Hevosten kanssa törmää ongelmiin, isoihin ja pieniin. Ja kuten vanha sananlaskukin sanoo, niistä oppii eniten. Vastoinkäymisten kautta joutuu väkisin oppimaan uutta ja kyseenalaistamaan omat käsitykset. Ongelmia voidaan jaotella eri tavoin eri kategorioihin, mikä saattaa helpottaa niiden käsittelyä ja analysointia.

On olemassa itsestään ohimeneviä ongelmia, joista ei tarvitse tehdä isoa asiaa – ne ovat ikään kuin vieraslajeja, jotka eivät talvehdi. Tähän kategoriaan kuuluvat esimerkiksi pakkolevosta aiheutuvat lieveilmiöt tai muutosten, kuten muuton aiheuttamat prosessit. Näihin voi suhtautua samalla tavalla kuin itäneeseen chiansiemeneen – talvi eli aika hoitaa homman. Mikäli olosuhteet eivät ole ongelman kasvulle otolliset, se kuihtuu pois. Tietyt ikäkaudet ja koulutusvaiheet tuovat tullessaan tällaisia ongelmia, joista ei ole tarpeen huolestua pienessä mittakaavassa. Mikäli reaktiot ovat suuria, on penkki hyvä ottaa tarkkailuun ja pitää leviäviä kasveja silmällä.

Lastausongelman voi ajatella kisapäivän kauniin harmoniakukkapenkin tuholaisena, joka aiheuttaa haittaa monille kasveille. Jos ongelma on läsnä, koko kisapäivä kärsii ja kun ongelma saadaan pois, koko penkki herää kukoistukseen. Tavallaan lastausongelma on kuin kirvat – kun niitä on vähän, niiden kanssa pärjää. Tosin samaan aikaan tiedostaa, että olosuhteissa on jotain vikana, kun kirvat saavat koko ajan elintilaa. Kirvat pysyvät lempipaikassaan ja pihan muut kasvit jäävät yleensä rauhaan, eli ongelma ei rönsyile matkustamistilanteiden ulkopuolelle. Tämä on yksi syy, miksi lastausongelman kanssa on niin vaivatonta elää. Ongelma esiintyy ainoastaan tietyssä tilanteessa, ja jos tilannetta ei tule, ongelmaakaan ei ole. Jotkus ongelmat ovat sellaisia, että niiden kanssa oppii elämään; ne ovat niitä voikukkia, jotka puskevat aina uudelleen ja uudelleen muiden sekaan kunnes niistä ei jaksa enää välittää. Silloin hyväksytään ongelma ja eletään sen kanssa. Yleensä tällainen ongelma ei ole kovin ärsyttävä, tai se on juuri sillä rajalla, että jaksaako sen eteen tehdä toimenpiteitä.

Yksi ongelmien kategoria liittyy kasvuolosuhteisiin ja kasvatettavan kasvin ominaisuuksiin. Joskus nämä kaksi asiaa vain eivät kohtaa; kasvi tarvitsee lämmintä ilmaa, valoa ja kosteutta ja meillä on tarjota kylmä savimaa kaamoksessa. Joskus ongelman luonne on sellainen, että hevonen käyttäytyy täysin normaalilla tavalla, mutta tämä tapa häiritsee omistajaa. Esimerkiksi seinien, aitojen ja puiden jyrsiminen, karkailu, kuivikkeiden ahmiminen, omistajan hankaaminen ja rapsuttelu ja muut hevosmaiset asiat, jotka suuntautuvat vääriin kohteisiin. Trooppinen kasvi ei kasva täällä kovin hyvin, sille täytyy järjestää optimaaliset olosuhteet jos haluaa satoa. Hevoselle on normaalia käyttää suutaan ja hampaitaan. Mikäli sille ei ole tähän lajityypilliseen toimintaan sopivia kohteita, se suuntaa energiansa ei-toivottuihin kohteisiin.

Lisäksi on olemassa helposti itäviä ja leviäviä ongelmia, jotka villiintyessään valloittavat ison osan kukkapenkistä ja levittäytyvät luontoon. Tällaisia ongelmia ovat esimerkiksi imppaaminen ja muut pakko-oireet. Ne kasvavat vain niille sopivalla maaperällä, mutta valtaavat hetkessä koko alueen ja tukahduttavat muut kasvit. Vaaditaan erityisen merkittäviä toimenpiteitä, jotta nämä saadaan hallintaan. Näihin ongelmiin voidaan vaikuttaa kasvivalinnoilla ja maan muokkaamisella sekä oikeanlaisella lannoituksella ja valolla sekä kosteudella. Stereotyyppinen toiminta tuottaa hevoselle mielihyvää, ja siksi siitä on niin hankala päästä eroon. Imppaamisen ”hoitaminen” imppauspannalla voi estää toiminnan, mutta ei poista tarvetta. Juolavehnänkin voi katkaista, mutta juuret jäävät silti maan alle. Usein pakko-oireiden kohdalla täytyy uudistaa koko penkki ja miettiä tarkkaan sopivat kasvit, oikea lannoitus ja muut olosuhteet. Kun rikkaruoho on kerran päässyt valtaamaan koko penkin, sen torjunta on jatkossa yhä haastavampaa.

Yksi asia kannattaa pitää mielessä, kun puhutaan ei-toivottujen tapojen pois kitkemisestä. Et voi kitkeä jotain pois ilman että sille paikalle tulee jotain muuta. Kukkapenkin hoito ei voi perustua kitkemiseen, koska jos paljasta multaa on näkyvissä, siihen kasvaa ennen pitkää joku kasvi. Kannattaa mieluummin täyttää penkki tiiviisti sopivilla kasveilla, jotka hyödyttävät toisiaan. Kitkemisen sijaan kannattaa istuttaa jotain kivaa tilalle, silloin rikkaruohoille ei jää tilaa mellastaa ja levitä.

Liittymällä jäseneksi näet lisämateriaalin ongelmanratkaisuun liittyen 🙂 Näet myös 27 muuta jäsenille tehtyä lisämateriaalia hevosiin liittyen!

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.

Hevonen on suunniteltu jauhamaan leuoillaan jopa 40 000 – 60 000 kertaa vuorokaudessa. Se ei ole ihan vähän, voin heti alkuun todeta. Lähelle sitä voidaan päästä laitumella, mutta talvikaudella ihmettelen ja samalla onnittelen todella paljon, jos joku pääsee noihin lukemiin!

Tutkijat ovat havainneet, että hammasongelmia on vain harvoin seeproilla ja muilla koko ajan laiduntavilla hevoseläimillä. Yksi teoria on se, että koska väkirehun jauhamiseen kuluu vähemmän aikaa ja vaivaa, hampaat eivät kulu yhtä hyvin ja tasaisesti kuin pelkkää heinää jauhamalla. Pellettiä syödessä hevosen leuat tekevät erilaista, pienempää liikettä kuin karkearehua syödessä. Kuitupitoinen heinä pysyy paremmin takahampaissa, ja hevonen pystyy paremmin liikuttamaan leukojaan pureskellessaan.

Hevosella on monta erilaista tarvetta pureskella. Yksi niistä on se, että mahahappoja erittyy koko ajan, mutta niitä neutraloivaa sylkeä ainoastaan silloin kun hevonen pureskelee. Pureskelu puskuroi mahan happoja.

Itse olen kiinnostunut jauhamisen käytöksellisistä puolista. Hevonen on kiistatta suunniteltu ja jalostunut täysin erilaiseen ruokailutapaan kuin vaikkapa kissa. Moni kissa olisi tyytyväinen, jos sitä ruokittaisiin yhtä usein kuin hevosia keskimäärin. Hevosta taas ajoitettu ruokinta voi turhauttaa ja opettaa hotkimaan. Vaikka ruokintaväli olisi vain pari tuntia, ruuan tulo aiheuttaa lähes samanlaisen ilmiön kuin Pavlovin koirilla. Hevoset olisi hyvä ruokkia niin tiheästi, että niillä ei ehtisi tulla nälkä – siinäpä vasta haastetta. Tai vielä parempi olisi, jos hevosilla olisi sellainen olo, että ne ovat vapaalla heinällä. Tällöin voitaisiin välttyä siltä (omakohtainen havainto) että kun ruokaa tulee säännöstellysti tiheinkin ruokintavälein, hevoset innostuvat syömään isompia suullisia kerralla ja nopeammin/tehokkaammin. Kuuluuko hevosen ylipäänsä hotkia heinää, on myös kiinnostava kysymys.

Käytöksellinen pureskeluntarve näkyy usein karsinan seinissä tai tarhan aidoissa ja tolpissa tai joskus käsittelijässä ja kanssahevosissa ja niiden loimissa. Joskus hevonen alkaa syödä mitä tahansa sattuu tarjolla olemaan, eikä se ole terveellistä. Hevonen voi kokea olonsa nälkäiseksi tai sen suulla on voinut olla liian vähän järkevää tekemistä. Kaikessa ärsyttävyydessään rakenteiden hajottaminen ja väärien kohteiden jyrsiminen ovat arvokasta tietoa siitä, mitä hevonen mahdollisesti tarvitsee.

Ruokintaa suunnitellessa kannattaa ottaa huomioon pureskelun määrä. Itse pidän sitä yhtä tärkeänä kuin sopivaa energiamäärää. Moni tietää täsmälleen, kuinka monta kiloa hevonen päivittäin saa, mutta harva tietää, kuinka monta kertaa hevonen sitä pureskelee. Hevoset ovat tässä yksilöitä, ja käytetyt rehut vaikuttavat pureskelun määrään: yleisesti ottaen kuitupitoinen karkearehu vaatii enemmän jauhamista kuin hörpittävä puuro tai murenevat nappulat. Yksilöllisistä eroista johtuen tämä aihe on sellainen, jossa jokainen voi olla tutkija ja selvittää muutaman yksinkertaisen mittauksen avulla, kuinka paljon hevonen jauhaa. Pureskelun tarvekin on yksilöllistä – jos hevonen vaikuttaa täysin tyytyväiseltä heinämääräänsä, ei suhtaudu syömiseen fanaattisesti tai ei jyrsi ei-toivottuja kohteita, ei kannata tehdä tästä ongelmaa.

Tärkeät avainluvut ovat seuraavat:

  1. Kuinka monta kertaa minuutissa hevonen pureskelee?
  2. Kuinka monta minuuttia se käyttää yhden heinäkilon syömiseen?
  3. Kuinka monta kiloa heinää se syö päivässä?

Jos haluat hifistellä, laske vastaavat arvot myös väkirehuilta. Kun tiedät, missä suhteessa hevonen saa energiansa väkirehusta ja heinästä, voit miettiä niiden suhdetta myös pureskelumäärän näkökulmasta. Voit pistää merkille myös, kuinka paljon hevonen syö seiniä ja jyrsii muita tuotteita laidunkaudella ja vastaavasti talvikaudella. Lisäksi voit katsoa, mitä tapahtuu, jos tarjoat sallittavaa ja kiinnostavaa purtavaa tarhaan.

Bonin et al., 2007 (Leukojen liikkeestä pelletillä ja heinällä)

Liittymällä jäseneksi näet kaksi videota aiheesta!

Kirjaudu sisään nähdäksesi piilotetun sisällön.

Eikö sinulla ole tunnuksia? Hanki Maksullinen jäsenyys nähdäksesi piilotetun sisällön.

Virike ei ole sattumanvaraisesti hevoselle annettu pahvilaatikko tai syömistä hidastava heinäverkko. Molemmat edellämainituista saattavat joko parantaa hyvinvointia tai huonontaa sitä. Jos puhutaan virikkeistä, niiden tavoite on aina lisätä hyvinvointia. Virikkeitä vastustetaan monesta syystä edelleen. Se on ihme, koska fyysisen hyvinvoinnin eteen tehtäviä asioita tuskin kukaan kyseenalaistaa. 

Tyypillisesti virikkeitä torjutaan kolmesta syystä. 

  1. Virikkeiden järjestäminen lisää kustannuksia.
  2. Virikkeiden järjestäminen lisää työtä.
  3. Virikkeet lisäävät vaaratilanteita, eikä niiden käytöstä ole hyötyä. 

Hevosille suunnatut virikkeet eivät ole kalliita. Ei tarvitse tehdä välttämättä yhtään hankintaa onnellistaakseen hevosen elämää. Lähes kaikki virikkeet tulevat halvemmaksi kuin lisäravinteet tai vaikkapa loimet, joita niitäkin käytetään tavoitteellisesti. Pään hyvinvointi on vähintään yhtä tärkeää kuin lämpimänä pysyvä lihaksisto. 

Työn lisääntyminen on tyypillinen torjuntakeino. Loimittaminen ja suojien pukeminen tarhaan lisää työtä, hevosten kävelytys lisää työtä, peseminen lisää työtä ja juottaminenkin lisää työtä. Parhaimmillaan virikkeet ovat arkisia töitä, joita tehdään vain eri tavalla. Tai järjestetään kerran viikossa. Lisäksi kannattaa miettiä hyötysuhdetta: haluaako mieluummin maksaa jyrsitystä karsinasta tallinpitäjälle vai siitä, että virikkeet kuuluvat hevosen arkipäivään. Virikkeiden avulla voidaan lisätä hyvinvointia, mikä näkyy suorituskyvyssä. Virikkeiden työllistävään vaikutukseen kannattaa verrata hierontaa ja jalkojenhoitoa – niitäkin tehdään syystä. 

Kaikki, mitä hevosen tarhaan tai karsinaan kipataan, ei ole virike. Huonosti suunnitellut härpäkkeet saattavat aiheuttaa vaaraa, mikä ei tietenkään ole tavoite. Kaikki virikkeet eivät suinkaan ole paalinaru- tai tynnyrivirityksiä, vaan on olemassa myös ns. aineettomia virikkeitä. Esimerkiksi sosiaalinen vuorovaikutus ihmisen kanssa, kognitiiviset viríkkeet tai aistivirikkeet hyvin harvoin aiheuttavat vaaraa hevosille. Sen sijaan nämä aineettomat virikkeet ovat parhaimmillaan todella toimivia ja sopivat useimmille hevosille. 

Virike on hieman huono sana minusta. Parempi sana olisi aivokarkki. Aivokarkin tarkoituksena on aina lisätä eläimen hyvinvointia, lisätä lajityypillisen käyttäytymisen määrää ja monimuotoisuutta sekä vähentää ei-toivottua käyttäytymistä. Mitä enemmän aivot saavat karkkia, sitä paremmin hevonen voi.

Virikeohjelma on hevoskohtainen suunnitelma siitä, mitä viikottain ja päivittäin voi tehdä hyvinvoinnin lisäämiseksi. Ohjelma edellyttää työtä myös omistajalta, ennen kuin suunnitelmaa voi laatia, täytyy tietää mihin kaikkeen hevonen keskimäärin aikaansa käyttää – muutenhan suunnitelma perustuisi arvailuun. Kysy virikeohjelmasta lisää täältä avautuvan yhteydenottolomakkeen kautta.

Toivon kaikille lukijoille hyvää joulua ja onnea vuodelle 2017!

Hevonen toimii jännittävissä tilanteissa joskus vaikeasti ennakoitavalla tavalla. Siihen voi olla vaikeaa saada kontaktia ja usein käsittelijä kokeilee palauttaa hevosta maan pinnalle käyttämällä tavallista voimakkaampia merkkejä. Mikäli hevonen ei ymmärrä mitä voimakkaat avut tarkoittavat, se saattaa kiehua entistä enemmän ja soppa on valmis. Sen sijaan jos hevonen ymmärtää voimakkaat avut, se palautuu nopeasti ja tilanne voi mennä ohi helpostikin.

Hevoselle voi opettaa myös muita valmiita toimintamalleja hankaliin tilanteisiin. Taputus on yksi hyvä tapa palauttaa hevosen huomio – tietenkin edellyttäen, että taputukselle opetetaan jokin merkitys etukäteen. Taputus on ratsatajan kannalta hyvä toiminto, koska samaan aikaan on vaikea kiristää ohjia. Taputus on selkeä ja helposti opittava merkki myös hevoselle. Hankalia tilanteita on miltei mahdoton kokonaan välttää, vaikka yrittäisikin pitää käsittelytilanteet rauhallisina. Hevonen voi kiihtyä jo matkalla tallista tarhaan ja siksi on hyvä tarjota sille muutama kikka näiden tilanteiden varalle.

Näitä kikkoja voi kutsua turvasignaaleiksi. Niitä voi olla useita ja niiden tarkoitus on viestiä hevoselle, että tilanne on turvallinen. Ohjien kiristäminen tai pohkeilla puristaminen voi opettaa turvasignaaleiksi, mutta usein käytännössä niistä tulee enemmänkin kierroksia lisääviä kuin laskevia tekijöitä. Turvasignaalit ovat kaikille saaliseläimille tärkeitä, ja kun pidetään mielessä, että monet ihmiset eleet ja toiminnat ovat enemmän säikäyttäviä kuin turvaa luovia, on hyvä käyttää hetki ja pohtia, millä saisi mahdollisimman monesta arjen tilanteesta mieluummin turvallisen kuin uhkaavan.

Hevostaitokoulun ongelmanratkaisuvalmennuksessa ratkotaan hevosten kanssa esiintyviä ongelmia. Puhutaan stereotyyppisestä käyttäytymisestä ja saadaan näkökulmaa turvasignaaleihin ja pelottavien kohteiden kohtaamiseen. Tule mukaan verkkovalmennukseen!

 

15219980_10154156744142896_1150099100784687011_n

Jokainen hevosihminen on varmaankin kokenut joko olosuhteista tai hevosen terveydestä johtuvia taukoja normaalissa harrastamisessa. Moni hevonen kerää seistessään kierroksia, ja tästä syystä mm. kävelyttäminen, niin hieno ajatus kuin onkin, voi olla lähes mahdotonta.

Kierrosten kerääminen ei välttämättä johdu pelkästään liikunnan puutteesta, vaan tutun rutiinin muuttumisesta. Hevoselle liikkuminen on toki tärkeää, mutta lajityypillinen tapa liikkua on kävelypainotteista ruokailun ohessa tapahtuvaa siirtymistä paikasta toiseen. Hevosen lepokierrokset eivät nouse sen fyysisestä kunnosta vaan sen päästä, sen luontaisesta tarpeesta liikkua. Mikäli ympäristö on suunniteltu niin, että hevonen saa toteuttaa lajityypillisiä käyttäytymistarpeitaan eli olla muiden kanssa, syödä tarpeeksi heinää ja kävellä, ja hevonen myös tekee näitä asioita, kierroksia ei yleensä tule. Mitä rajoitetumpaa hevosen oleminen on ja mitä enemmän sen päivittäinen kokonaisliikunta on perustunut ratsastamiseen tai ajamiseen, sitä enemmän se kerää kierroksia levossa.

Tauosta selviytymisen avain löytyy pään väsyttämisestä. Jokaiselle hevoselle voidaan suunnitella oma hevoskohtainen virikeohjelma, joka tukee senhetkisiä tavoitteita. Tauolla olevan hevosen tarvetta riekkumiseen voi kanavoida muihin, turvallisempiin kohteisiin. Ihmisten mielestä pienet ja mitättömiltä tuntuvat asiat saattavat olla hevosten näkökulmasta valtavia.

Treeni

Jo kahden minuutin harjoittelu päivittäin voi muuttaa hevosen päiväohjelmaa ja rentouttaa sitä huomattavasti. Mitä sitten harjoittelisin? Tauko liikuttamisesta on mahdollisuus harjoitella kaikkea tarpeellista ja turhaa. Mieti itse, mistä voisi olla hyötyä; erilaisiin ääniin opettaminen, lääkintä, varustaminen tai jalkojen nostelu eivät koskaan mene hukkaan. Jos nämä sujuvat, voit opettaa jotain ei-niin-hyödyllistä.

Virikkeet

Mikäli et koe kouluttamista sopivaksi virikkeeksi, voit järjestää muita tapoja omaehtoisen motorisen käyttäytymisen tai toiminnan lisäämiseksi. Hyviä tapoja ovat ruokinnan ”hankaloittaminen”, monipuolistaminen esim. oksilla tai havuilla, toiminnalliset virikkeet, kuten kuivikkeen levittäminen, Tarhan vaihtaminen tai muuntelu sekä lukuisat muut vaihtoehdot. Virikkeiden tavoitteena on lisätä eläimen hyvinvointia lisäämällä lajityypillistä käyttäytymistä ja vähentämällä ei-toivottua käyttäytymistä.

Virikkeet ovat tärkeitä jokaiselle hevoselle, ei pelkästään toipilaille tai taukolaisille. Niiden kautta myös omistajan tai hoitajan turvallisuus voi parantua – ajattele, jos nämä seuraavassa videossa näkyvät muuvit tapahtuisivat talutus- tai ohjasajotilanteessa…

Haluatko omalle hevosellesi virikeohjelman hyvinvoinnin tueksi? Kaikkien facebookissa kommentoineiden kesken arvotaan hevoskohtainen virikeohjelma.

 

 

Useimpia pakko-oireista kärsiviä hevosia on mahdollista auttaa. Jaan tämän kokemuksen kannustavana esimerkkinä. 

Tämä on tarina ihmisen oppimisesta ja siitä, millaisia vaikutuksia sillä hevoseen. Kuvailen yhden suomenhevostamman kautta sitä, millaisista asioista me olemme saaneet apua stereotyyppiseen käyttäytymiseen. Kerron, mitä olen oppinut hevoseltani tänä syksynä.
Ongelma: Hevonen kävelee pakonomaisesti aidan viertä tauotta.

Ella muutti osaksi pientä laumaamme loppukesällä. Olimme ennen ostoa yhteydessä aiempiin omistajiin ja jokainen muisteli lämmöllä rouvan uskomatonta luonnetta ja työskentelyn iloisuutta. Lisäksi he kertoivat, että hevonen ramppaa aidan viertä – on tehnyt niin aina. Kävely on jatkuvaa eikä siihen voi vaikuttaa. Pitkän ja menestyksekkään raviuran aikana sekä vuosia sen jälkeen Ella oli viettänyt aikansa yksin pienissä hiekkatarhoissa.

Totuus oli aika karu. Kävely oli rauhatonta, tuskaisen ja pakonomaisen näköistä. Pahimmillaan Ella ei edes pysähtynyt syömään vaan nappasi hätäisesti heinätupon kasasta. Vaikka koko porukka oli laitumella, Ella ei näyttänyt lainkaan laiduntavan. Se otti tupsun aidan alta kulkiessaan, pureskeli ja käveli omaa uraansa. Kului viikkoja eikä asiaan tullut muutosta. Ella otti hyvin vähän kontaktia muihin hevosiin eikä muu lauma saanut lähestymisyrityksiinsä vastakaikua. Vaikka liikkumisen olisi keskeyttänyt, Ella tuntui palaavan reitilleen aina pienenkin stressin jälkeen. Ratsastimme ja teimme maastakäsittelyharjoituksia. Ei muutosta. Siirsimme aitaa ja blokkasimme reitit. Ei muutosta. Otimme kuivan heinän pois ja toivoimme, että laiduntaminen alkaisi. Ei muutosta.

Ensimmäiset pienet tulokset saimme aikaiseksi, kun lähdimme miettimään hevosen hyvän arjen komponentteja: lauma, ruoka ja turva. Siirsimme koko porukan pihalle pienempään tarhaan, jossa kasvaa pensaikkoa ja monenlaista puustoa. Hevoset olivat lähempänä toisiaan ja Ella alkoi hiljalleen seurailla muita. Avaran laitumen sijaan puusto tarjosi Ellalle selkeästi turvallisemman tuntuisen paikan ja hän jo toisinaan seisoskeli. Ramppaaminen jatkui silti edelleen suuren osan päivää. Hevoset viettivät yöt tallissa, vaikka muu lauma oli tottunut oleman aina pihalla. Ellan halusimme kuitenkin sisälle, että syöminen onnistuisi edes joskus.

Nyt alkoivat omat keinot loppua ja olin yhteydessä Jaanaan. Tarkkailin Ellaa viikon aikana 20 minuutin jaksoissa ja sain faktaa kävelyn määrästä sekä siitä, millaiset asiat sen näyttävät keskeyttävän. Puhuimme pitkän puhelun ja sain muutokseen ratkaisevan neuvon: koska hevonen on jo valmiiksi aktiivinen, lisää aivotyötä!

Aloitimme ”iso ämpäri ja pieni ämpäri” –tehtävällä. Kahdenkymmenen litran ämpärin pohjalle laitettiin porkkanaa. Porkkanoiden päällä oli kymmenen litran ämpäri, aluksi suu ylöspäin ja siten suu alaspäin. Tämä muuttui liian helpoksi muutaman kerran jälkeen, joten estimme astioiden kaatamisen ja pieni ämpäri piti osata noukkia hampailla pois porkkanoiden päältä.

Jaanan neuvosta tein harjoituksia, joissa joutuu rauhoittumaan ja keskittymään. Valjastin vanhan pingismailan koulutuskäyttöön. Porkkanaa sai aina mailan koskettamisesta ja vähitellen kosketusaikaa pidennettiin ja mailaa siirrettiin kauemmas palkinnosta. Heinäpaaliin tökittiin leipää ja porkkanaa, jotka joutui kaivamaan sieltä esiin. Tästä on tullut koko lauman lempipuuhaa. Otimme ratsastuksen ja ajamisen lisäksi ohjelmaan agilityharjoituksia.

Mikä muuttui? Ella rauhoittui muutamassa päivässä ja sitä seurasi positiivinen kierre. Se malttoi tutustua toisiin hevosiin ja seurailla niitä lähietäisyydeltä. Kävelyjaksot lyhenivät ja uralle palattiin yhä harvemmin. Ella söi tarhassa ja saattoi jäädä lauman kanssa yhdessä ulos yöksi. Suurimpia onnistumisen hetkiä koimme kun Ella alkoi tehdä tavallisia asioita: se laidunsi, köllötteli ja alkoi hinkata takapuoltaan puihin.

Mitä opin? Teen työtä sosiaalialalla ja näen Ellan taustassa yhtäläisyyksiä asiakkaitteni elämään. Kun sinut laitetaan yksin pieneen ja tylsään boksiin etkä saa yhteyttä toisiin kaltaisiisi, alat hiljalleen luoda itsellesi merkityksellistä ja sinulle turvaa tuovaa tekemistä. Pakko-oireita. Stereotypioita.

a) Opin, että vaikka olemme eri lajia, haluamme samoja asioita. Haluamme turvaa ja kavereita. Tarvitsemme sekä fyysisiä että mielen haasteita.

b) Opin, että pahat tavat eivät ole hevosen vikoja vaan oireita huonosta olosta. Me voimme siis aina tehdä jotain.

c) Opin, että rajoittamalla tai juoksuttamalla ei ratkaista mitään. Apu löytyy yksinkertaisista asioista, jotka lisäävät hevosen hyvää oloa antamalla sille turvaa, kavereita ja riittävän haastavaa tekemistä.

d) Opin, että minun on kuunneltava hevostani. Sain paljon ohjeita entisiltä omistajilta huomiotta jättämisestä aina talliin telkeämiseen saakka. Mikään ei oikeastaan helpottanut hevosen oloa vaan poisti asian ihmisen silmistä. Kun täytän hevoseni tarpeita, teen meistä molemmista onnellisia.

e) Opin, että tämä laji vaatii suunnatonta nöyryyttä ja kykyä katsoa peiliin. Teenkö asioita, koska niin on minulle helpompi? Jos haluan todella oppia, kysyn apua ja kokeilen uutta. Ja kuuntelen hevostani.

Nyt kaksi kuukautta myöhemmin Ella on lopettanut kävelyn käytännössä kokonaan. Ramppaamista esiintyy silloin, kun aamu- ja iltaherkkuämpärit tulevat näkyville ja pitää odottaa omaa vuoroaan. Hevoset tarhaavat laumassa ulkona läpi vuorokauden, ne ovat ystävystyneet ja elämä on normalisoitunut. Virikkeitä on muutettu ja osa on jäänyt kokonaan pois. Heinäverkko on hauskempi kuin pingismaila. Nyt harjoitellaan palkintojen avulla maastotaitokisoihin ja agilityyn.

Kiitokset Jaanalle ratkaisevista oivalluksista.

 

 

 

Itseään vahvistavat käytökset

Käytös voi olla itsessään palkitsevaa. Miksi muuten laulaisimme autoa ajaessamme tai suihkussa? Tai miksi tanssisimme musiikkia kuullessamme? Joillekin tanssiminen ja laulaminen on itsessään palkitsevaa, siitä ei tarvitse saada mitään muuta kuin hyvä mieli.

Eläimillä, kuten meillä ihmisilläkin on käytöksiä, jotka vahvistavat itseään. Vaikka näitä käytöksiä ei vahvistettaisi, ne lisääntyvät silti. Joillekin koirille haukkuminen on täysin vaivatonta. Haukku pulppuaa koirasta ilman fyysistä ponnistelua. Mitä enemmän koira haukkuu, sitä enemmän se tulee haukkumaan jatkossakin. Hevoset, kuten meille on opetettu, ovat luotuja liikkumaan. Niille juokseminen voi muodostua itseään vahvistavaksi käytökseksi. Mitä enemmän hevonen juoksee, vaikkapa ihmisen alta pois, sitä todennäköisemmin se tulee juoksemaan jatkossakin. Pelko yleistyy myös helposti, eli sekin vahvistuu itsestään – mitä useammin hevonen säikähtää, sitä enemmän se säikkyy jatkossakin.

Eläimillä itseään vahvistavat käytökset ovat yleensä laji- ja rotutyypillisiä. Käytökset voivat liittyä ruokailuun ja ruuanhankintaan (jyrsiminen, pureskelu, saalistaminen), lisääntymiseen (jumputtaminen), puhtaanapitoon(karvojen nyppiminen) tai mihin tahansa käytökseen, joka on eläimelle tyypillistä. Lisäksi ns. sijaistoiminnoilla on tapana vahvistaa itseään. Sijaistoiminto tarkoittaa sitä, että stressaavassa tilanteessa eläin reagoi yllättävällä tavalla eli vaikkapa alkaa rapsuttaa itseään uhkaavassa tilanteessa.

Pakko-oireisella käytöksellä on niin ikään tapana vahvistua itsestään. Pakko-oireinen käytös on usein päämäärätöntä, toistuvaa, mutta palkitsevaa kaavamaista toimintaa. Hännän jahtaaminen koirilla on pakko-oire, samoin imppaaminen ja kutominen sekä kehän kiertäminen hevosilla. Kissojen pakko-oireista ehkä tyypillisin on karvojen nyppiminen, joka liittyy ylläpitokäytökseen (turkinhoito). Pakko-oireisen käytöksen vähentäminen mekaanisesti estämällä, kuten imppauspannalla, ei kannata, koska se ei poista tarvetta ja motivaatiota käytökselle. Panta jopa lisää hevosen kokemaa stressiä. Pakko-oireiden esiintymistä tulisi estää ennen kaikkea eläimen aikabudjettia muuttamalla ja tarjoamalla mahdollisuuksia lajityypilliseen käyttäytymiseen.

Itsestään vahvistuvia käytöksiä on hankala saada ärsykekontrolliin. Siksi en suosittele haukkumisen vähentämiseksi menetelmää, jossa koira ensin opetetaan haukkumaan pyynnöstä ja sen jälkeen sitä ei vain pyydetä haukkumaan. Se ei välttämättä toimi halutulla tavalla koska haukkuminen voi olla jo itsessään palkitsevaa. Siksi itseään vahvistavia käytöksiä kannattaa harjoituttaa maltillisesti ja yrittää mahdollisuuksien mukaan vahvistaa korvaavia käytöksiä.