsastaja ei välttämättä vedä suusta koko ajan, mikä voi auttaa hevosta rentoutumaan ja venyttämään. Erilainen liikkuminen varmasti kehittää hevosta.

Hevonen on uskomattoman hyvä arvaamaan. Vaikka jokainen ratsastaja on erilainen, hevonen osaa yllättävän hyvin arvata ratsastajan käyttämistä avuista, mitä juuri nyt halutaan. Jos se ei arvaa oikein, kuuluu käsky ”kerran vielä”, kunnes hevonen arvaa oikein. Mikä siinä apujen läpisaamisessa on niin vaikeaa, että siihen tarvitaan kokenut ratsastaja? Mitä se oikeastaan tarkoittaa, että avut menevät läpi? Onko läpiratsastus kertaluontoinen ”junppa”, jonka tarkoituksena on palauttaa hevosta ja auttaa sitä jaksamaan työssään? Vai onko läpiratsastuksen idea se, että kurinpalautuksen jälkeen epäselvätkin avut menevät hetken aikaa ”läpi”, kunnes hevonen turtuu niihin uudelleen?

Jos hevonen on turta avuille, miksi tuppaamme heti ajattelemaan, että se tekee sen tahallaan – se ei kunnioita, ei keskity, ei viitsi, ei halua, kyllä se osaa? Hevosella on varmasti täysi työ yrittää järkeillä, mitä kyydissä keikkuva kädellinen seuraavaksi mahtaa saada päähänsä ja kuten eläimet yleensäkin, se varmasti pääsisi paljon helpommalla jos se tekisi mitä halutaan. Hevonen ei tahallaan jätä asioita tekemättä, jos se tietää nämä asiat omalta kannaltaan kannattaviksi. Miten kerran parissa viikossa ammattilaisen läpiratsastus auttaa hevosta tuntityössä? Ovatko turtuminen ja jäykkyys seurausta läpiratsastuksen puutteesta vai siitä, ettei hevoselle ole alun perinkään opetettu, mitä avut tarkoittavat? Tai ettei ratsastajaa ole ohjeistettu käyttämään yhtä (tarpeeksi selkeää) apua kerrallaan? Jos hevosen toimenkuva on olla arvaaja ja toimia mahdollisimman monella erilaisella ratsastajalla, mitä hyötyä siitä on, että se opetetaan reagoimaan ammattilaisen käyttämiin,  ns. oppikirjan apuihin?

Ja mitä tämä läpiratsastastus ihan konkreettisesti on? Mitä se ammattilainen tekee saadakseen ”avut läpi”? Käyttääkö hän niitä voimakkaammin? Miten hän hevosta työstää? Ja pliis jollain muilla termeillä, kuin ”kuulolle”, ”keskittymään” ja kehonhallinta ja mitäniitäoli.. Siis oikeasti, mitä se ammattilainen tekee siellä kyydissä sen eteen, että hevonen tulee herkemmäksi?

Voisiko tuntihevosia läpiratsastaa niin, että niitä opetetaan reagoimaan mahdollisimman moniin erilaisiin apuihin halutulla tavalla? Pysähtymiselle voi olla sata eri merkkiä. Hevosen voi opettaa pysähtymään, äänellä, vetämällä, horjahtamalla, avaamalla vetoketjun jne. Samoin liikkeelle lähtemiselle; jalkojen puristus, ääni, piiska, hengitys.. mitä tahansa koetaankin tarpeelliseksi. Oikeasta reaktiosta pitäisi seurata vahviste ainakin silloin tällöin, jotta käytös pysyisi yllä. Jos oikeasta reaktiosta ei seuraa mitään (hyvää), käytös sammuu kannattamattomana. Eli kyse on oppimisesta – sammuttamista käytetään koulutusmenetelmänä myös tietoisesti. Hevosten kohdalla sitä ei vain välttämättä haluta nähdä – mieluummin ajatellaan, että se vain kusettaa tai ei viitsi tai ei tottele.. Toinen seikka, joka aiheuttaa turtumista, on varjouttaminen (overshadowing) ja ärsykkeiden sekoittaminen – jos käytetään kahta apua yhtä aikaa, vain toinen vahvistuu; toinen sammuu. Jos  jatkuvasti ratsastetaan kaikki avut päällä, jotkut niistä menettävät ihan varmasti merkityksensä. Näillä menetelmillä eläimille voidaan kouluttaa yhtä ja toista tarpeellistakin, mutta apujen käytössä ne eivät ole kannattavia.

Pitäisikö koiriakin läpitaluttaa? Tai läpitottistaa? Joku ammattilainen kävisi koiran kanssa kentällä ja antaisi koiralle pienen kurinpalautuksen sen oman edun vuoksi. Kun käskyt alkaisivat mennä läpi, koira olisi taas mukavampi omistajankin käsitellä. Kysymys on, millä keinoilla ammattilainen tämän tekisi? Hänellä voisi olla parempi ajoitus, paremmat vahvisteet, kovempi ääni.. Mutta miten se hyödyttää omistajaa, että koira toimii jonkun toisen kanssa? Jos omistaja ei muuta omaa toimintaansa, kuinka pitkään läpitottistuksen jälkeen koiran käytös pysyy yllä? Eikö omistajan kannattaisi palkata ammattimies ennemminkin katsomaan, mitä hän voisi itse tehdä eri tavalla? Jokainen osaa hakea kaupasta paremmat makupalat. Jokainen voi harjoitella ajoitustaan. Kouluttaminen ei vaadi yliluonnollisia kykyjä.

Aika paljon helpottaisi, jos ratsastusta ei enää pidettäisi niin vakavana salatieteenä. Joo, se on varmasti tanssia ja harmoniaa ja hengittelyä ja istuntaa. Mutta niille meistä, jotka eivät ole (ainakaan toistaiseksi) aivan kovimmalla huipputasolla, olisi lohdullista että ratsastus voitaisiin nähdä ärsykkeiden, reaktioiden ja vahvisteiden vuoropuheluna. Ihan ekana hevosta kohtaan olisi reilua se, että opetetaan sille ainakin joitakin merkkejä niin, että se osaa ne ihan varmasti eri variaatioineen. Ja edelleen, hevosta kohtaan olisi reilua, että ratsastajat opetettaisiin käyttämään näitä selkeitä, toisistaan helposti erotettavia merkkejä yksi kerrallaan. Se ei ole kovin vaikeaa. Lapsetkin osaavat kouluttaa eläimille mitä erikoisempia temppuja, mikseivät he osaisi ylläpitää ratsastuskouluhevosilla jo opittuja käytöksiä?

Jos siis hevonen ei tottele, mieti näitä: 1) mitä oikeastaan halusin sen tekevän?, 2) millä vihjeellä pyysin sitä tekemään asian?, 3) teinkö samaan aikaan jotain muuta?, 4) oliko vihjeeni selkä ja erotettava?, 5) onko minulla samalle merkille kaksi erilaista toivottua käytöstä (esim. tuntuma vai pidäte, mistä hevonen tietää?)? 6) kun se viimeksi teki asian täästä vihjeestä, vahvistinko käytöstä?

Vasta tämän jälkeen kannattaa antaa valta mutkusevaankusettaa-tyyppisille ajatuksille 🙂

 

Ratsastuskouluhevosilla ratsastavat hyvin erilaiset ihmiset. Jokaisella ratsastajalla on erilainen tyyli ja ratsastajat ovat lisäksi erilaisia taidoiltaan. Tästä syystä ratsastuskouluhevoset altistuvat usein epäjohdonmukaisille tai epämääräisille avuille sekä erilaiselle tuntumalle. Ratsastuskoulussa hevonen on arvokas, eikä hevosten jättäminen tunneilta pois uudelleenkoulutuksen vuoksi ole taloudellisesti järkevää.

Tutkijat halusivat selvittää, voiko hevosen käyttäytymiseen tunneilla vaikuttaa jollakin muulla tavalla kuin ”läpiratsastamalla” hevosia. Voisiko pienellä lisäkoulutuksella, joka ei rasita hevosta fyysisesti, saavuttaa hyötyä, joka näkyy tuntikäytöksessä?

Kahdeksaa ratsastuskouluponia ja -hevosta seurattiin tuntien aikana. Sitten niiden ohjelmistoon lisättiin yksi sessio viikossa oppimisteoriaa tuntevan henkilön maastakäsittelyä (totuttamista, negatiivista ja positiivista vahvistamista), jossa hevoselle koulutettiin perusasioita. Hevoset harjoittelivat kerran viikossa 20 minuutin ajan pysähtymistä, liikkeellelähtöä, myötäämistä, kääntymistä ja paikoillaan pysymistä. Harjoitusjakso kesti kuudesta yhdeksään viikkoon.

Harjoitusjakson jälkeen hevosten käyttäytymistä tunneilla seurattiin jälleen – hevosten käytös oli huomattavasti parantunut. Kahdeksasta hevosesta viidellä ei-toivottu käytös väheni huomattavasti. Eniten väheni hännällä viuhtominen. Itse veikkaisin, että vielä tehokkaammin voisi toimia pienempiin osiin pilkottu, useammalle päivälle ripoteltu ”läpiratsastus” maastakäsin. 20 minuuttia on pitkä aika, jossa iso osa on taukoa.

Tämä on mielenkiintoinen asia. Hevosen käyttäytymistä voikin korjata jossakin aivan muualla kuin siinä tilanteessa, jossa ongelma esiintyy. Sillä, mitä ja miten teet tallissa, pihalla, tarhassa tai käytävällä, on vaikutusta siihen miten hevonen toimii ratsastuksessa tai ajossa.

Tästä syystä oppimisteorian perusteiden tunteminen on erittäin tärkeää ihmisille, jotka työskentelevät hevosten kanssa. Jokainen hetki, jonka hevosen kanssa vietät, on vuorovaikutusta ja kouluttamista – siitä kannattaa ottaa kaikki irti.

Does groundwork according to learning theory affect unwanted behavior of riding school horses during regular lessons?

Hyvä että ratsastajainliitossa on huomattu, että pitää olla enemmän skaalaa kuin SRL:n hyväksyntä ja merkki. On laadittu laatuportaat, jotta voi hakeutua laatutalliksi.

Hämmentävää on se että kun lukee laatutallin vaatimuksia, tulee sellainen olo että eikö näiden pitäisi toteutua jokaisella tallilla jo nyt? Laatutallilla uudet työntekijät perehdytetään, laatutallilla on päivitettävät nettisivut, laatutallilla on max. 8 ratsastajan ryhmät, laatutallilla pidetään päiväkirjaa, laatutallilla on oma eläinlääkäri, laatutallin sairaat hevoset hoidetaan..

Sitten tulee hevosten hyvinvointiosuus. Laatutallilla hevoset ruokitaan 3-4- kertaa päivässä, laatutallin opetushevoset ulkoilevat päivittäin laumassa tai pienissä ryhmissä, ellei erityistä syytä tarhata yksin, laatutallin hevosilla on kesällä mahdollisuus vähintään 2 viikkoa kestävään
laitumella oloon.

Hömm. Kiva idea. Kertovatko laatutalliportaat siitä, että meillä on Suomessa tällä hetkellä viisi tallia, jossa edellä mainitut asiat toteutuvat? Vai siitä, että ns. ”perustallitaso” on olematon?

Asiakkaana saat vapauden valita kenelle rahasi annat. Kannattaa vaatia enemmän laatua kuin SRL. Kenen hevosenpitotapaa haluat tukea?

Ratsastuskoulun laatuportaat:

http://www.ratsastus.fi/instancedata/prime_product_julkaisu/ratsastajainliitto/embeds/ratsastajainliittowwwstructure/29246_Ratsastuskoulun_laatuportaat_2010.pdf

Kauhua tätitunnilla

Ratsastuskouluissa hevosaines on erityisen tärkeässä roolissa. Hevosten tulisi olla kokemattomien ratsastajien käytössä mielellään mahdollisimman rauhallisia reaktioissaan, eikä oppimiskyvystäkään ole haittaa.

Ranskalaiset kävivät läpi yhteensä 184 ratsastuskouluhevosta. Hevosia testattiin maneesissa vapaana, maneesissa pelottavan esineen kanssa sekä tuntemattoman ihmisen taluttaessa erikoisesteen yli.

Tutkimuksessa kävi ilmi, että sekä rotu että olosuhteet vaikuttavat käytökseen. Rotu aiheutti eroja etenkin erikoisesteen ylittämiseen tarvittavaan aikaan. Olosuhteet (karsinatalli) vaikuttivat enemmän hevosten reaktiivisuuteen. Karsinatalleissa asuvat hevoset olivat vauhdikkaampia, kun ne vapautettiin testissä maneesiin.

Hevosten pito-olosuhteilla on yhteys ratsastuskouluasiakkaiden turvallisuuteen. Ehkä ns. ’hienot hevoset’, joilla on kilpailutaustaa ja jotka aiheuttavat sydämentykytyksiä ratsastustunneilla, eivät olekaan sähäköitä rotunsa takia, vaan siksi että niitä seisotetaan karsinoissa.

Lesimple et al. (2010) Housing conditions and breed are associated with emotionality and cognitive abilities in riding school horses, Applied animal behaviour science.