Jaa artikkeli: Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterShare on LinkedInDigg thisShare on RedditShare on Tumblr

Ainoastaan niitä asioita voi muuttaa, joita voi mitata. Eikö ole harvinaisen totta?

Mitä sitten voi mitata ja sitä kautta muuttaa hevosten elämässä?

No ympärysmitta, heinäkilot, lämpö, ennätys, syke, päivittäinen imppaamisaika, nukkumisen määrä, hankaamisen määrä, veriarvot, koulukisojen prosentit, virhepisteet, kuolaintuntuma, askelkorkeus, askeleen symmetria, konfliktikäytösten määrä, stressitasot, maitohappotasot, lastaamiseen käytettävä aika, arkiaktiivisuus…

On olemassa yhä enemmän asioita, joita voi mitata. Kaikkea voi havainnoida. Havainnointi kannattaa tehdä mahdollisimman objektiivisesti, vaikka se on hankalaa. Niin kauan kun emme mittaa, emme voi myöskään vaikuttaa. Silloin hukkaamme energiaa turhaan. Jos kaikki on hyvin, niin silloin ei kannata muuttaa mitään. Jos taas jossain asiassa on toivomisen varaa, on syytä aloittaa mittaamisesta. Esimerkiksi silloin kun on kyse neuvontakäynnistä vaikkapa imppaavalle hevoselle on hyvin tärkeää tietää mihin kaikkeen hevonen aikaansa käyttää ja missä suhteessa. Jotta hevosta voi auttaa stressin yli, on itsekin varauduttava näkemään vaivaa. Toimenpiteitä on mahdotonta suunnitella arvauksien varaan, eikä onnistumista voi mitata, jos ei loppujen lopuksi edes tiedetä, väheneekö ei-toivottu käytös vai lisääntyykö se.

Silloin kun halutaan muuttaa jotain, jota ei edes tarkkaan osata määritellä, toimitaan herkästi mutulla ja mainosten uhrina. Hevosten ruokinta ja lisäravinteet on tästä hyvä esimerkki. Ei välttämättä tiedetä, mitä hevonen syö kymmenen kiloa päivässä, mutta annetaan ruokalusikallisia sitä ja tätä toiveena parempi jokin. Mitä epävarmempi on ruokinnan suhteen, sitä alttiimpi on mainoksille. Toinen tyypillinen tilanne, jossa näin käy, on ratsastus. Eri liikkeitä on helppo treenata kun mennään akselilla onnistuu/ei onnistu. Sitten kun puhutaan hevosen asennosta ja tavasta liikkua ja liikkeisiin liittyvistä kylkiäisistä, ollaan äkkiä heikoilla jäillä ja vaikutuksille alttiina. Se tiedetään yleisesti, että suun aukominen on usein merkki epämukavuudesta. Siihen voi auttaa ratkaisijasta riippuen turpahihna tai kuolainten vaihtaminen tai kuolaimista luopuminen tai oman toiminnan havainnointi ja muuttaminen. Jos mennään korviin, niin tuleekin jo erimielisyyttä – osa on sitä mieltä että korvien pitää olla eteenpäin, osa taas ajattelee että parempi taaksepäin, ikään kuin ratsastajaan suunnattuina. Korvien asentojen suhdetta hevosen mielialaan ei tunneta edelleenkään kovin hyvin, mutta erään tutkimuksen mukaan taaksepäin suunnatuilla korvilla oli yhteys kipuun. Omia uskomuksia on syytä aika ajoin tuulettaa ja pohtia, mistä ne ovat syntyneet ja mihin ne perustuvat.

Mennään sitten pään ja kaulan asentoon ja räjäytetään mutupankki. Hevonen ei saa liikkua koskaan väärinpäin. Hevosen tulee nostaa selkää ja venyttää selkälihaksia. Hevosen tulee liikkua läpi selän (?). Hevosen takajalkojen tulee olla nopeat. Hevosen tulee polkea takajaloilla syvemmälle rungon alle. Miten näitä mitataan? Nämä ovat päähänpinttymiä, joita ei pysty joko lainkaan tai ainakaan kovin helposti mittaamaan.

Ratsastus on monitulkintaisempaa kuin esimerkiksi ajaminen. Ajamisessa keskitytään aikaan, matkaan ja nopeuteen; toki hevosesta havainnoidaan paljon asioita ajon aikana, mutta ei samalla tavalla kuin ratsusta. Ratsastuksessa voidaan mitata sitä, suorittaako hevonen halutun liikkeen, eli vaikkapa ravaako se. Sen lisäksi tai päälle tulee muita odotuksia – ravaako se pää nyökyssä, kääntyykö se ravissa toivotulla tavalla, säilyykö tahti ja niin edelleen. Äkkiä arvioitavia asioita on niin monta, ettei niissä pysy kärryillä. Mitä ratsastaja oikeastaan voi itse, ilman valmentajan apusilmiä havainnoida? Ratsastajalla on tunne, miltä hevonen tuntuu. Mistä tämä tunne syntyy? Varmasti eri ihmisille eri asiat ovat tärkeitä – itselleni hyvä tunne tulee siitä, että hevonen reagoi apuihin, eli ymmärtää merkkejä.

Varsinaisten temppujen lisäksi hevosessa tarkkaillaan yleisvaikutelmaa. Korvien asento, hännän viuhtominen, rentous ja letkeys, jännittyneisyys ja silmien pyörittely; kaikkia näitä tulkitaan (ainakin koulukisoissa) liikkeiden kylkiäisinä. Epämukavuuden merkit tunnetaan hevosella jo jotakuinkin hyvin, mutta tutkijat ovat viime aikoina nostaneet yhä enemmän esille hevosen positiivisia ilmeitä. Riittääkö se esimerkiksi happy athelete-ajatteluun, jos epämukavuutta ilmentäviä merkkejä ei esiinny? Vai pitäisikö positiivisia merkkejä esiintyä?

Jotta ratsastusta voisi havainnoida muutenkin kuin tunteella, tarvitaan harjoitusta. Pitää miettiä, mihin asiaan aikoo kiinnittää huomiota. Pitää miettiä itse ensin, mitä tavoittelee ja mihin keskittyy. Tämä analyyttinen ajatteluharjoitus voi jo viedä eteenpäin, jotta päästään eteenpäin. Esimerkiksi hevonen, joka on ”hidas pohkeelle” tai ”vahva edestä”. Voi tyytyä vain toistamaan näitä valmentajan määritelmiä, tai hankkia tehosteita apuihin kaupasta. Tai sitten voi miettiä, mitä nämä kuvaukset oikeastaan tarkoittavat käytännön tasolla ja hevoselle ja kouluttaa hevonen vastaamaan apuihin nopeammin tai herkemmin.

Vaikka ratsastukseen liittyy paljon erilaisia uskomuksia, on loppujen lopuksi kyse merkkikielestä. Liity jäseneksi, niin näet videon, jossa käyn läpi enemmän mittaamista.

Equisense motion from Eläinkoulutusblogi on Vimeo.

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.

Jaa artikkeli: Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterShare on LinkedInDigg thisShare on RedditShare on Tumblr

Mitä mielessä?