Korsirehuratkaisut tuppaavat passivoimaan ja väkirehu taas erittäin arvokkaana resurssina saattaa aktivoida liikaa, jopa pakkomielteeseen asti. Slowfeeding on ideana hyvä, mutta se kannustaa hevosia seisomaan samoilla jalansijoilla yhä enemmän. Väkirehuautomaatit taas tuppaavat motivoimaan liikaa ja liian yksipuoleisesti – hevoset jonottavat pahimmillaan automaatteihin satoja kertoja vuorokaudessa, eikä niillä ole muuta elämänsisältöä.

Laiduntava, luonnon armoilla elävä hevonen joutuu monenlaisten haasteiden eteen päivittäin. Sen sijaan kotipuolessa samassa tarhassa tai laitumella oleileva hevonen joutuu harvoin käyttämään ongelmanratkaisutaitojaan tai kehittämään niitä. Tutut nurkat on äkkiä koluttu, puut kuorittu ja maaperä tutkittu. Jos mikään ei kannusta hevosta liikkumaan tai tutkimaan ympäristöään, se parkkeeraa heinille. Varsinkin nyt kun on lunta, kynnys lähteä hankeen pohraamaan on todella suuri. Mikä sitä voisi motivoida lähtemään keskelle lumierämaata? Tai kesällä hiekkaerämaahan?

Nykyiset markkinoilla olevat “virikkeet” aliarvioivat mielestäni hevosten ongelmanratkaisukykyjä ja älykkyyttä. Ruokinta-automaattien pitäisi olla huomattavasti haastavampia muuttuvine tehtävineen, kuin ohjelmoitu kaulapanta. Parhaimmillaan ruokintavirikkeiden avulla voisi säästää tallityöntekijän ajan lisäksi omistajan aikaa ja vaivaa, kun hevonen voisi a) oppia jotain päivän aikana älykkäiltä virikkeiltä ja b) kaikki “hauska” ei kulminoituisi tuntiin kuudesti viikossa.

En ole vielä keksinyt älykästä virikettä. Päätin kuitenkin testata, miten pahvilaatikko toimii virikkeellisenä ruokkijana. Pahvilaatikoita löytyy yleensä jokaiselta tallilta, ja ne ovat hevoselle turvallista materiaalia.

Hevosilla oli saatavilla samaa heinää sievässä kasassa, mutta laatikko kiinnosti enemmän. Tässä muutamia havaintoja laatikkotestistä:

  1. Hevoset (tässä tapauksessa kaksi 2-vuotiasta oria) olivat motivoituneita työskentelemään heinien eteen. Niillä oli samaa heinää saatavilla kasoista, mutta molemmat valitsivat laatikot.
  2. Tavalliseen maasta tai verkosta syömiseen verrattuna ruokailukäyttäytyminen monimuotoistui. Hevoset heittelivät laatikoita, repivät niitä, tonkivat niiden sisältöä, pyörittivät niitä maassa, työnsivät jalkojaan niihin ja viettivät niiden kanssa aktiivista aikaa parikymmentä minuuttia.
  3. Hevoset vaikuttivat rennoilta syömisen jälkeen. Ne tutkivat ympäristöä pitkään heinien loppumisen jälkeen ja palasivat laatikkopaikalle vielä uudelleen illan pimeydessä tarkastamaan, oliko mitään jäänyt.

No mitä väliä?

Kärjistetysti hevosta voi verrata laitostuneeseen ihmiseen. Aloitekyky voi olla huono ja kiinnostus ympäristöä kohtaan voi olla alentunut. Hevonen voi viimeaikaisten havaintojen mukaan masentua samalla tavalla kuin ihminenkin. Tällainen oleminen ei tietenkään ole toivottavaa (vaikkakin se on ns. helposti pidettävä hevonen) hyvinvoinnin kannalta. Ajatelkaa kuinka rentouttavaa voi olla lehden lukeminen joskus. Tai elokuvan katsominen. Hevonenkin kaipaa aivot narikkaan-kokemuksia ja väitän, että keskittyessään johonkin aivotyötä vaativaan, se voi saavuttaa flow-tilan (*tämä väite perustuu silkkaan MuTuun).

Yksi (tai kaksi) pieni heinälaatikko päivässä voi auttaa minua monella tavalla. Minun on helpompi käsitellä poikia, kun ne ovat saaneet puuhastella laatikoidensa parissa. Saan siivota rauhassa karsinan tai vaihtaa vesiä,  jos annan samaan aikaan laatikot. Voin säästyä sydämentykytyksiltä, kun ne puuhailevat laatikoidensa parissa, eivätkä ole koko ajan toistensa kimpussa. Kun sitten haluan treenata jotain niiden kanssa, ne ovat vähemmän kiinni saappaissani kun ovat saaneet purkaa “energiaansa” laatikoihin. Ja vielä yksi pointti. Ne saattavat samassa hötäkässä oppia jotain. Esimerkiksi, että pahvilaatikko ei ole vaarallinen. Sekin on yksi koulutuksellinen tekijä, että jos hevonen on joskus jahdannut jotain, se  ei yleensä pelkää sitä.

Heitetään ilmoille #laatikkohaaste. Mitä heinillä täytetty pahvilaatikko aiheuttaa sinun hevosessasi?

 

Tulossa myös hevosten virikekurssi verkkovalmennuksena!

Aistivirikkeiksi kutsutaan sellaisia eläimen elinympäristöön lisättäviä asioita, jotka vaikuttavat eläimeen jonkin aistin kautta. Tyypillisiä esimerkkejä ovat kissanminttu ja vaikkapa ketun haju koirille.

Äänivirikkeitä käytetään harvemmin tietoisesti. Kuitenkin tallissa ja maneesissa on usein radio päällä, samoin moni jättää koiralle radion päälle, kun koira jää yksin asuntoon. Radiolla on havaittu olevan rauhoittavia ja virikkeistäviä vaikutuksia moniin lajeihin. Se ei välttämättä ole ihan sama mitä kanavaa kuuntelee. Strauss, Mozart, Bach ja Grieg aiheuttivat eläimissä lajityypillisen käyttäytymisen lisääntymistä (koirat lepäsivät kennelissä enemmän kuin haukkuivat, norsujen stereotyyppinen käytös väheni ja gorilloiden aggressiivinen sekä epänormaali käytös väheni. Lehmät menivät rauhallisemmin lypsylle ja ponit rauhoittuivat syömään kuultuaan kantrimusiikkia verrattuna rokkiin.

Hajuvirikkeiden osalta käytetyimpiä ovat isoille kissoille tarjoillut saaliseläimen hajut. Tätä voi kokeilla omalle kissalleen, jos saa vaikkapa eläinkaupasta hiirelle tai muulle pikkueläimelle tuoksuvia tuotteita, kuten kuiviketta tai kankaanpaloja. Kissoilla hajuvirike kannattaa yhdistää ruokailuun niin, että virikkeen jälkeen kissa saa ruokaa. Tämä matkii oikeaa saalistustilannetta. Kissan kanssa voi kokeilla myös jäljestämistä, kuten koirankin kanssa. Jäljestäminen on pala luontaista saalistuskäyttäytymistä. Hevonenkin paikallistaa ruokansa hajuaistin avulla, joten ruokavirike sisältää yleensä myös hajuvirikkeen. Yrteillä, kuten laventelilla on havaittu olevan rauhoittavia vaikutuksia eläimiin.

Avoimen ikkunan, peilien ja lajitovereiden kuvien on todettu vähentävän hevosten stereotyyppistä käytöstä. Television katselulla ja erilaisten pelien pelaamisella voi olla virikkeistäviä ominaisuuksia. Kissat ja koirat tuntuvat katselevan mielellään luonto-ohjelmia. On tunnettava eläinlaji melko hyvin, ennenkuin sille on mahdollista suunnitella toimivat näkövirikkeet – tarkoitus ei ole stressata eläintä vaan lisätä omaehtoista motorista käyttäytymistä tai toimintaa.

Onko hieronta tai pesu tai harjaaminen virikkeistämistä? Riippuu siitä, perustuuko toiminta omaehtoisuuteen. Kaiken viriketoiminnan taustalla on se, että eläin itse alkaa käyttäytyä tai toimia tietyllä tavalla. Solariumissa seisominen ei siis välttämättä ole virike, vaikka siinä annetaan hevoselle aistiärsykkeitä. Jos solariumiin meno on vapaaehtoista ja hevonen voi itse määrittää keston, se voi olla virike. Tähän perustuu automaattiruokkijoiden virikkeellistävä vaikutus. Myös seinään ruuvattu katuharja voi olla virike, jos sitä vasten joku itseään hankaa.

Kun puhutaan virikkeistä, on syytä muistaa, että eläintarhat ovat usein edelläkävijöitä. Lisäksi kannattaa muistaa, että virikkeitä on olemassa lukematon määrä. Tässä kirjoituksessa keskityin vain aistivirikkeisiin, näiden lisäksi on useita muitakin virikekokonaisuuksia. Ei kannata lukittautua ajatukseen, että oksat ovat hevosten virikkeitä ja kissanminttu kissojen. Virikkeitä voi käyttää myös monella eri tavalla – saattaa olla, että pienilläkin asioilla on merkitystä eläimelle, aina kannattaa havainnoida ja kokeilla.

Sensory stimulation as environmental enrichment for captive animals: A review. Wells, 2009.