Tuplavahviste tarkoittaa sitä, että kun hevonen tekee halutun asian tai sinnepäin, paine hellitetään ja lisäksi annetaan jotain, mistä hevonen pitää. Esimerkiksi jos halutaan, että hevonen pysähtyy, pidätetään narusta ja kun hevonen (aluksi hidastaa tai myöhemmin) pysähtyy, naru löysätään ja lisäksi annetaan vaikkapa porkkananpala.

Paineen hellittäminen on tuttua kauraa, ja palkkioiden käytöstä on monta mielipidettä. Mielipiteet varsinkin ruokapalkkioiden käytöstä perustuvat usein omiin kokemuksiin sekä joskus erilaisiin uskomuksiin, joista tyypillisin lienee se, että hevonen alkaa näykkiä kun sille annetaan kädestä ruokaa. Osa ei turvallisuussyistä halua käyttää, osa käyttää joissakin tilanteissa ja jotkut käyttävät sumeilematta. Osa luottaa rapsutuksen, kehun tai taputuksen voimaan, osa käyttää ruokapalkkioita.

Palkitsemisesta on todettu paljon hyötyjä käsittelytoimissa ja lastaamisessa. Hevonen muistaa palkitsemiset pitkään, ja alkaa suhtautua muihinkin ihmisiin positiivisin odotuksin, jos sillä on hyviä kokemuksia yhdestä ihmisestä. Yksilöllisiä eroja hevosten välillä on siinä, mitä ne arvostavat ja mikä niitä motivoi.

Tuplavahvisteesta puhutaan usein, kun on kyseessä ns. perinteisesti avuille koulutettu hevonen, ja kouluttamiseen lisätään erillinen palkkio. Tämä on kätevää, koska ei välttämättä tarvitse aloittaa kaikkea alusta. Moni hevonen saa ideasta nopeasti kiinni ja kunhan on olemassa selkä tavoite, mitä haluat opettaa, oppiminen ja motivaatio lähtevät rullaamaan nopeasti eteenpäin. Ennen kuin ryhdyt töihin, mietitään muutama asia valmiiksi.

Mitä haluat opettaa?

Onko jokin asia, joka on vaikea hevosellesi? Onko pysähtyminen hankalaa, ja joudut käyttämään voimaa pysäyttämiseen? Tai onko hevonen tahmea liikkumaan ja haluaisit buustata eteenpäinvieviä apuja? Tai onko joku liike hankala, ja hevonen turhautuu? Pelkääkö hevonen esimerkiksi vesiestettä tai muita erikoisesteitä tai onko laukannosto epätäsmällinen ja tapahtuu viiveellä? Mikä tahansa ongelma on, valitse aluksi yksi asia, johon keskityt.

Miten homma toimii käytännössä?

Jos haluat käyttää ruokapalkintoja selästä käsin, kannattaa kokeilla ensin, pystytkö antamaan herkkuja selästä. Jos et, voit käyttää avustajaa, joka palkitsee hevosesi maasta käsin. Voit myös käyttää herkkuämpäriä, johon viet hevosesi silloin, kun on aika palkita. Avustajassa ja ämpärissä on se huono puoli, että ne toimivat alussa magneetteina, kun hevonen ei vielä välttämättä ymmärrä, mitä sen pitää tehdä päästäkseen palkitsijan tai ämpärin luo. Testaa myös etukäteen, mikä sinun hevostasi motivoi. Rapsutus on usein enemmän palkkio meille ihmisille – voit toki testata miten se toimii juuri sinun hevosellasi. Jos valitset ruokapalkkiot, kokeile, mistä hevosesi pitää; se voi olla mitä tahansa melassivedestä suolaan tai porkkanaan tai leipään. Hevoset ovat erilaisia!

Miten harjoitus käytännössä menee?

Kun olet valinnut yhden asian, jota haluat harjoitella, analysoi kuinka pitkällä osaaminen jo on. Eli esimerkiksi ymmärtääkö hevonen lainkaan pysähtymistä tarkoittavaa merkkiä, vai vastustaako se sitä? Tarkoittaako pysähtymismerkki jotain muuta, kuten esimerkiksi lisää vauhtia? Eli käytännössä kokeile, mitä hevonen tekee, kun annat vihjeen. Jos hevonen ei osaa merkkiä ja vaikka se tarkoittaisi sille jotain muuta, voit aloittaa koulutuksen alusta. Pilko valmis tuote pieniin osiin ja mieti etukäteen, mitkä kaikki toiminnot ovat ”sinne päin”. Kun olet tehnyt tämän pohjatyön, voit aloittaa harjoittelun. Se on vähän kuten avaimenpiilotus, sinulla on avun lopettaminen ja makupala, joiden avulla voit ilmoittaa, että nyt polttaa. Tee vain yhtä asiaa yhden lyhyen session aikana. Se on hyödyllisintä, koska hevonen pystyy toistojen kautta oppimaan, että tietty vihje eli apu liittyy tiettyyn sen tekemään liikkeeseen, eikä ole sattumanvaraista. Lisäksi saat itse onnistumisen kokemuksia helpommin, kuin tekemällä vähän sitä sun tätä. Hevosella kestää tovi oppia oppimaan, ja siksi se saattaa aluksi kääntää koko ajan päätään herkkujen toivossa ja peruuttaa ja jumittaa. Tämä on ohimenevä vaihe, jos jaksat pysyä suunnitelmassasi.

Kun palikat ovat kasassa, aloita harjoitukset!

Sankey et al., 2010
Innes & McBride, 2008
Warren-Smith & McGreevy, 2007
Heleski et al., 2008
Hendriksen et al, 2011
Sankey et al., 2010

Liittymällä jäseneksi näet videon, jossa tuplavahvistetta ruoditaan lisää!

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.

 

Äänensävy, rapsuttaminen, porkkanoiden sinkoiluttaminen. Jatkan hieman taannoista motivaatioajatusta eteenpäin.

Mitä tahansa asiaa harjoitellaan, tavoite on, että se muodostuu yhä helpommaksi ja helpommaksi. Jos harjoitellaan jatkuvasti vaikkapa hyppäämistä, jossain on vikaa jos hyppääminen ei tule helpommaksi. Hevosen valmentaminen jakautuu kuntovalmennukseen ja taitojen opetteluun. Taitojen opettelussa oleellista on edistyminen, jota pitäisi pystyä myös mittaamaan. Taitoja voi mitata eri asteikoilla. Voidaan puhua koulutustasosta, joka pitää sisällään paketin erilaisia taitoja. Tai voidaan puhua taidoista yksittäisinä asioina. Joka tapauksessa kukin taito on opeteltava erikseen, vaikka ne liittyisivätkin toisiinsa.

Oppimistuloksiin vaikuttaa moni asia. Niistä ei vähäisin ole motivaatio, jota hevosella usein pelätään. Jos vertaa hevosia ja koiria koulutustilanteessa, niin huomaa äkkiä, että hevoset ovat usein koiriin verrattuna melko passiivisia. Koira saattaa innoissaan tarjota koko temppuvarastonsa läpi ja rytmittää tilannetta haukkumalla innokkaasti. Harva hevonen tekee samoin, tai jos tekee, koulutustilanne yleensä loppuu siihen. Koirilla ei pidetä niin pahana asiana sitä, että eläin itse tarjoaa asioita; hevosilla taas tätä ei ole totuttu näkemään ja ilmiöön suhtaudutaan melko varauksellisesti. Toisaalta kun koiria palkitaan, niitä innostetaan leikkimään ja retuuttamaan lelua. Kun hevonen palkitaan, sen odotetaan olevan hyvin pieni, huomaamaton ja neutraali ele (jonka jälkeen suoritus vielä saattaa jatkua).

Koiramaailmassa on aika harvinaista se, että väitellään, mikä palkkio on hyväksyttävä tai paras. Varsinkaan mitään taitoja tai temppuja opetetaan harvoin ilman mitään palkkaa. Palkkio on se, mikä parhaiten sattuu toimimaan kyseisellä koiralla – leikki, ruoka tai jokin toiminta. Koirilla voi toimia myös pelkkä kehuminen (toisin kuin hevosilla). Harvoin agilitytreeneissä kukaan väittää, että nythän palkitsit koiraa pysähtymisestä, jos se pysähtyy syömään palkkaansa. (Tämä on kyllä mutua, koska en itse agilitytreeneissä käy; korjatkaa jos olen väärässä.) Hevosilla sen sijaan spekuloidaan palkkiosta; mikä toimii, mikä ei toimi, mikä on kätevää, mikä on poliittisesti korrektia, mitä voin käyttää, etten leimaudu porkkanatädiksi ja niin edelleen. Lisäksi käydään läpi edelleen sitä, että jos hevonen pysähtyy syömään, se oppii vain pysähtymään.

Mikä sitten motivoi hevosta? Mitä konkreettisia asioita voi käyttää koulutuksessa palkkioina? Mistä motivaation tunnistaa? Hevoset ovat yksilöitä ja niillä on omat mieltymykset. Tilanne voi vaikuttaa myös sekä vuodenaika tai sää. Jollekin hevoselle palkkiona voi toimia se, että se pääsee lähemmäs muita hevosia. Toinen taas innostuu siitä, kun sitä rapsutetaan; kolmas siitä, että se saa juosta. Kouluttamisessa helpoimmalla pääsee, jos löytää hyvän motivaation heti alkuvaiheessa. Ja vielä helpommalla pääsee, kun oppii tuntemaan oman hevosen mieltymykset ja tavat ja oppii kokeilemaan, mikä milloinkin toimii. Motivaation tunnistaa siitä, että hevonen alkaa tarjota oppimaansa asiaa yhä uudelleen ja uudelleen, eikä malttaisi lopettaa harjoittelua. Motivaatio voi sytyttää, eikä bensa lopu niin nopeasti.

Motivaation ja sopivan palkkion löytäminen on helppoa. Sinun tarvitsee vain kysyä asiantuntijalta, eli hevoseltasi. Valitse muutama vaihtoehto ja testaa, mikä niistä on omalle hevosellesi toimivin. Minä testasin suolaa, rapsutusta, porkkanaa ja sinimailashaketta. Arvaatko mikä voitti?

P.S. Tämän saman testin voit opettaa helposti koiralle, kissalle tai mille tahansa eläimelle, ihan samalla periaatteella 🙂

Liittymällä jäseneksi pääset katsomaan videon, jonka avulla voit opettaa hevosesi valitsemaan itselleen sopivimman palkkion kuvakkeiden tai värien avulla 🙂

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.

Kuvitellaan työyhteisö, koska siihen on helppo samaistua. Kuvitellaan, että henkilö A tekee töitä rahan takia. Henkilö B tekee töitä, koska hän on kutsumusammatissa. Molemmilla on sama pomo, joka johtaa nalkuttamalla. Jos työt tulee hoidettua hyvin, nalkutus lakkaa.

Kyseisessä työyhteisössä nalkutusjohtaminen on aikaansaanut sen, että molemmat työntekijät tekevät töitä vain pyynnöstä ja työajalla. Eivät katsele kotona sähköpostia eivätkä sitoudu. He ovat italialaisessa lakossa.

Millä tavoin työntekijöitä voisi motivoida lisää?

Ensimmäisenä mieleen tulee palkka. Se varmasti motivoi henkilöä A. Mutta entä henkilö B, mitä hänelle voisi tarjota, jotta hän käyttäisi koko potentiaaliaan? Jos raha olisi ainut motivoiva tekijä töissä, kaikki työntekijät olisi mahdollista saada viihtymään.

Voisiko hän saada itse päättää, miten työnsä järjestelee? Entä voisiko hän motivoitua etätöistä? Ehkäpä hän haluaisi enemmän vastuuta. Hän voisi parantaa, jos johtamistyyli muuttuisi nalkuttamisesta ja tekemättömien asioiden korostamisesta aitoon tsemppaamiseen.

Potkuilla uhkaaminen voi parantaa tilannetta hetkeksi, mutta sillä ei luoda pysyvää motivaatiota. Pelko on huono tapa motivoida, koska se ei kanna kovin pitkälle.

Meitä ihmisiä motivoivat eri asiat. Motivaatio on voima, joka antaa toiminnalle ihan uutta virtaa. Moni työelämän haaste voi johtua siitä, että kaikkia tapoja motivoida ei osata tai haluta käyttää. Voi toki olla, että osa työntekijöistä on väärässä paikassa. Mutta ne, jotka ovat oikeassa työssä tyytymättömiä, joutuvat hankalaan tilanteeseen. Me ihmiset (toisin kuin hevoset) voimme kuunnella motivaatiopuheita ja ajatella, että kun 35 vuotta vielä jaksan, niin sitten saan tehdä mitä haluan – sillä jaksaa taas hetken.

Hevosiakin motivoivat eri asiat.

Ne ovat yksilöitä, joilla on erilaisia kiinnostuksenkohteita. Siitä huolimatta joskus ajatellaan, että asuntoetu, ruoka ja virkistyssetelit riittävät ja jos eivät riitä, kovennetaan linjaa ja uhataan yyteillä. Tulee keppiä, ei porkkanaa. Jos hevonen ei ole tyytyväinen työsopimuksen sisältöön, sen odotetaan etsivän uutta työpaikkaa tai sille annetaan potkut. Hevonen ei voi motivoida itseään maalailemalla eläkepäivien suunnitelmia, sen on löydettävä motivaatio joka hetkestä.

Hevonen ei järkeile tai järjestele lomiaan samalla tavalla kuin työntekijä. Kuitenkin se osaa motivoitua. Kukin hevonen on yksilö omine kiinnostuksen kohteineen. Jos halutaan saada hevoseen virtaa, kannattaa käyttää kaikkia niitä asioita hyväksi, jotka sitä motivoivat. En tarkoita tässä kohtaa pelkästään hienovaraista säästä rapsuttamista, vaan kaikkea sitä, mitä hevonen haluaa. Rapsuttaminen voi olla joillekin hevosille yhtä hyvä palkkio kuin talon tarjoama kahvi teenjuojalle – antajan mielestä palkkio on hyvä, saajalle täysin yhdentekevä.

Kuinka motivoitunut hevonen sitten on vaikkapa väistämään kutittavaa sormea? Sekin riippuu yksilöstä. Osa hevosista pakenee, kun niiden selkään laskeutuu lintu, osa taas nauttii lintujen palveluista jämähtäen paikoilleen. Hevoset eivät (valitettavasti) lue ratsastusoppaita, eivätkä kaikki hevoset ole yhtä motivoituneita esimerkiksi liikkumaan, vaikka niiden lajilleen tyypillisesti joskus odotetaan olevan. Silloin voi miettiä, onko motivaatiota mahdollista kasvattaa jollakin.

Hevosen motivaatio näkyy monista merkeistä.

Jos se pitää ihmisen kanssa vietetystä ajasta, se viettää aikaa ihmisen kanssa. Hevonen ei valehtele. Motivaatio näkyy usein kiihtymisenä, hamuiluna, tönimisenä ja malttamattomuutena. Jokainen hevosta käsittelevä voi valita, näkeekö nämä huonoina asioina, joihin ei voi vaikuttaa ja keskeyttää heti tekemisen. Vai päättääkö käyttää niitä omaksi edukseen ja muokata toimintaa haluamaansa suuntaan.

Itse en käsitä, miten se on ongelma, että hevonen tai mikä tahansa eläin on liian motivoitunut. Toki se tuo mukanaan lieveilmiöitä, mutta niitähän aina tulee, kun opetetaan uusia asioita – vai mitä?

Liity jäseneksi, niin näet videovinkit, mistä hevosen yli-innokkuus nameja kohtaan voi johtua ja miten voit siihen itse vaikuttaa!

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.

Tämä teksti syntyi, kun pohdin kuinka ajankohdalla on väliä hevosten koulutuksessa. Ja nimen omaan ratsain tehtynä.

Palkkio eli vahviste ratsailla on ensisijaisesti paineen poisto eli pyytävän avun lopettaminen juuri oikealla hetkellä. Negatiivisen vahvisteen määritelmän mukaan hevonen oppii välttämään epämukavaa ärsykettä, kun toivottu käytös aikaansaa ärsykkeen poistamisen. En ole itse ollut yhdelläkään ratsastustunnilla, jossa olisi keskitytty apujen oikea-aikaiseen lopettamiseen. Pääpaino on ollut apujen antamisen ajoituksessa: milloin käytetään pohjetta, milloin ohjaa ja niin edelleen. Ohjeet painottuvat yleensä jonkin lisäämiseen; enemmän kättä, enemmän jalkaa tai enemmän asetusta. Ehkä pysähtymisessä selkeiten huomaa vahvisteen ajoituksen: kun hevonen pysähtyy, ratsastaja myötää ohjista. Tämä on selkeä tilanne. Sen sijaan muissa liikkeissä palkkion ajoitus voi olla haastavampaa. Jos hevonen vaikkapa väistää, mikä on oikea hetki lopettaa pohkeella vaikuttaminen? Silloinko, kun väistäminen halutaan lopettaa? Silloinko kun väistö alkaa? Annetaanko apu joka askeleella ja höllätään joka askeleella? Miten toimitaan, jos hevonen ei reagoi halutulla tavalla? Miten ratsastaja kykenee säilyttämään pyytävän avun päällä ja samanlaisena tai jopa voimistuvana liikkuvan hevosen selässä jopa kymmenien metrien ajan, kunnes hevonen reagoi?

Tutkimuksessa testattiin, miten hevonen oppi väistämään lautaseen kohdistettua painetta. Hevosia painettiin lautasesta, ja kun ne väistivät pois paineesta, eli siirsivät vähintään yhtä takajalkaa toiseen suuntaan, paine poistettiin välittömästi. Avustaja esti hevosia liikkumasta eteen ja taakse. Havaittiin, että väistäminen tarvittava paine väheni ensimmäisen harjoittelupäivän jälkeen ja että oikealta puolelta painetta jouduttiin käyttämään enemmän kuin vasemmalta. Keskimääräinen paine, joka tarvittiin liikkeen aikaansaamiseksi oli vajaat 20 Newtonia. Ensimmäisen päivän aikana tarvittava paine aleni, mikä paljasti, että oppimista oli tapahtunut. Se kai on apujenkin idea – jos hevonen osaa avut, se reagoi yhä pienempään ja pienempään vihjeeseen. Maastakäsin toteutettuna tämä on yksinkertaista. Pidetään sormi kiinni, kunnes hevonen reagoi. Miten ratsain? Väitän, että taitavallekin ratsastajalle on hankalaa pitää pohje kiinni samassa paikassa ravaavan hevosen kyydissä. Yleensä ratsastajan jalat heiluvat hevosen liikkeen mukana, jolloin apu tulee ja irtoaa, tulee ja irtoaa ja tulee ja irtoaa eikä hevonen välttämättä reagoi. Tämä vesittää herkkyyttä. Se taas johtaa siihen, että voimaa tarvitaan yhä enemmän ja lisäksi apu annetaan ylläpitävässä merkityksessä. Jos katsoo omaa tai kenen tahansa ratsastusta, on mahdotonta sanoa milloin ratsastaja hellittää avun, varsinkin jos kyseessä on pohje tai ns. istunta-apu. Käytännössä ratsastajan palkkion ajoitusta on siis melko mahdotonta arvioida ulkopuolelta. Eikä se oikeasti kiinnosta ketään, jos hevonen näyttää tekevän haluttuja asioita.

Vahvisteiden tarkoituksena on lisätä toivottujen käytösten todennäköisyyttä. Jos vahviste annetaan väärään aikaan, haluttu käytös ei vahvistu. Mikäli edellä mainitussa tutkimuksessa hevosia olisi painettu sormella ja painaminen olisi lopetettu, kun hevonen peruuttaa, eivät hevoset olisi oppineet väistämään paineesta vaan tulemaan päin sitä. Jos taas tutkimuksessa olisi käytetty tupla- tai positiivista vahvistetta ja vielä lisäksi sekundäärivahvistetta (eli äänimerkillä merkitty haluttu käytös), olisivat hevoset saaneet jotain hyvää (kuten niin muodikkaan rapsutuksen) kun ne siirtyvät. Tai ne olisivat siirtyessä kuulleet äänimerkin, jonka jälkeen niille olisi annettu jotain mieluisaa. Vastaavasti, ne eivät olisi oppineet väistämään, jos vahviste olisi tullut väärästä asiasta, kuten peruuttamisesta. Miten sitten ratsain? Oma mielipiteeni on se, että jos ratsastaja tietää mitä haluaa ja tuntee, milloin hevonen niin toimii, on tuplavahvisteen käyttö ajoituksellisesti helpompaa kuin negatiivisen. Tarvitsee vain sanoa sana tai painaa nappia ja muu tapahtuu itsestään. Koska äänimerkin jälkeen täytyy valmistautua kaivamaan herkkua taskusta, käytössä ollut apu loppuu luonnollisesti. 

Tuplavahvisteen ajoituksessa jokaisella on yhtäkkiä näkemys. Palkkion ajoitus on väärä ja palkkion suuntakin saa monesti kritiikkiä. Kun koulutukseen sotketaan mukaan ruokapalkkio, täytyy ratsastajan olla superammattilainen ja olla käynyt erinäisiä kursseja palkitsemisen tekniikkaan liittyen. Kuinka moni negatiivista vahvistetta käyttävä treenaa tekniikkaa ja motoriikkaa, joilla voisi varmistaa oikean ajoituksen? Arvaan, ettei kukaan. Ehkä simulaattorilla tätä voisi harjoitella. Samalla tavalla, kuin teknisesti taitava ratsastaja kehittyy apujen käytössä negatiivisen vahvisteen taituriksi toistojen myötä, voi ratsastaja kehittyä tuplavahvisteen taituriksi harjoittelemalla. Mitä sitten, jos palkkion ajankohta on väärä? Toivottu käytös ei tule todennäköisemmäksi. Hevonen syö paljon herkkuja ja oppii asioita, joita ei ollut tarkoitus opettaa. Eli tapahtuu aivan sama asia kuin silloin, jos ratsastaja ei osaa lopettaa apua oikeaan aikaan. Missä vaiheessa on syntynyt käsitys siitä, että paineen poiston osaa jokainen ja ruualla palkitsemisen vain harvat? Miksi ruualla palkitseminen vaatisi enemmän osaamista kuin oikein tehty paineen poisto? Oikeastaan paineen poistamisesta ja käyttämisestä pitäisi olla enemmän huolissaan, koska paine voi uhata eläintä ja aiheuttaa epämukavan tunteen. Palkkion ennakointi voi toki aiheuttaa turhautumista, mutta harvoin pelkoreaktioita, kuten paine.

Itse olen sitä mieltä, että ruokapalkkiota käyttävä ratsastaja ei tarvitse vierelleen suu viivana seisovaa totista kouluttajaa, joka kontrolloi sekä sekundääri- että primäärivahvistetta. Tällöin ratsastaja joutuu passiivisen matkustajan rooliin, eikä välttämättä itse ole kouluttajan kanssa samoilla fiiliksillä ajoituksesta. Suosittelen, että jokainen ratsastaja vastaa itse palkitsemisestaan ja oppii tekemällä. Hevosia on vuosituhansien ajan onnistuttu enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi kouluttamaan sekä leivällä että paineella. On hyvä tietää, mitä tekee ja vielä tärkeämpää on tietää mitä haluaa. Vain silloin voi saavuttaa halutun lopputuloksen. Ja sekin on hyvä pitää mielessä, että jos vahvistaa väärää asiaa, kyseessä ei ole maailmanloppu.

Ahrendt et al., 2015