Koira ei osaa ohittaa – miksi ohitusharjoittelu ei auta?

Koira ei osaa ohittaa, vaikka ohituksia olisi harjoiteltu pitkään. Olet ehkä ottanut etäisyyttä, palkinnut kontaktista, syöttänyt nameja vastaantulijoiden aikana ja yrittänyt ennakoida tilanteet niin, ettei koira pääsisi reagoimaan.

Ehkä harjoituksissa tapahtuu edistystäkin. Silti tavallisella lenkillä tuntuu, että kaikki on edelleen sinun varassasi. Sinun pitää huomata vastaantulijat ajoissa, valita sopiva etäisyys, saada koira mukaan ja tietää, mitä tehdä ennen kuin tilanne karkaa käsistä.

Silloin ensimmäinen ajatus on helposti, että tarvitsette lisää harjoittelua. Ehkä paremman ohitustekniikan, tehokkaammat palkkiot tai uuden harjoituksen. Mutta ennen uuden harjoituksen etsimistä kannattaa pohtia:

Mitä harjoittelulla oikeastaan yritetään muuttaa?

Ohituksessa haukkuva, syöksyvä tai hihnassa tempoileva koira ei ole diagnoosi. Yksi koira yrittää päästä toisesta kauemmas, toinen yrittää päästä sen luo. Kolmas kiihtyy jo paljon ennen vastaantulijaa, ja neljännen lenkillä kuormitus on kasvanut niin suureksi, että pienikin tapahtuma riittää laukaisemaan voimakkaan reaktion. Riippuen reagoinnin syystä nämä koiran hyötyvät erilaisista harjoituksista.

Jos emme tiedä, miksi juuri tämä koira reagoi, meidän on vaikea tietää, mitä harjoituksella pitäisi saada aikaan.

Olet ehkä harjoitellut ohituksia jo pitkään

Kun koira räyhää vastaantulijoille, neuvoja löytyy paljon. Ota enemmän etäisyyttä. Palkitse koiraa, kun se huomaa toisen koiran. Pyydä kontaktia. Syötä nameja ohituksen ajan. Heitä nameja maahan. Tee U-käännös. Opeta koira kulkemaan vierellä. Harjoittele LATia eli palkitse koiraa siitä, että se katsoo vastaantulijaa rauhallisesti. Monissa näistä harjoituksista on aivan hyvä ajatus, ja ne voivat myös auttaa.

Ongelma tulee vastaan silloin, kun harjoittelua on jatkettu viikkoja tai kuukausia eikä lenkkeily oikeastaan muutu. Koira saattaa osata harjoituksen, mutta oikeat ohitukset ovat edelleen vaikeita. Tai ohitukset onnistuvat vain, jos ihminen huomaa vastaantulijan ajoissa, löytää sopivan etäisyyden, ottaa namit esiin ja ohjaa koiran tilanteen läpi.

Tässä vaiheessa neuvo on yllättävän usein: jatka harjoittelua. Ole kärsivällinen. Tee lisää toistoja. Älä päästä koiraa reagoimaan. Harjoitelkaa helpommassa ympäristössä ja edetkää vähitellen vaikeampiin tilanteisiin. Mutta jos harjoitus ei kuukausienkaan jälkeen kanna tavalliselle lenkille, kouluttajan pitäisi pystyä kertomaan muutakin kuin että sitä pitää tehdä lisää.

Miksi juuri tämän harjoituksen pitäisi auttaa juuri tätä koiraa? Mitä sillä yritetään muuttaa? Ja mistä tiedämme, että muutos on tapahtumassa?

Jos näihin kysymyksiin ei ole vastausta, ongelma ei välttämättä ole siinä, ettette ole harjoitelleet tarpeeksi vaan siinä, että harjoitus ei palvele koiraasi.

Harjoitus ei ole tavoite

Ohitusharjoittelussa on helppo lähteä rakentamaan suoraan sitä käytöstä, jonka me haluamme nähdä.

• Haluan, että koirani on rauhallinen, joten palkitsen sitä rauhallisesta katsomisesta.
• Haluan, että koira kulkee ohituksessa vierelläni, joten vahvistan vierellä kulkemista.
• Haluan, että koira ottaa minuun kontaktia toisen koiran nähdessään, joten palkitsen kontaktista.

Oppimisen näkökulmasta tässä ei ole mitään kummallista. Jos haluamme jonkin käyttäytymisen lisääntyvän, sitä kannattaa vahvistaa. Mutta ongelmakäyttäytymisen harjoittelu ei ole aina näin suoraviivaista.

Meillä ihmisillä on helposti kiire päästä eroon hankalasta käytöksestä ja rakentaa sen tilalle meille sopivampi tapa ohittaa. Katse pois toisesta koirasta, kontakti ihmiseen, löysä hihna ja rauhallinen ohitus näyttävät onnistumiselta. Siksi juuri niitä aletaan harjoitella.

Samaan lopputulokseen voidaan pyrkiä myös toisesta suunnasta: estämällä tai peittämällä koiran reaktio. Pidetään koira niin kaukana, ettei se hauku. Syötetään koko ohituksen ajan. Käännetään koiran huomio pois vastaantulijasta. Huomataan toinen koira ennen omaa koiraa ja ehditään toimia ennen kuin mitään tapahtuu.

Näillä kaikilla voi olla paikkansa. Etäisyyden ottaminen voi olla juuri sitä, mitä koira tarvitsee, ja joskus tilanteesta kannattaa yksinkertaisesti päästä mahdollisimman helposti pois.

Mutta reaktion estäminen ei itsessään kerro, että reaktion syy olisi muuttunut.

Koira voi edelleen pelätä toista koiraa, vaikka se ei hauku. Se voi edelleen haluta kiihkeästi toisen luo, vaikka se söisi samalla nameja. Ja se voi selvitä ohituksesta ihmisen taitavan ennakoinnin ansiosta ilman, että sillä itsellään on yhtään aiempaa parempia keinoja selvitä seuraavasta kohtaamisesta.

Siksi kaikkein tärkein kysymys voi jäädä kysymättä: mitä koira itse yrittää tilanteessa saada aikaan?

Jos koira pelkää vastaantulijaa ja yrittää saada lisää etäisyyttä, rauhallisen katsomisen vahvistaminen ei vielä itsessään vastaa tähän tarpeeseen. Jos koira puolestaan yrittää päästä toisen koiran luo, tilanne on aivan toinen. Ja jos koira on jo valmiiksi niin kiihtynyt tai kuormittunut, ettei se oikein pysty käsittelemään vastaantulijaa, meidän toivomamme kaunis ohituskäytös voi olla aivan liian kaukana siitä ongelmasta, joka pitäisi ensin ratkaista.

Tämä ei tarkoita, etteikö vaihtoehtoista käyttäytymistä kannattaisi opettaa tai vaikeita tilanteita ennakoida. Ero on siinä, käytämmekö niitä koiran auttamiseen vai pidämmekö reagoimattomuutta itsessään merkkinä siitä, että ongelma on ratkeamassa.

Koiran käyttäytyminen ei ole pelkästään jotain, joka pitäisi muotoilla toisenlaiseksi. Se on myös informaatiota. Ennen kuin kiirehdimme opettamaan koiralle, miten sen pitäisi ohittaa, meidän pitäisi kuunnella, mitä sen nykyinen tapa toimia kertoo.

Hyvän näköinen ohitus ja koiran kannalta helpompi ohitus eivät välttämättä ole sama asia.

Jos sinun täytyy huomata kaikki ennen koiraasi, kuinka paljon koira on oppinut?

Reaktiivisen koiran kanssa ihmisestä tulee helposti ympäristön tutka. Katse käy risteyksissä, pusikoissa ja vastaantulijoissa. Toinen koira pitäisi huomata ennen omaa koiraa, jotta ehtii vaihtaa tien puolta, ottaa etäisyyttä, kaivaa namit esiin tai kääntyä toiseen suuntaan.

Tämä on usein tarpeellista. Koiran vieminen kerta toisensa jälkeen tilanteisiin, joista se ei selviä, ei ole järkevää harjoittelua. Joskus paras ratkaisu on väistää, vaihtaa reittiä tai jättää koko ohitus tekemättä.

Mutta tilanteen hallinta ja koiran oppiminen eivät ole sama asia.

Jos ohitus onnistuu siksi, että ihminen huomasi vastaantulijan ensin ja järjesti tilanteen koiran puolesta, olemme saaneet yhden tilanteen sujumaan paremmin. Se voi olla erittäin hyvä asia. Mutta siitä ei vielä seuraa, että koira suhtautuisi vastaantulijoihin eri tavalla tai että sillä olisi seuraavassa yllättävässä kohtaamisessa enemmän keinoja toimia.

Tämä ero alkaa näkyä erityisen hyvin silloin, kun harjoittelua on takana pitkään. Jos lenkillä täytyy edelleen olla jatkuvasti valppaana, koska yksi liian myöhään huomattu koira romahduttaa koko systeemin, kannattaa kysyä, onko ennakointi harjoittelun apuväline vai onko siitä tullut harjoittelun lopputulos.

Tavoitteena ei tietenkään ole, että koiran pitäisi selvitä kaikista tilanteista yksin. Ihmisen tehtävä on edelleen auttaa, suojata ja tehdä järkeviä ratkaisuja. Mutta samalla voimme rakentaa koiralle enemmän omia vaihtoehtoja: voiko se pyytää lisää etäisyyttä, kääntyä pois, jäädä katsomaan kauempaa, hakeutua ihmisen luo tai jatkaa matkaa ilman, että ihminen ehtii ensin käsikirjoittaa koko tilanteen?

Minusta hyvässä ohitusharjoittelussa tapahtuu ajan mittaan jotain olennaista: ihmisen ei tarvitse hallita jokaista sekuntia yhtä tarkasti kuin alussa.

Ja joskus yksi kiinnostavimmista edistymisen merkeistä ei olekaan täydellinen ohitus. Se voi olla hetki, jolloin koira huomaa vastaantulijan ennen sinua – ja tekee itse jotain, mikä auttaa sitä selviytymään tilanteesta.

Miksi LAT tekniikka ei aina auta?

LAT eli Look At That on yksi tunnetuimmista reaktiivisten koirien kanssa käytetyistä harjoituksista. Yksinkertaistettuna koira huomaa vastaantulijan, tämä merkitään ja koira palkitaan. Harjoituksen ajatuksena ei alun perin ole ollut opettaa koiraa olemaan katsomatta ärsykettä, vaan muuttaa koko tilannetta: toisen koiran huomaamisesta voi tulla osa ennakoitavaa vuorovaikutusta ihmisen kanssa sen sijaan, että koiran pitäisi joko reagoida siihen tai yrittää olla huomaamatta sitä. Leslie McDevitt on itse korostanut, että LAT on tarkoitettu joustavaksi ja yksilöllisesti sovellettavaksi, ei mekaaniseksi katso koiraa – katso minua – saat namin -kaavaksi.

Silti juuri tällaiseksi LAT helposti käytännössä muuttuu.

Koira näkyy → koira katsoo sitä → merkki → nami. Tätä toistetaan riittävän pitkältä etäisyydeltä ja vähitellen lähempänä. Jos koira reagoi, seuraavalla kerralla otetaan enemmän etäisyyttä ja jatketaan harjoittelua.

Harjoituksessa voi olla paljonkin järkeä. Mutta LAT ei itsessään vastaa siihen, miksi juuri sinun koirasi reagoi eikä siihen, mitä juuri tämän koiran kohdalla pitäisi muuttua.

Jos koira pelkää vastaantulijaa, haluammeko ennen kaikkea muuttaa sen tunnetta toisista koirista? Lisätä sen kokemusta siitä, että se pääsee tarvittaessa kauemmas? Auttaa sitä luottamaan ihmiseen?

Jos koira taas haluaa kiihkeästi toisen koiran luo, ongelma on erilainen. Entä jos koira ei varsinaisesti pelkää eikä turhaudu, vaan koko lenkki nostaa sen virettä niin paljon, että vastaantulija saa jo valmiiksi täyden kupin läikkymään yli?

Sama harjoitus voidaan tehdä kaikkien näiden koirien kanssa. Mutta miksi sen pitäisi vaikuttaa kaikkiin samalla tavalla?

Omassa työssäni olen huomannut, että LAT voi olla hyvinkin toimiva harjoitus esimerkiksi koiralle, joka innostuu toisista koirista voimakkaasti tai turhautuu, kun ei pääse niiden luo. Tällöin toisen koiran huomaamisen ympärille voidaan rakentaa uusi, toimiva tapa toimia: koira huomaa kiinnostavan kohteen, mutta pystyy jatkamaan tilanteesta eteenpäin yhdessä ihmisen kanssa.

Sen sijaan pelosta räyhäävän koiran kohdalla LAT ei kokemukseni mukaan aina yksin riitä. Koira voi oppia katsomaan toista koiraa ja hakemaan palkkion – ja silti pelätä sitä. Se voi jopa tulla harjoituksessa taitavaksi ilman, että sen turvallisuuden tunne tilanteessa muuttuu olennaisesti.

Silloin en ensimmäisenä kysy, miten saisimme koiran katsomaan vastaantulijaa rauhallisemmin, vaan mitä tämä koira tarvitsee voidakseen tuntea olonsa turvallisemmaksi. Tarvitseeko se enemmän etäisyyttä? Kokemuksen siitä, että se voi itse poistua? Enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, miten kohtaaminen etenee? Vai ihmisen, jonka puoleen se voi kääntyä ja joka auttaa sitä tilanteesta pois?

Tämä on olennainen ero. Turhautuneen koiran kanssa saatamme rakentaa parempaa tapaa toimia kiinnostavan kohteen läsnä ollessa. Pelkäävän koiran kanssa meidän täytyy usein rakentaa ensin turvallisuutta.

Siksi kysymys ei ole siitä, toimiiko LAT vai eikö toimi. Parempi kysymys on: mihin ongelmaan käytämme sitä?

Tässä kohtaa vastuu kuuluu myös kouluttajalle. Ei riitä, että asiakkaalle annetaan LAT tai jokin muu hyväksi havaittu menetelmä ja pyydetään jatkamaan sitä riittävän pitkään. Kouluttajan pitäisi pystyä perustelemaan:

Mitä juuri tämän koiran kohdalla tavoittelemme? Miksi uskomme tämän harjoituksen vaikuttavan siihen? Ja mistä huomaamme, että olemme menossa oikeaan suuntaan?

Jos vastaus on vain “koira oppii katsomaan toista koiraa rauhallisesti”, olemme jälleen helposti palanneet siihen, miltä haluamme ohituksen näyttävän. Kiinnostavampaa on kysyä, mitä koiran kannalta pitäisi muuttua, jotta sen ei enää tarvitsisi toimia kuten se nyt toimii.

LAT ei siis ole huono harjoitus. Päinvastoin: alkuperäisessä Control Unleashed -ajattelussa korostuvat myös ennakoitavuus, koiran palaute ja mahdollisuus vaikuttaa tilanteen etenemiseen – eli paljon muutakin kuin toisen koiran katsomisesta palkitseminen. Ongelma syntyy, kun menetelmän nimi korvaa analyysin.

Mitä koira yrittää ohituksessa saada aikaan?

Kun koira haukkuu, syöksyy hihnan päähän tai kiihtyy vastaantulijasta, huomio kiinnittyy helposti siihen, miten voimakas reaktio on. Harjoittelun kannalta kiinnostavampi kysymys on kuitenkin: mitä koira yrittää käyttäytymisellään saada aikaan?

Pelkäävä koira voi yrittää saada vastaantulijan kauemmas. Innokas ja turhautunut koira voi yrittää päästä sen luo. Joku koira tarvitsee aikaa tarkkailla, toinen haluaisi jatkaa nopeasti pois tilanteesta. Joskus yksittäinen vastaantulija ei edes ole varsinainen ongelma, vaan koira on jo valmiiksi niin kuormittunut tai kiihtynyt, että sen mahdollisuudet selvitä kohtaamisesta ovat vähissä.

Pelkäävän koiran kohdalla tärkeä tavoite voi olla turvallisuuden tunteen lisääminen. Etäisyys ei silloin ole vain keino estää haukkumista, vaan sillä voi olla koiralle todellista merkitystä. Myös ihminen voi olla koiralle tärkeä turvan lähde: tutkimuksissa koirien on havaittu hakevan omistajaltaan informaatiota epäselvissä tilanteissa ja käyttävän omistajaa turvallisena tukikohtana.

Toisten koirien luo pyrkivän koiran kanssa tavoite voi olla aivan toinen. Sen ei tarvitse oppia, etteivät muut koirat ole vaarallisia. Sen sijaan voimme rakentaa tapoja, joilla se pystyy kohtaamaan kiinnostavan asian ilman, että turhautuminen kasvaa räjähdykseksi. Juuri tällaisessa tilanteessa esimerkiksi LAT voi oman kokemukseni mukaan olla erittäin käyttökelpoinen osa harjoittelua.

Ja joskus koiran viesti on yksinkertaisesti: tämä on minulle nyt liikaa. Silloin yhden ohituksen hiominen paremmaksi ei välttämättä ole kovin olennainen tavoite. Saatamme joutua katsomaan koko lenkkiä, palautumista, ympäristöä ja sitä, kuinka paljon koira joutuu päivän aikana käsittelemään.

Siksi en lähtisi ensimmäisenä kysymään, miten saisimme koiran olemaan haukkumatta. Kysyisin:

Mitä tämä koira tässä tilanteessa tarvitsee – ja voisimmeko auttaa sitä saamaan tarvitsemansa ilman, että sen täytyy ensin räjähtää?

Kun tähän alkaa löytyä vastaus, voidaan valita harjoitus. Ei toisinpäin.

Mistä tiedän, että ohitusharjoittelu oikeasti auttaa?

Ohitusharjoittelun edistymistä mitataan helposti sillä, kuinka monta koiraa päästiin ohi ilman haukkumista. Se on ymmärrettävää: juuri räyhääminen on yleensä se asia, jonka vuoksi apua on alun perin lähdetty hakemaan.

Mutta itse seuraan mieluummin paljon muutakin.

Tarvitseeko koira edelleen yhtä suuren etäisyyden kuin ennen? Palautuuko se kohtaamisesta nopeammin? Pystyykö se jatkamaan lenkkiä? Huomaako se vastaantulijan ja pystyy sen jälkeen tekemään jotain muutakin? Tarvitseeko ihmisen ohjata tilannetta yhtä paljon?

Erityisen kiinnostavaa on se, alkaako koiralle syntyä omia tapoja selvitä tilanteesta.

Pelkäävä koira saattaa huomata toisen koiran ja lähteä itse kaartamaan kauemmas. Se voi vilkaista ihmistä ikään kuin kysyäkseen, mitä tehdään. Joku koira pysähtyy hetkeksi tarkkailemaan ja jatkaa sitten matkaa. Toinen haluaa kääntyä pois.

Näitä ei kannata nähdä huonoina versioina täydellisestä ohituksesta. Ne voivat olla merkkejä siitä, että koiralla on käytössään muitakin vaihtoehtoja kuin räyhääminen.

Tämä on yksi syy siihen, miksi pidän koiran omia toimintamahdollisuuksia tärkeänä osana harjoittelua. Jos koira voi vaikuttaa esimerkiksi etäisyyteen tai tilanteesta poistumiseen, harjoittelun tavoite ei ole enää vain saada koiraa käyttäytymään meidän haluamallamme tavalla. Toimijuuden ja hallinnan mahdollisuuksien merkityksestä eläinten hyvinvoinnille on myös tutkimuksellista perustaa, vaikka yksittäisiin ohitusharjoituksiin siitä ei pidä vetää liian suoraviivaisia johtopäätöksiä.

Tämä ei myöskään tarkoita, että koiran pitäisi selvitä kaikesta itse. Jos vastaan tulee kapea polku ja kulman takaa ilmestyy toinen koira, ihminen saa – ja hänen kuuluukin – auttaa. Mutta pitkällä aikavälillä haluaisin nähdä muutakin muutosta kuin sen, että ihmisestä tulee entistä taitavampi estämään koiran reaktiot.

Jos puolen vuoden harjoittelun jälkeen koira räjähtää edelleen heti, kun ihminen kerran huomaa vastaantulijan liian myöhään, minä en pitäisi sitä riittävänä perusteena todeta, että menetelmä toimii ja sitä pitää vain jatkaa sitkeästi.

Silloin kannattaa palata alkuun:

Mitä olemme yrittäneet muuttaa? Onko se muuttunut? Ja jos vastaus on ei, harjoittelusuunnitelmaa pitää uskaltaa muuttaa.

Testiohitus kertoo, mikä on oikeasti muuttunut

Ohitusharjoittelussa on yksi mittaamisen ongelma: jos teemme jokaisessa tilanteessa paljon, mittaamme helposti oman toimintamme onnistumista emmekä koiran käyttäytymisen muutosta.

Siksi käytän itse välillä testiohitusta. Se tarkoittaa koiralle riittävän helppoa ja turvallista ohitustilannetta, jossa ihminen ei pyydä kontaktia, aloita LATia, houkuttele koiraa namilla tai muuten yritä rakentaa tietynlaista ohitusta. Tarkoitus on vain katsoa, mitä koira tekee.

Huomaako se toisen koiran ja jatkaa matkaa? Jääkö se katsomaan? Hakeeko se itse kontaktia ihmiseen? Kasvattaako se etäisyyttä? Kiihtyykö se samalla tavalla kuin ennen harjoittelua? Kuinka nopeasti se pystyy jatkamaan muuta tekemistä?

Tällainen tilanne voi kertoa harjoittelun vaikutuksesta enemmän kuin täydellisesti toteutettu harjoitusohitus. Jos koira toimii hienosti silloin, kun ihminen ohjaa koko tilanteen, tiedämme ainakin harjoituksen toimivan siinä hetkessä. Jos koiran käyttäytyminen on muuttunut myös silloin, kun ihminen ei aktiivisesti auta sitä suorittamaan ohitusta, meillä on paljon vahvempi syy ajatella, että jotain on muuttunut koirassa itsessään.

Testiohituksen tarkoitus ei tietenkään ole viedä koiraa tahallaan liian vaikeaan tilanteeseen tai katsoa, “räjähtääkö se”. Se kannattaa tehdä sellaisessa tilanteessa, jossa koiralla on tilaa toimia ja jossa ihminen voi tarvittaessa auttaa. Tarkoitus ei ole testata koiraa vaan testata harjoittelusuunnitelmaa.

Jos haluamme tietää, mitä koira on oppinut, meidän täytyy välillä antaa sille mahdollisuus näyttää se.

Jokaista vastaantulijaa ei tarvitse käyttää harjoitteluun

Kun ohituksista tulee ongelma, tavallinen lenkki muuttuu helposti harjoituskentäksi. Jokainen kaukana näkyvä koira on mahdollisuus tehdä LATia, jokaisessa ohituksessa pitäisi ehtiä palkita oikealla hetkellä ja jokaisen kohtaamisen jälkeen tulee arvioitua, miten harjoitus meni. Pahimmillaan sekä ihminen että koira alkavat elää lenkillä seuraavaa koiraa odottaen.

Jokaista vastaantulijaa ei kuitenkaan tarvitse käyttää harjoitteluun. Joskus koiran kannalta paras ratkaisu on vaihtaa tien puolta, kääntyä toiseen suuntaan, mennä auton taakse tai valita kokonaan sellainen lenkkipaikka, jossa muita koiria tulee vähemmän vastaan. Vaikeiden tilanteiden hallinta on tärkeä osa käyttäytymisongelmien hoitoa, eikä kaikkea tarvitse ratkaista kouluttamalla juuri siinä hetkessä.

Tässäkin ratkaisevaa on se, miksi näin tehdään. Välttäminen voi antaa pelkäävälle tai kuormittuneelle koiralle hengähdystauon ja estää sitä joutumasta jatkuvasti tilanteisiin, jotka ovat sille liian vaikeita. Samalla lenkille vapautuu tilaa haistelulle, tutkimiselle ja yhdessä liikkumiselle sen sijaan, että koko ulkoilu pyörisi ohitusten ympärillä. Joskus voi olla järkevää pitää ohitusharjoittelusta kokonaan taukoa ja keskittyä siihen, että koiran arki olisi hetken mahdollisimman helppoa.

Tämä on eri asia kuin rakentaa koko loppuelämä sen varaan, ettei koira koskaan näkisi mitään, mihin se saattaisi reagoida. Harjoittelun määrä ei myöskään automaattisesti ratkaise ongelmaa. Jos koira kohtaa jokaisella lenkillä useita sille vaikeita koiria, emme välttämättä saa paljon hyviä harjoituskertoja. Saatamme saada vain paljon vaikeita tilanteita.

Siksi välillä kannattaa kysyä, tarvitseeko tämä koira juuri nyt lisää ohitusharjoittelua vai vähemmän ohituksia. Yksi tarkoituksella järjestetty, koiralle sopivan vaikea harjoitustilanne voi olla paljon hyödyllisempi kuin kymmenen sattumanvaraista kohtaamista tavallisella lenkillä.

Tavallinen lenkki saa myös olla tavallinen lenkki. Koiran elämässä pitäisi olla tilaa liikkua, haistella, tutkia ympäristöä ja viettää aikaa ihmisen kanssa ilman, että jokainen horisonttiin ilmestyvä koira käynnistää uuden harjoituksen. Ohituksia harjoitellaan lopulta siksi, että yhteinen elämä helpottuisi – elämän ei pitäisi alkaa pyöriä ohitusten harjoittelemisen ympärillä.

Ohitus ei ala silloin, kun toinen koira tulee näkyviin

Ohitusharjoittelu keskittyy ymmärrettävästi siihen hetkeen, jolloin toinen koira tulee näkyviin. Silloin otetaan etäisyyttä, aloitetaan harjoitus ja palkitaan koiraa. Mutta koira ei saavu ohitukseen tyhjästä. Sillä on takanaan loppu päivä ja siihenastinen lenkki.

Se on ehkä jo kohdannut kaksi koiraa, säikähtänyt pyöräilijää, kiihtynyt pihasta lähtiessä tai viettänyt suuren osan lenkistä ympäristöä tarkkaillen. Toisena päivänä sama koira on nukkunut hyvin, päässyt rauhalliselle metsälenkille ja kohtaa vastaantulijan aivan erilaisesta lähtötilanteesta.

Siksi saman koiran kanssa sama harjoitus, samalla etäisyydellä ja samanlaisesta vastaantulijasta voi yhtenä päivänä onnistua helposti ja toisena päivänä ei lainkaan. Tämä ei välttämättä kerro siitä, että harjoittelussa olisi otettu takapakkia tai että koira “osaisi kyllä mutta päättäisi olla tekemättä”. Se kertoo siitä, ettei ohitustilannetta voi täysin irrottaa kaikesta siitä, mitä ennen sitä on tapahtunut.

Jos koiran sietokyky on jo valmiiksi vähissä, huomio kiinnittyy helposti väärään asiaan. Yritämme saada juuri sen yhden ohituksen onnistumaan paremmin: kasvatamme etäisyyttä, tarjoamme parempaa palkkiota tai yritämme saada koiran huomion itseemme. Joskus olennaisempaa olisi kysyä, miksi koiran oli alun perin näin vaikea kohdata tämä tilanne.

Tämä on myös yksi syy siihen, miksi ohitusongelman ratkaisu voi löytyä yllättävän kaukaa itse ohituksesta. Lenkkien ympäristö, niiden pituus ja sisältö, mahdollisuus palautua, koiran muu arki ja sille kasautuvien vaikeiden tilanteiden määrä voivat kaikki olla asioita, joita kannattaa tarkastella. Ympäristön ja tilanteiden hallintaa pidetään käyttäytymisongelmien hoidossa tärkeänä juuri siksi, ettei koiraa jatkuvasti altisteta tilanteille, joista sen on vaikea selvitä.

Tämä ei tarkoita, että jokainen räyhähdys pitäisi selittää stressillä tai että ratkaisu olisi aina vähentää tekemistä. Tarkoitus on laajentaa katsetta: jos ohitusharjoitus ei auta, ongelma ei välttämättä ole itse harjoituksessa eikä sen toistojen määrässä.

Joskus meidän pitää harjoitella ohituksia. Joskus meidän pitää muuttaa sitä, millaisessa tilanteessa koira niihin saapuu.

Kouluttajan pitäisi pystyä kertomaan, miksi tätä harjoitusta tehdään

Kun ohitukset ovat vaikeita, on täysin ymmärrettävää haluta kouluttajalta konkreettinen harjoitus. Usein juuri sitä myös saadaan: tee LATia, palkitse kontaktista, kasvata etäisyyttä, syötä ohituksen ajan tai opeta koiralle jokin vaihtoehtoinen tapa toimia.

Minusta harjoituksen antaminen ei kuitenkaan vielä riitä, vaan kouluttajan pitäisi pystyä kertomaan, miksi juuri tätä harjoitusta tehdään juuri tämän koiran kanssa. Mitä koiran käyttäytymisen taustalla ajatellaan olevan? Mihin harjoituksella yritetään vaikuttaa? Ja millaista muutosta odotamme näkevämme, jos harjoittelu toimii?

Tämä on erityisen tärkeää silloin, kun edistystä ei tapahdu. Jos samaa harjoitusta on tehty kuukausia ja vastaukseksi saa vain kehotuksen jatkaa sinnikkäästi, kannattaa kysyä, mihin oletukseen harjoittelu perustuu. Lisää toistoja kannattaa tehdä silloin, kun on syytä ajatella niiden vievän koiraa haluttuun suuntaan. Toistaminen itsessään ei tee harjoituksesta oikeaa.

Kouluttajalta voi aivan hyvin kysyä esimerkiksi:

• Miksi koirani mielestäsi reagoi näin?
• Mitä tällä harjoituksella yritämme muuttaa?
• Miksi juuri tämän harjoituksen pitäisi vaikuttaa siihen?
• Mistä tunnistamme edistymisen – muutenkin kuin siitä, ettei koira hauku?
• Kuinka kauan tätä kannattaa kokeilla ennen kuin arvioimme suunnitelman uudelleen?
• Mitä teemme, jos harjoitus ei auta?

Kouluttajan ei tarvitse tietää kaikkea varmasti. Käyttäytymisen syytä ei aina voida päätellä yksiselitteisesti, eikä koiran kokemusta voida mitata suoraan. Minusta hyvä vastaus voikin olla: en voi tietää tätä varmasti, mutta tämän perusteella epäilen tätä, ja siksi kokeilemme tätä.

Oleellista on, että harjoittelun taustalla on ajatus, jota voidaan myös arvioida uudelleen.

Jos epäilemme koiran pelkäävän, meidän pitäisi pystyä kertomaan, miten harjoittelun ajatellaan lisäävän sen turvallisuuden tunnetta. Jos pidämme ongelmaa turhautumisena, pitäisi olla perusteltavissa, miten harjoitus auttaa juuri siinä. Jos ajattelemme koiran olevan liian kuormittunut, ratkaisu ei ehkä olekaan uusi ohitusharjoitus.

Koulutussuunnitelma on parhaimmillaan hypoteesi: ajattelemme koiran käyttäytyvän tästä syystä, joten kokeilemme tätä ja katsomme, tapahtuuko odottamamme muutos.

Jos muutosta ei tapahdu, koira ei ole epäonnistunut harjoituksessa. Silloin meidän ihmisten tehtävä on pysähtyä miettimään, oliko oletuksemme oikea ja pitäisikö suunnitelmaa muuttaa.

Tyytyväinen lenkkikaveri – kun haluat ymmärtää, miksi juuri sinun koirasi reagoi

Tyytyväinen lenkkikaveri -kurssilla emme lähde siitä, että kaikille ohituksissa reagoiville koirille opetetaan sama ohitustekniikka. Ensin pitää ymmärtää, mitä juuri oman koiran käyttäytymisen taustalla tapahtuu.

On eri asia harjoitella koiran kanssa, joka pelkää vastaantulijoita, kuin koiran kanssa, joka haluaisi päästä niiden luo ja turhautuu hihnassa. Joskus huomio täytyy siirtää yksittäisistä ohituksista koko lenkkiin, koiran vireeseen, kuormitukseen ja palautumiseen. Joskus taas tärkeää on rakentaa koiralle enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa tilanteeseen ja kertoa ihmiselle, mitä se tarvitsee.

Siksi kurssilla harjoituksen rinnalla kulkee aina kysymys: mitä tällä yritämme saada aikaan juuri tämän koiran kohdalla?

Tavoitteena ei ole mahdollisimman hyvännäköinen ohitus eikä se, ettei koira enää koskaan reagoisi. Tavoitteena on, että lenkkeily muuttuisi vähitellen koiralle ja ihmiselle helpommaksi ja että ihmisellä olisi paremmat valmiudet ymmärtää, milloin kannattaa harjoitella, milloin auttaa koiraa tilanteesta pois ja milloin koko ongelmaa kannattaa lähestyä aivan toisesta suunnasta.

Jos olet jo kokeillut ohitusharjoituksia, mutta edistystä ei tapahdu, ratkaisu ei välttämättä ole vielä yksi uusi harjoitus. Voi olla aika kysyä, miksi nykyiset eivät ole auttaneet.

→ Tutustu Tyytyväinen lenkkikaveri -verkkokurssiin

Hyvän lenkin jäljillä – katso lenkkiä vähän tarkemmin

Koira vetää, räyhää ohituksissa, jumittaa tai puree hihnaa. Huomio kiinnittyy helposti siihen hetkeen, jossa ongelma näkyy. Mutta siihen, mitä lenkillä tapahtuu, vaikuttaa moni muukin asia.

Hyvän lenkin jäljillä on maksuton materiaali, jonka avulla havainnoit kolmea lenkkiä oman koirasi kanssa. Tarkastelet, mitä tapahtuu ennen vaikeita hetkiä, mistä koirasi kiinnostuu, mikä sitä kuormittaa ja milloin yhteinen liikkuminen sujuu helpommin.

Tarkoituksena ei ole tehdä lenkistä harjoitusta, vaan auttaa sinua huomaamaan asioita, jotka tavallisella lenkillä jäävät helposti huomaamatta.

Saat materiaalin sähköpostiisi maksutta.

Usein kysyttyä koiran ohitusharjoittelusta

Lue lisää koiran hihnakäytöksestä

• Koiran hihnakäytös – miksi koira vetää, haukkuu tai kiihtyy lenkillä?
• Miksi koira vetää hihnassa?
• Koira kiihtyy lenkillä – miksi pelkkä rauhoittumisen odottaminen ei yleensä ratkaise ongelmaa?
• Haistelu lenkillä – kuinka paljon koiran kannattaa saada haistella?
• Vuoropuhelu koiran kanssa lenkillä – miksi yhteistyö toimii paremmin kuin jatkuva hallinta?
• Koiran ohitukset – ihmiselle ohitus, koiralle kohtaaminen
• Koira ei osaa ohittaa – miksi ohitusharjoittelu ei auta?
• Koira rähjää remmissä – miksi ja miten sitä voi auttaa?
• Reaktiivinen koira
• Koira pelkää lenkillä eikä halua ulos
• Demonikohtaus – kun koira hyppii ja puree hihnaa lenkillä
• Koiranpentu puree hihnaa – mitä pentu yrittää kertoa?
• Miten palkita koiraa lenkillä? Näin rakennat yhteistyötä ja motivaatiota