Vieraskynä: Ella ja rauha

Useimpia pakko-oireista kärsiviä hevosia on mahdollista auttaa. Jaan tämän kokemuksen kannustavana esimerkkinä.

Tämä on tarina ihmisen oppimisesta ja siitä, millaisia vaikutuksia sillä hevoseen. Kuvailen yhden suomenhevostamman kautta sitä, millaisista asioista me olemme saaneet apua stereotyyppiseen käyttäytymiseen. Kerron, mitä olen oppinut hevoseltani tänä syksynä.
Ongelma: Hevonen kävelee pakonomaisesti aidan viertä tauotta.

Ella muutti osaksi pientä laumaamme loppukesällä. Olimme ennen ostoa yhteydessä aiempiin omistajiin ja jokainen muisteli lämmöllä rouvan uskomatonta luonnetta ja työskentelyn iloisuutta. Lisäksi he kertoivat, että hevonen ramppaa aidan viertä – on tehnyt niin aina. Kävely on jatkuvaa eikä siihen voi vaikuttaa. Pitkän ja menestyksekkään raviuran aikana sekä vuosia sen jälkeen Ella oli viettänyt aikansa yksin pienissä hiekkatarhoissa.

Totuus oli aika karu. Kävely oli rauhatonta, tuskaisen ja pakonomaisen näköistä. Pahimmillaan Ella ei edes pysähtynyt syömään vaan nappasi hätäisesti heinätupon kasasta. Vaikka koko porukka oli laitumella, Ella ei näyttänyt lainkaan laiduntavan. Se otti tupsun aidan alta kulkiessaan, pureskeli ja käveli omaa uraansa. Kului viikkoja eikä asiaan tullut muutosta. Ella otti hyvin vähän kontaktia muihin hevosiin eikä muu lauma saanut lähestymisyrityksiinsä vastakaikua. Vaikka liikkumisen olisi keskeyttänyt, Ella tuntui palaavan reitilleen aina pienenkin stressin jälkeen. Ratsastimme ja teimme maastakäsittelyharjoituksia. Ei muutosta. Siirsimme aitaa ja blokkasimme reitit. Ei muutosta. Otimme kuivan heinän pois ja toivoimme, että laiduntaminen alkaisi. Ei muutosta.

Ensimmäiset pienet tulokset saimme aikaiseksi, kun lähdimme miettimään hevosen hyvän arjen komponentteja: lauma, ruoka ja turva. Siirsimme koko porukan pihalle pienempään tarhaan, jossa kasvaa pensaikkoa ja monenlaista puustoa. Hevoset olivat lähempänä toisiaan ja Ella alkoi hiljalleen seurailla muita. Avaran laitumen sijaan puusto tarjosi Ellalle selkeästi turvallisemman tuntuisen paikan ja hän jo toisinaan seisoskeli. Ramppaaminen jatkui silti edelleen suuren osan päivää. Hevoset viettivät yöt tallissa, vaikka muu lauma oli tottunut oleman aina pihalla. Ellan halusimme kuitenkin sisälle, että syöminen onnistuisi edes joskus.

Nyt alkoivat omat keinot loppua ja olin yhteydessä Jaanaan. Tarkkailin Ellaa viikon aikana 20 minuutin jaksoissa ja sain faktaa kävelyn määrästä sekä siitä, millaiset asiat sen näyttävät keskeyttävän. Puhuimme pitkän puhelun ja sain muutokseen ratkaisevan neuvon: koska hevonen on jo valmiiksi aktiivinen, lisää aivotyötä!

Aloitimme ”iso ämpäri ja pieni ämpäri” –tehtävällä. Kahdenkymmenen litran ämpärin pohjalle laitettiin porkkanaa. Porkkanoiden päällä oli kymmenen litran ämpäri, aluksi suu ylöspäin ja siten suu alaspäin. Tämä muuttui liian helpoksi muutaman kerran jälkeen, joten estimme astioiden kaatamisen ja pieni ämpäri piti osata noukkia hampailla pois porkkanoiden päältä.

Jaanan neuvosta tein harjoituksia, joissa joutuu rauhoittumaan ja keskittymään. Valjastin vanhan pingismailan koulutuskäyttöön. Porkkanaa sai aina mailan koskettamisesta ja vähitellen kosketusaikaa pidennettiin ja mailaa siirrettiin kauemmas palkinnosta. Heinäpaaliin tökittiin leipää ja porkkanaa, jotka joutui kaivamaan sieltä esiin. Tästä on tullut koko lauman lempipuuhaa. Otimme ratsastuksen ja ajamisen lisäksi ohjelmaan agilityharjoituksia.

Mikä muuttui? Ella rauhoittui muutamassa päivässä ja sitä seurasi positiivinen kierre. Se malttoi tutustua toisiin hevosiin ja seurailla niitä lähietäisyydeltä. Kävelyjaksot lyhenivät ja uralle palattiin yhä harvemmin. Ella söi tarhassa ja saattoi jäädä lauman kanssa yhdessä ulos yöksi. Suurimpia onnistumisen hetkiä koimme kun Ella alkoi tehdä tavallisia asioita: se laidunsi, köllötteli ja alkoi hinkata takapuoltaan puihin.

Mitä opin? Teen työtä sosiaalialalla ja näen Ellan taustassa yhtäläisyyksiä asiakkaitteni elämään. Kun sinut laitetaan yksin pieneen ja tylsään boksiin etkä saa yhteyttä toisiin kaltaisiisi, alat hiljalleen luoda itsellesi merkityksellistä ja sinulle turvaa tuovaa tekemistä. Pakko-oireita. Stereotypioita.

a) Opin, että vaikka olemme eri lajia, haluamme samoja asioita. Haluamme turvaa ja kavereita. Tarvitsemme sekä fyysisiä että mielen haasteita.

b) Opin, että pahat tavat eivät ole hevosen vikoja vaan oireita huonosta olosta. Me voimme siis aina tehdä jotain.

c) Opin, että rajoittamalla tai juoksuttamalla ei ratkaista mitään. Apu löytyy yksinkertaisista asioista, jotka lisäävät hevosen hyvää oloa antamalla sille turvaa, kavereita ja riittävän haastavaa tekemistä.

d) Opin, että minun on kuunneltava hevostani. Sain paljon ohjeita entisiltä omistajilta huomiotta jättämisestä aina talliin telkeämiseen saakka. Mikään ei oikeastaan helpottanut hevosen oloa vaan poisti asian ihmisen silmistä. Kun täytän hevoseni tarpeita, teen meistä molemmista onnellisia.

e) Opin, että tämä laji vaatii suunnatonta nöyryyttä ja kykyä katsoa peiliin. Teenkö asioita, koska niin on minulle helpompi? Jos haluan todella oppia, kysyn apua ja kokeilen uutta. Ja kuuntelen hevostani.

Nyt kaksi kuukautta myöhemmin Ella on lopettanut kävelyn käytännössä kokonaan. Ramppaamista esiintyy silloin, kun aamu- ja iltaherkkuämpärit tulevat näkyville ja pitää odottaa omaa vuoroaan. Hevoset tarhaavat laumassa ulkona läpi vuorokauden, ne ovat ystävystyneet ja elämä on normalisoitunut. Virikkeitä on muutettu ja osa on jäänyt kokonaan pois. Heinäverkko on hauskempi kuin pingismaila. Nyt harjoitellaan palkintojen avulla maastotaitokisoihin ja agilityyn.

Kiitokset Jaanalle ratkaisevista oivalluksista.