Kootuissa askellajeissa hevonen taivuttaa takajalkoja voimakkaammin alleen. Ratsastaja vaikuttaa istunnallaan ja pohkeellaan hetkellisin mutta usein toistuvin avuin, pyytäen hevosta eteenpäin kohti kättä. Pidätteiden tulee päästää riittävä määrä energiaa eteenpäin. Kokoamista ei saada aikaan lyhentämällä askelta liian tiukoilla ohjasotteilla vaan aktivoimalla takajalkoja istunnalla ja pohkeella.

Tämä on ote kouluratsastussäännöistä. Kokoaminen tämän mukaan edellyttää ristiriitaisia apuja, eli kättä, jalkaa ja istuntaa samaan aikaan. Mielestäni tässä on havaittavissa sama ilmiö, kuin tavallisessa ratsastuksessakin – käsi on tabu. Kättä ei saa käyttää. Ohjista ei missään nimessä vedetä, eihän? Pääasialliset hevoseen vaikuttavat avut ovat jalka ja istunta, tietenkin. Ja mitä korkeammalla tasolla koulutus on, sitä vähemmän merkitystä ohjilla on. Ne ovat lähinnä koristeet. Ratsastaja ei vedä ohjista. Jos joskus näyttääkin siltä, että ohjissa on painetta, se on hevonen joka vetää. 

Kansainväliset huippuhevoset esittävät keskimäärin yhden konfliktikäytöksen joka neljäs sekunti. Tyypillisesti ne joko aukovat suutaan tai viuhtovat häntäänsä. Aukovatko ne suutaan, koska ratsastaja ei istu kunnolla? Jos ratsastajan painopiste heilahtaa, reagoiko hevonen siihen avaamalla suutaan? Suun aukominenhan ei tietenkään voi johtua siellä säilytettävistä kahdesta metalliesineestä, joista kulkee narut ihmisapinan käsiin. Miksi ihmeessä GP-hevonen menettää jarrut ja puree itseään kieleen? Jos sen lihaksistoa on kehitetty vaikkapa se 8 vuotta, alkeista kohti vaikeita liikkeitä – miten on mahdollista, että hevonen pystyy tekemään todella vaativia liikkeitä vieraassa ympäristössä, mutta ei tunnista jarruttavaa apua, joka on todennäköisesti koulutettu hevoselle jo pikku varsana? Eihän tällä varmastikaan ole mitään tekemistä jatkuvan suusta vetämisen ja siihen turtumisen kanssa, koska fakta on se, ettei kunnon ratsastaja vedä. 

Tutkimuksissa on havaittu, että kootussa ravissa hevosen takajalat eivät astu sen syvemmälle rungon alle kuin tavallisessa ravissakaan. On havaittu lisäksi, että luotiviivan takana liikkuminen, joka on yleinen tapa verkata hevosia a) aiheuttaa hevosessa stressireaktion, joka kumoaa mahdollisuuden rentouteen ja b) ei kehitä hevosen ylälinjaa vaan alalinjaa. Miksi rennolle onnelliselle urheilijalle halutaan aiheuttaa stressireaktio ennen starttia? Mihin kokoamisessa tarvitaan ylikehittynyttä alalinjaa, jota niin pitkällisesti jaksetaan treenata? Miten sitten takajalkoja aktivoidaan? Ja miten niiden aktivoinnin myötä niille siirtyisi suurempi osa painosta? Hevosen kokoaminen on edelleen suuri myytti. Sitä ei voi tehdä, ennen kuin x, y ja z. Kukaan ei tiedä tarkalleen, mitä apuja ratsastaja käyttää saadakseen aikaan kokoamisen – ilmeisesti kaikkia yhtäaikaa. Kokoamiseen tarvittavia apuja ei voi sanoin kuvailla. Riippuu niin paljon hevosesta. Kokoaminen edellyttää voimaa lihaksiin, joita treenataan ensin muilla liikkeillä (jotka eivät ole koottuja, mutta valmistelevat hevosta kokoamiseen).  Sitten kun nämä tapahtuvat, hevonen jonain kauniina päivänä nostaa itsensä alamäkeen kyntävästä maamyyrästä uljaaksi itsensä kantavaksi ratsuksi. 

Kun yritettiin tutkia, millä avuilla ratsastaja aikaansaa kokoamisen, analysoitiin (tietenkin) istuntaa. Havaittiin, että kootussa ravissa ratsastaja on aktiivisempi kuin kevyessä ravissa. Kuinka yllättävää. Tutkijat spekuloivat, että ehkä puolipidätteillä, eli istumalla hetkellisesti syvemmälle satulaan, ratsastaja saattaa ylläpitää kokoamista. Tutkijat havaitsivat, että koottuna hevonen laitetaan lyhyempään muotoon, mutta tästä oletuksesta huolimatta eivät mitanneet, mikä merkitys ratsastajan ohjasavuilla oli. Koska eihän niillä tietenkään mitään merkitystä ole, koska eihän ratsastaja käytä käsiään, vaan istuntaa. Kunnon ratsastaja siis laittaa hevosen muotoon istunnallaan.

Kouluratsastussäännöissä mainitaan kauan ennen kokoamista, että hevosen tulee säilyttää kevyt ja pehmeä tuntuma. Tuntuman hyväksyminen (hevoselle tai ratsastajalle) tai löytäminen on hankalaa, voi olla että osapuolista toinen vastustaa. Siitä moni on varmasti samaa mieltä, että kokoaminen edellyttää tuntumaa. Miten on kuitenkin mahdollista, että korkean tason hevoset ilmentävät tuntumaa vältteleviä konfliktikäytöksiä suorittaen samaan aikaan todella haastavia liikkeitä? Miten on mahdollista, että huipputason hevoselle tulee edes mieleen kesken radan heittää kieli kuolaimen yli? Harrastaa siis samaa, mitä entiset ravurit ratsu-uran alussa. Suuhun liittyvät konfliktikäytökset johtuvat lähes poikkeuksetta kuolaimista ja varsinkin niiden käyttäjistä (eli siitä ihmisapinasta), koska jos kuolaimet poistetaan, käytös loppuu. Tästä poikkeuksena sijaistoiminnot ja stereotyyppinen käytös, jotka nekin ovat yleensä alkaneet kuolainten kanssa, mutta jäävät päälle vaikka syy poistetaan. Mutta ei tietenkään, suun konfliktikäytökset eivät johdu ratsastajan kädestä. Koska kunnon ratsastaja käyttää pääasiassa istuntaansa, eikä varsinkaan vedä ohjista. 

Miksi ohjista ei voi edes puhua? Niillä ei luonnollisestikaan ole mitään tekemistä kokoamisen kanssa, mutta sitkeästi niistä jaksetaan pitää kiinni. Ohjista voi vetää kauniisti ja rumasti, sivistyneesti ja brutaalisti. Ratsastajan ilmeestä riippumatta hevosesta vetäminen tuntuu kuitenkin samalta. Ensimmäinen askel on myöntää. Ihmiselle on tyypillistä pitää kiinni käsillään, se vain on hyväksyttävä. Minä ainakin vedän ohjista, vedän niistä sekä vahingossa että tahallisesti. Jos kiellän itseäni edes ajattelemasta vetämistä, miten voisin koskaan korjata asiaa tietoisesti? Minusta se on varsin kaukainen ajatus, ettei ohjia tarvittaisi mihinkään, eikä se kai ole tarkoituskaan. Niillä on helpompaa antaa selkeitä vihjeitä kuin istunnalla, joka heittelehtii miten sattuu (kuten toki kädetkin siinä mukana). Miten esimerkiksi puolipidätte tehdään istumalla syvemmälle satulaan ja miten hevonen erottaa sen vaikkapa istunnalla hidastamisesta? Oppimisen näkökulmasta olen sitä kieltä, että toisistaan helposti eroteltavat merkit helpottavat kahden lajin välistä viestintää. Niin kauan kun ratsastus pysyy salatieteenä, eikä käytettyjä apuja voida edes kuvailla, hevonen on aina arvaajan roolissa. 

Nyt laitetaan pystyyn #puolipidäte- ja #kokoamishaaste. Haluan nähdä, miten hevonen kootaan puolipidätteellä tai istunnalla. Tutkimuksissa ei voida koskaan poissulkea muita mahdollisia samanaikaisia apuja, mutta tässä haasteessa voidaan. Anna jalkojen roikkua tekemättä niillä mitään. Sido ohjat solmuun ja kaulalle. Videoi istunnalla tapahtuva kokoaminen tai ilman ohjia tehty puolipidäte ja lisää linkki kommentteihin! Tällä haasteella voidaan todistaa, että istunnalla tehdyllä puolipidätteellä saadaan reaktio hevosessa aikaan, eikä ohjia todellakaan tarvita. 

Rhodin et al. (2009)

Byström et al. (2015)

Pään ja kaulan asento on suosikkipuheenaihe. FEIn mukaan LDR on ilman pakottamista aikaansaatu muoto, mikä erottaa sen rollkurista.

Tutkijat halusivat selvittää, miten eri pään asennot sivuohjilla aikaansaatuina vaikuttavat hevoseen.  Tutkijat valitsivat viisi asentoa ja seitsemän hevosta, jotka olivat terveeksi todettuja ja kaularangat kuvattuja ja ultrattuja. Kaikki hevoset kävivät läpi kolmen viikon harjoittelujakson, jonka jälkeen ne hyväksyivät jokaisen pään asennon ilman voimankäyttöä.

 

IMG_2542

 

Asennot: 1) rajoittamaton, 2) niska ylhäällä, turpa luotiviivalla, 3) niska alhaalla ja venytettynä,  4) niska ylhäällä ja ylös venytettynä ja 5) niska alhaalla, venytettynä ja turpa kohti polvia.

Tutkimuksessa mitattiin (konflikti)käytöstä, sykettä ja sen vaihtelua sekä plasman ja syljen kortisolipitoisuuksia. Hevoset liikkuivat koetilanteessa 15 min ravia, 4 min laukkaa, 10 min ravia ja 5 min käyntiä.

Hevoset leikkivät kuolaimen kanssa eniten asennoissa 3 ja 5 (hyperfleksiossa). Venytetyissä asennoissa käytös oli lähimpänä vapaana liikkumisen käytöstä, vaikka aiemmissa tutkimuksissa oli huomattu asennon 3 haittaavan hengitystä. Konfliktikäytöstä oli eniten niissä asennoissa, joissa niska oli ylhäällä, mm. pään viskominen.

Sykkeen vaihteluista voitiin päätellä, että eniten stressaavia olivat asennot 2 (luotiviivalla niska ylhäällä)  ja 3 (turpa ryntäissä). Näissä asennoissa sympaattinen hermosto aktivoitui. Asennossa 2 oli eniten stressiin viittaavia käytös-, syke- ja kortisolimerkkejä. Asentoon 2 ja asentoon 5 liittyi eniten asenneongelmia.

Tutkimuksessa käytettiin sivuohjia, osassa asennoista jopa kaksia. Eihän (kai) ratsastuksen ideana ole säilyttää staattista tuntumaa ohjissa – sittenhän olisi aivan sama, kiinnittääkö ohjat satulavyöhön. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, olisiko tulos ollut erilainen ravureilla, jotka ovat tottuneet johonkin asento 4 suuntaiseen. Itse epäilen, että hevoset olivat tottuneet jo ennen koulutusjaksoa osaan asennoista, koska hevoset olivat peruskoulutettuja. Yksi mielenkiintoinen havainto oli se, että harjoitus kesti pidempään, kuin mitä FEIn säännöt sallivat hevosen päätä pitää samassa asennossa.

Lisäksi olisi kiinnostavaa tietää, miten esim. näkökykyyn nämä eri asennot vaikuttavat.

Kiinnostava ja kuuma aihe.

The veterinary journal, 2014

 

Onko kaikkien keinojen käyttö sallittua, jos ne parantavat tuloksia kilpailuareenalla? Pitäisikö hevosen koulutuksessa käyttää samoja pelisääntöjä kuin kilpailutilanteessa? Jos kilpailutilanteessa jokin asia on kielletty, onko se kuitenkin sallittua a) verryttelykentällä tai b) kotona, mikäli sen käyttö johtaa parempiin suorituksiin areenalla? Jos taas jokin asia on ei-toivottua tai kiellettyä kilpailutilanteessa, miten se voi olla kannattavaa kotona?

Esimerkiksi rullaaminen. Siinä hevosen pää on pakotettu voimalla luotilinjan taakse ja korkein kohta on kaula. Kouluradalla hevosen pään pitäisi olla luotilinjan etupuolella ja korkeimman kohdan pitäisi olla hevosen niska. Kukaan ei halua rullata kouluradalla, koska siitä menettää pisteitä. Kuitenkin rullaaminen tuottaa tuloksia – Nicole Uphoff, Isabell Werth ja Anky van Grunsven ovat esimerkkejä siitä, mitä rullaamalla voi saavuttaa.huutokauppaverkka

Toinen esimerkki estemaailmasta. Jos kilparadalla esteiden pudottamisesta saa virhepisteitä, miksi hevosia tuodaan ”opetusmielessä” esteen sekaan tavoitteena varovaisempi hyppy? Tai ”rapping” (onko suomenkielistä termiä?), jossa avustaja lyö hevosta erilaisilla välineillä hypyn aikana, tavoitteena jälleen varovaisempi hyppytyyli kilpa-areenalla.

Lisäksi on lukemattomia muita ei niin kivoja kikkoja, joilla hevosen suoritusta tai esiintymistä pyritään parantelemaan.

Pitäisikö rajoja olla?

Hain googlen kuvahaulla kuvia hakusanalla dressage 1940’s ja niin edelleen. Mielenkiintoista oli löytää selkeä muutos hevosen pään asennossa. Miltäköhän kouluratsastus näyttää kymmenen vuoden päästä?

Oma ehdoton suosikkini on 60-luku. Missä pidetään 60-luvun tunteja? Mikä sinun suosikkisi on?

1940-luku

1950-luku

60-luku

70-luku

80-luku

90-luku

2000-luku

2010-luku

Olen aikoinaan kirjoittanut tällaisen jutun. Nyt kyseisestä tutkimuksesta on tehty video. Havainnollistavaa.

Rollkur, eli hevosen niskan ylitaivuttaminen (low, deep, round) puhuttaa. Se antaa ilmeisen ammattimaisen vaikutelman koska näyttää olevan hyvin yleinen metodi ihan olympialaisten ulkopuolellakin. Onko se rääkkäystä? Rentouttaako se hevosta?

Von Borstel ja kumppanit päättivät kysyä hevosilta. He halusivat selvittää, miten rullatut hevoset poikkeavat käytökseltään normaalimuodossa ratsastetuista hevosista. Lisäksi he halusivat selvittää, kumpaa ratsastustyyliä hevonen pitäisi parempana mikäli saisi valita.

15 hevosta ratsastettiin Y-sokkelon läpi siten, että toiselle puolelle käännyttäessä ratsastettiin aina rollkurissa ja toiselle puolelle käännyttäessä tavallisessa muodossa. Hevoset ehdollistettiin siis siihen, että vasemmalle menoa seurasi rollkur ja oikealle tavallinen muoto. Ehdollistamisvaiheen jälkeen hevosia ratsastettiin edelleen Y-sokkeloon, mutta annettiin niiden itse päättää kumpaan suuntaan käännyttiin.

Rollkur-muodossa ratsastetut hevoset liikkuivat hitaammin ja osoittivat enemmän tyytymättömyyttä (hännän viuhtomista, pään heiluttelua ja pukittelua) kuin tavallisessa muodossa ratsastettaessa. Hevoset lisäksi valitsivat lähes poikkeuksetta normaalin muodon. Rollkur-hevoset lisäksi reagoivat pelkotesteissä voimakkaammin sekä lähestyivät hitaammin pelottavaa asiaa.

Alas, luotilinjan alapuolelle ratsastaminen eli rullaaminen on tulosten mukaan hevosille epämiellyttävää. Se voi tehdä hevosista pelokkaampia ja vaarallisempia ratsastaa ja vaarantaa hevosten hyvinvointia. Miksiköhän se kuitenkin on niin yleistä ihan normaaleissa ratsastuskouluissakin ja vaieten hyväksyttyä?

Lue perusteellinen kirjoitus rollkurista täältä.

Katso FEIn ohjeistus sallituista pään ja niskan asennoista täältä.

Uta Ulrike von Borstel, Katrina Merkies, Ian James Heatly Duncan, Anna Kate Shoveller, Linda Jane Keeling, Suzanne Theresa Millman (2009): ’Impact of riding in a coercively obtained Rollkur posture on welfare and fear of performance horses’, Applied animal behaviour science 116: 228-236.

 

Mitä mieltä olet sonnien nenärenkaista? Entä siitä että norsuja hallitaan tökkimällä niitä terävällä piikillä korvien taakse? Kamelin alaleukaan sidottu ketju tai köysi? Koirien sähkö- tai piikkipannat?

Mikäli olet ratsastaja tai raviharrastaja, sinun tulisi pitää näitä hallintakeinoja täysin normaaleina ja hyväksyttävinä. Me hevosihmiset pidämme perinteistä niinkin paljon, että haluamme käyttää samoja menetelmiä kuin esi-isämme silloin ~6 000 vuotta sitten. Meidän onneksemme kohde sattuu olemaan säikky saaliseläin, joka ei syö meitä vaikka tekisimme sille millaista väkivaltaa tahansa. (Ehkä tämä on yksi syy siihen, miksi kuolaimia ei soviteltu alun perin esim. tiikerin suuhun?)

Näppärää; pannaan rautakappale tai kaksi herkimmälle mahdolliselle alueelle ja siihen kahdesta neljään narua. Köytetään varmuuden vuoksi suu kiinni, ettei ilme ole niin ruma ja jotta teho olisi paras mahdollinen. Laitetaan vielä piikit omiin jalkoihin, hypätään satulaan ja eikun menoksi!

Muiden, pienempien seuraeläinten, kuten koirien osalta kaikista rajuimmat koulutusmenetelmät tuomitaan nykyisin vaihtelevan voimakkaasti. Toisin on hevosten laita; kilpailulajitkin ovat säilyneet lähes muuttumattomina vuosisatojen varrella. Menetelmät on vain puettu kromiin, nahkaan ja näppäriin vipuvarsiin.

Käytännön hevosmiestaidon mukaan mussukalle täytyy säännöllisesti näyttää kuka on pomo; jos se ei pysähdy, laitetaan lisää rautaa suuhun; jos se ei liiku eteen, ostetaan pidempi piiska, pidemmät kannukset tai pidetään sitä viikko pari sisällä kopissa ja lisätään väkirehun määrää entisestään, jolloin varmasti liikkuu. Jos ei vieläkään liiku, syy on lääketieteellinen tai luonteessa. Ravurin voi aina myydä ratsuksi ja osan ratsuista terapiakäyttöön.

Vielä kaiken tämän jälkeen ihmetellään, miksei hevonen ole tyytyväinen. Mitä siltä puuttuu? Kyllähän sillä pitäisi motivaatiota olla – työskennellä ruokansa eteen, ei se täysihoito niin halpaa ole.

Tervetuloa 2010-luvulle. Hyväksytään se, että hevonen on eläin muiden joukossa. Se oppii kutakuinkin samalla tavalla kuin muut elukat. Mietitään pari perusasiaa kuntoon: 1) miksi hevonen haluaisi tehdä kanssamme asioita? 2) millä voimme saada hevosen haluamaan samoja asioita kuin me itse? 3) onko tarpeellista käyttää aikaa johtajuuden määrittelyyn voidakseen toimia tuloksellisesti ja turvallisesti hevosen kanssa? 4) onko tarpeen käyttää kipua tuottavia menetelmiä ja välineitä hevosen käsittelyssä?

Goodwin, D., McGreevy, P., Waran, N., McLean, A., (2009), ’How equitation science can elucidate and refine horsemanship techniques’ (review), The veterinary journal 181: 5-11.