Hyvinvoinnin monta puolta

Kuten usein todettu, käyttäytymisen todennäköisyyteen vaikuttavat sen seuraukset. Kouluttaminen ei ole rakettitiedettä. Ei ole lainkaan hankalaa opettaa rottaa erottamaan värejä toisistaan tai painamaan vipua. Siitä voi tehdä vielä helpompaa, kun tekee rotan elämästä muulla tavalla tylsää – pitää sitä pienessä häkissä ja antaa sille ruokaa ainoastaan koulutustilanteissa. Silloin ruoka toimii loistavasti vahvisteena, koulutussessioita voidaan pitää luonnottoman paljon peräkkäin (jopa koko päivän) ja eläin edistyy yleensä nopeasti. Ihanan palkitsevaa kouluttajalle.

Kouluttamisen tekniikka on vain yksi pienen pieni osa eläimen hyvinvointia. Paljon suurempi merkitys kokonaishyvinvoinnin kannalta on sillä, mitä eläin tekee ihmisen kanssa vietetyn ajan ulkopuolella. Tämä voi kolauttaa kouluttajan egoa, mutta näin se vain on. Hallituissa olosuhteissa kouluttaminen on varmasti jokaisen unelma – silloin kaikki menee kuten Strömsössä. Ongelmat alkavat siitä, että olosuhteet muuttuvat. Mitä paremmat tai lajityypillisemmät olosuhteet eläimellä on, sitä vähemmän se ”koukuttuu” kouluttamiseen, jos mietitään virikenäkökulmaa. Jos kouluttaminen on ainoa virike, se muodostuu pian tärkeäksi resurssiksi. Jo taas eläimellä on muutakin mielekästä puuhaa, se voi kestää tavallista lyhyempiä koulutushetkiä ja vaatia kekseliäisyyttä vahvisteiden suhteen.

Joskus kouluttamisen tekniikan näkökulma jättää taakseen muun. Miksi eläin on niin motivoitunut? Pidetäänkö sitä nälässä ja virikkeettömässä tilassa, jotta se jaksaa ”kouluttaa” ihmisiä? Vaikka koulutusmenetelmät olisivat hattaraa ja sateenkaaria, eläimen valinnanvara voi olla melko ohut. Mikäli eläin saa ruokaa vain koulutustilanteissa, onko sillä todellinen vapaus valita? Missä tilanteissa on oikeutettua toimia näin?

Arjen kouluttaminen on aina kompromisseja ja epäonnistumisten sietämistä. Eläin ei ole kiinnostunut, ei ole sopivaa palkkaa, eläin haluaa mieluummin nukkua, on hallitsemattomia häiriöitä, kärpäsiä, paarmoja, sen mielenkiinto lopahtaa jne. Tauottamisen oppiminen ja maltti syntyvät epäonnistumisten eli liian suurten odotusten kautta. Taito syntyy siitä, miten tästä kaaoksesta pystyy poimimaan juuri ne pienet asiat, jotka ovat merkityksellisiä koulutuksen etenemisen kannalta.

Kouluttaminen on yksi hyvinvointitekijä – se vaikuttaa eläimen ja omistajan suhteeseen. Muita ovat luonnollisesti terveys, hyvä ravinto ja lajille sopivat olosuhteet. Mahdollisuus lajityypilliseen käyttäytymiseen kuuluu jokaiselle eläimelle ja sen merkitys on yhtä suuri kuin oikean ruokavalion. Parhaimmillaan kouluttaminen on kognitiivinen ja sosiaalinen virike eläimelle – kuitenkin ainoastaan silloin, kun eläimellä on rehellinen valinnan vapaus joko olla koulutustilanteessa tai olla olematta.

Virikkeestä puhuttaessa kyseessä on aina omaehtoinen toiminta eläimen puolelta.

virike

 

 

 

Kun tutkitaan tai mitataan eläinten käyttäytymistä, lähes kaikissa tapauksissa tehdään etogrammi. Se on lista erilaisista käytöksistä, joita eläin tiettynä ajanjaksona tekee. Esimerkiksi eläintarhoissa, joissa eläimiä virikkeellistetään, jotta niillä esiintyisi enemmän lajityypillistä käyttäytymistä, virikkeen onnistumista mitataan etogrammin avulla.

Haastankin blogin lukijat tekemään pienen kenttätutkimuksen oman eläimensä kanssa. Etogrammi voidaan tehdä esim. tarkkailemalla eläintä 20 minuutin ajan tiettyyn kellonaikaan, vaikka neljänä peräkkäisenä päivänä sekä ennen että jälkeen virikkeen lisäämistä. Etogrammiin kirjoitetaan kaikki, mitä eläin tekee kyseisenä ajanjaksona.

Jos vaikkapa tutkisin likit-nuolukiven vaikutusta hevoseen, tarkkailisin hevosta ensin neljänä päivänä ilman likittiä. Sen jälkeen veisin likitin tarhaan ja tarkkailisin uudelleen neljä päivää. Etogrammini voisi näyttää tältä:

  • seisoo
  • seisoo
  • seisoo
  • lepuuttaa jalkaa
  • seisoo
  • seisoo
  • kävelee portille
  • hirnuu
  • seisoo
  • jne.

Ja sitten voisin verrata, oliko hevonen aktiivisempi likitin aikana vai ennen sitä. Ja siitä voi vetää johtopäätöksiä.

Lue myös:

Virikkeellistämistä ja aktivointia

Virike-esineruutu

Virikejälki

Eläintarhaelämää

Virikkeellistäminen ja aktivointi. Niin hyödyllisiä kuin ne ovatkin, ne eivät kuulosta yhtä tärkeiltä kuin vaikkapa rokotus, terveellinen ruokinta tai elinympäristön puhtaus. Jotenkin termit kuulostavat kuitenkin harrastelijamaisilta.
Elinympäristön rikastamisella ja virikkeellistämisellä on todettu selkeitä fysiologisia vaikutuksia eläimiin. Vaikutusten taustalla on aina omaehtoisen motorisen käyttäytymisen tai toiminnan lisääntyminen. Tämä on hyvä muistaa, kun pohtii mitä virikkeellistäminen oikeastaan on. Se ei ole koiran juoksuttamista juoksumatolla, hevosen kävelytystä kävelykoneessa eikä muuta vastaavaa. Sen sijaan jyrsijöiden juoksupyörät ovat virikkeellistämistä. Miksi näin?

Mitä vaikutuksia onnistuneella virikkeellistämisellä sitten on eläimille?

  • Parempi muisti ja oppimiskyky
    • virikkeellistäminen parantaa muistin toimintaa erilaisissa oppimistehtävissä
  • Anatomiset muutokset
    • sekä virikkeet että motorinen harjoittelu lisäävät uusien neuronien määrää
    • virikkeellistetyillä jyrsijöillä on havaittu suurempia ja painavampia aivoja
    • hermosolut haarautuvat enemmän, synapseja muodostuu enemmän
  • Elektrofysiologiset muutokset
    • muutokset hippokampuksessa, tehostunut muisti
  • Kasvutekijät
    • solujen muodostus paranee
  • Välittäjäaineet
    • välittäjäaineiden toiminta (serotoniini, noradrenaliini, asetyylikoliini)
    • vaikutukset mielialaan
Elinympäristön rikastaminen kannattaa. Onhan se nyt selvää, että kopissa tai häkissä seivominen ja makaaminen ei voi olla kovin ”kehittävää”…
Henriette van Praag, Gerd Kempermann and Fred H. Gage, 2000, Neural consequences of environmental enrichment, Neuroscience, Nature reviews.

 

 

 

Virikkeellistämisen ajatellaan usein parantavan eläinten hyvinvointia. Kongit, makupalojen piilottaminen, erilaiset pelit ja pallot ovat yleisimpiä aktivointivälineitä. Puuhastelu voi viedä eläimen mennessään jonkinlaiseen ’flow-tilaan’; testeissä eläimet ovat jopa jättäneet syömättä piilotettuja makupaloja, koska itse ratkaiseminen on ollut niin palkitsevaa.

Eläimillä saattaisi olla potentiaalia ratkaista paljon haastavampiakin ongelmia kuin mitä niille tarjoamme. Luonnossa elävät eläimet joutuvat usein kohtaamaan haasteita, joiden ratkaisemiseen ne joutuvat käyttämään kaikkea oppimaansa ja prosessoimaan monenlaista tietoa: aistikokemuksia, muistia, oppimista, päätöksentekoa sekä muita ajatteluprosesseja.

Virikkeellistäminen on yleensä sitä että eläin joutuu työskentelmään enemmän ruokansa eteen. Tällaisen virikkeellistämisen seurauksena eläin käyttää syömiseen enemmän aikaa ja se liikkuu enemmän etsiessään ruokaa – näin ollen eläimen aktiivinen aika kasvaa.

Eläimet oppivat nopeasti ratkaisemaan aktivointilelujen arvoituksen. Tämän jälkeen lelu aktivoi enää fyysisesti – tuote ei enää vaadi kognitiivisia ongelmanratkaisu- tai sosiaalisia kykyjä. Jotta esim. koiran tai rotan palapeli olisi oikeasti ja oikealla tavalla haastava, sitä pitäisi vaihtaa tai muuttaa riittävän usein.

Kun eläimiä pidetään vankeudessa, joudutaan aina tinkimään elinympäristön monimuotoisuudesta, aktiivisuudesta ja joustavuudesta, joiden on todettu ehkäisevän apaattisuutta ja stereotyyppistä käyttäytymistä. Eläinten hyvinvointi koostuu monista tekijöistä, joista yksi voi olla ’positiivinen stressi’. Tämä tarkoittaa sitä että eläimellä on mahdollisuus ratkaista sopivan haasteellisia tehtäviä ja sillä on käytössään tehtävien edellyttämät työkalut. Tehtävän haastavuuden määrittelee sekä laji että yksilö.

Usein virikkeellistäminen tai aktivointi koskee pieniä eläimiä. Rotille rakennetaan putkia ja tunneleita, koirille ostetaan palapelejä, kissoille tehdään kiipeilyseiniä, kaneilla harrastetaan agilityä. Miten hevosia virikkeellistetään? Niitä seisotetaan karsinoissa tai tarhoissa ilman seuraa. Niille annetaan liikaa väkirehua suhteessa heinään. Niitä liikutetaan tunti päivässä. Niille soitetaan radiota. Niiden karsinaan viedään pallo tai seinään ripustetaan jokin pullo. Olemmeko mahdollisesti aliarvioineet hevosten kognitiiviset kyvyt kun olemme keksineet nämä mullistavat virikkeet ?

Meehan, Mench, (2007), ’The challenge of challenge: Can problem solving opprtunities enhance animal welfare?’, Applied Animal Behaviour Science  102: 246-261.