Koiran omaehtoinen käsittely – hoitotoimet yhteistyössä koiran kanssa

Koiran käsittelyä on perinteisesti harjoiteltu siitä näkökulmasta, että koira oppisi hyväksymään sille tehtävät asiat. Sen pitäisi antaa leikata kynnet, tutkia korvat ja hampaat, harjata turkki, laittaa silmätipat ja käsitellä tassuja. Eläinlääkärissä sen pitäisi pysyä paikallaan tutkimuksen ja toimenpiteiden ajan.

Omaehtoinen käsittely muuttaa asetelmaa. Tavoitteena ei ole ainoastaan opettaa koiraa sietämään käsittelyä, vaan rakentaa tilanteeseen vuorovaikutusta: koiralla on mahdollisuus osallistua, vaikuttaa ja kertoa, miltä tilanne siitä tuntuu. Ihmisen tehtäväksi jää paitsi käsitellä koiraa myös huomata sen vastaukset ja reagoida niihin.

Tämä ei tarkoita, että koira saisi itse päättää, leikataanko sen kynnet tai annetaanko sille tarpeellinen lääke. Omaehtoisuus ei myöskään korvaa käsittelyyn totuttamista tai itse hoitotoimenpiteiden harjoittelua. Ajattelen sitä ennemmin rakenteena koiran ja ihmisen väliselle vuorovaikutukselle – yhtenä tärkeänä osana hyvää käsittelyharjoittelua.

Ajatus ei ole merkityksetön hyvinvoinnin kannalta. Eläinlääkärikäynteihin ja käsittelyyn liittyvä stressi on koirilla tavallista, ja tutkimuksissa käsittelytavan muuttaminen sekä koiran aktiivisempi osallistuminen ovat olleet yhteydessä vähäisempään stressiin. Vuonna 2023 julkaistussa tutkimuksessa mukautuvaa ja yhteistyöhön perustuvaa käsittelyä harjoitelleiden koirien fysiologinen stressi väheni toistuvien käyntien aikana enemmän kuin tavanomaisesti käsitellyillä koirilla. Saman tutkimuksen käyttäytymistä tarkastelevassa, vuonna 2024 julkaistussa osassa ryhmien välillä havaittiin eroja myös koirien stressikäyttäytymisessä.

Omaehtoisen käsittelyn kiinnostavin kysymys ei kuitenkaan ehkä ole se, miten koira saadaan yhteistyöhön. Kiinnostavampaa on kysyä, mitä tapahtuu, kun koiralle annetaan mahdollisuus vastata – ja sen vastaus todella vaikuttaa siihen, mitä ihminen tekee seuraavaksi.

Mitä koiran omaehtoinen käsittely tarkoittaa?

Omaehtoisessa käsittelyssä koira ei ole vain käsittelyn kohde, vaan aktiivinen osallistuja. Sillä on mahdollisuus omalla toiminnallaan vaikuttaa siihen, mitä tilanteessa tapahtuu. Kansainvälisessä kirjallisuudessa puhutaan esimerkiksi cooperative caresta ja collaborative caresta. Cooperative care -harjoitteluun liitetään tavallisesti positiivinen vahvistaminen, käsittelytaitojen asteittainen harjoittelu sekä koiran mahdollisuus osallistua tai poistua tilanteesta (Wess ym., 2022).

Yksi tunnetuimmista tavoista toteuttaa omaehtoisuutta on opettaa koiralle niin sanottu starttinappula. Koira voi esimerkiksi asettaa leukansa alustalle tai seistä tietyllä paikalla, ja käsittelyä tehdään niin kauan kuin koira ylläpitää tätä käyttäytymistä. Kun koira lopettaa sen, myös käsittely keskeytyy. Näin koiran käyttäytyminen ei ainoastaan kerro ihmiselle jotain, vaan sillä on konkreettinen vaikutus tilanteen etenemiseen (Wess ym., 2022).

Minusta starttinappula ei kuitenkaan ole omaehtoisen käsittelyn kiinnostavin asia. Paljon kiinnostavampaa on se, millainen suhde koiran toiminnan ja ihmisen toiminnan välille rakennetaan.

Koira viestii käsittelytilanteessa joka tapauksessa. Se voi siirtää painoaan, vetää tassunsa pois, kääntää päätään, lähestyä uudelleen, jäädä paikalleen tai poistua. Omaehtoisuuden kannalta ratkaisevaa ei ole vain se, huomaammeko nämä asiat, vaan se, muuttavatko ne omaa toimintaamme.

Tässä on mielestäni olennainen ero koiran kuuntelemisen ja koiran käyttäytymisen tarkkailemisen välillä. Jos huomaan koiran epäröivän mutta jatkan täsmälleen samalla tavalla, olen kyllä havainnut koiran viestin. En välttämättä ole vielä käynyt sen kanssa vuoropuhelua.

Mahdollisuus vaikuttaa omaan tilanteeseen liittyy laajempaan eläinten hyvinvoinnin käsitteeseen, toimijuuteen eli agencyyn. Hyvinvoinnissa ei ole kyse ainoastaan epämiellyttävien kokemusten vähentämisestä, vaan myös eläimen mahdollisuuksista tehdä valintoja ja vaikuttaa ympäristöönsä. Kontrollin ja ennakoitavuuden merkitystä eläinten hyvinvoinnille on tarkasteltu jo pitkään, ja mahdollisuus vaikuttaa omaan tilanteeseen on noussut yhä selvemmin osaksi nykyistä hyvinvointikeskustelua (Mellor ym., 2020).

Käsittelytilanteessa tämä voi näyttää hyvin pieneltä asialta: tassu siirtyy muutaman senttimetrin, pää nousee tai koira pitää tauon. Ihmiselle kyseessä voi olla sekunnin mittainen keskeytys. Koiralle merkityksellistä voi olla se, että sen oma toiminta sai jotain tapahtumaan.

Omaehtoisuus ei siis tarkoita vain sitä, että koiralta pyydetään lupa aloittaa. Se tarkoittaa vuorovaikutusta, joka jatkuu koko käsittelytilanteen ajan. Ja silloin päästään kysymykseen, joka on ollut oman käsittelyajatteluni ytimessä jo pitkään: jos kerran kysymme koiralta, olemmeko valmiita myös kuuntelemaan sen vastauksen?

Kysytään koiralta® – mutta kuunnellaanko vastausta?

Olen käyttänyt Kysytään koiralta® -ajatusta omaehtoisessa käsittelyssä jo pitkään. Sen ydin ei oikeastaan ole siinä, miten koiralta kysytään. Paljon kiinnostavampi kysymys on, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun koira vastaa. Kysymys menettää merkityksensä, jos kaikki vastaukset johtavat samaan lopputulokseen.

Voimme opettaa koiran asettamaan leukansa kädelle tai alustalle, menemään tiettyyn paikkaan tai ottamaan käsittelyä varten tietyn asennon. Tällaiset taidot voivat olla erittäin hyödyllisiä. Yksittäinen opetettu käyttäytyminen ei kuitenkaan vielä tee käsittelystä omaehtoista. Olennaisempaa on se, mitä koiran käyttäytymisestä seuraa.

Jos koira nostaa leukansa alustalta, siirtää tassunsa pois tai lähtee tilanteesta, muuttuuko jokin? Entä jos se palaa hetken kuluttua? Saako se kokeilla uudelleen? Voiko se vaikuttaa käsittelyn kestoon, etenemiseen tai vaikeuteen?

Tässä omaehtoisuus muuttuu tempusta vuorovaikutukseksi.

Eläimen mahdollisuutta vaikuttaa omaan tilanteeseensa voidaan tarkastella toimijuuden eli agencyn kautta. Toimijuus on noussut yhä vahvemmin osaksi eläinten hyvinvoinnin tarkastelua: hyvään elämään ei kuulu ainoastaan haitallisten kokemusten välttäminen, vaan myös mahdollisuuksia tehdä valintoja ja saada omalla toiminnalla aikaan itselle merkityksellisiä seurauksia (Mellor ym., 2020). Kontrollin ja ennakoitavuuden merkitys puolestaan tunnetaan eläinten stressitutkimuksesta jo paljon pidemmältä ajalta.

Tämä ei tarkoita, että koiralle pitäisi antaa rajaton päätösvalta kaikesta. Eläinlääkärin on joskus tehtävä tutkimus, lääke on annettava ja kynsi voi olla pakko hoitaa. Koiran vaikutusmahdollisuudet eivät ole kaikki tai ei mitään -kysymys. Myös välttämättömän toimenpiteen sisällä voidaan joskus antaa koiralle mahdollisuuksia ennakoida, osallistua ja vaikuttaa siihen, miten tilanne etenee.

Siksi en ajattele omaehtoisuutta lupana, joka kysytään kerran käsittelyn alussa. Vuorovaikutus ei pääty siihen hetkeen, kun koira sanoo kyllä. Koira vastaa ja kertoo koko ajan.

Joskus vastaus on selvä. Joskus se näkyy vain pienenä muutoksena koiran toiminnassa. Ja joskus huomaamme vasta harjoittelun aikana, että kysymys, jonka kuvittelimme esittävämme koiralle, olikin sille aivan liian vaikea.

Kysytään koiralta® ei siksi tarkoita minulle sitä, että koiralle opetetaan yksi oikea tapa vastata. Se tarkoittaa, että rakennamme tilanteen, jossa myös meidän on oltava valmiita muuttamaan omaa toimintaamme koiran vastauksen perusteella. Muuten emme oikeastaan kysyneet.

Kysytään koiralta® ei ole minulle uusi nimitys omaehtoiselle käsittelylle, vaan ajattelutapa, jota olen kehittänyt ja opettanut jo pitkään. Olen kouluttanut Kysytään koiralta® -omaehtoista käsittelyä koiranomistajille ja ammattilaisille eri puolilla Suomea jo 2010-luvulla. Vuosien aikana myös oma tapani jäsentää käsittelyharjoittelua on muuttunut ja tarkentunut – mutta yksi ajatus on pysynyt samana: jos koiralta kysytään, sen vastauksella täytyy olla merkitystä.

Starttinappula ei yksin tee käsittelystä omaehtoista

Koira voi antaa tassunsa kynsienleikkuuta varten, vaikka se inhoaisi kynsienleikkuuta. Moni koira on oppinut olemaan käsittelytilanteissa hyvin ”kiltti”. Se antaa tassun, pysyy paikallaan tai tulee pyydettäessä takaisin ihmisen luo. Tämä kertoo siitä, mitä koira on oppinut tekemään. Se ei vielä yksin kerro siitä, miltä käsittely koirasta tuntuu.

Sama ongelma voi koskea myös omaehtoiseen käsittelyyn opetettua starttinappulaa.

Koira voi oppia asettamaan leukansa alustalle tai menemään käsittelypaikalle, vaikka itse käsittely olisi sille edelleen epämiellyttävää. Ja jos tilanteessa on painetta, koira voi tehdä myös starttikäyttäytymisen paineen alla. Silloin helposti tulkitsemme opetetun käyttäytymisen vastaukseksi kysymykseen, joka on todellisuudessa paljon monimutkaisempi.

Starttinappula kertoo meille, että koira teki starttinappulan. Sen ympäriltä täytyy edelleen nähdä koko koira.

Omassa työssäni olen huomannut, että yksi tavallisimmista käsittelyharjoittelua vaikeuttavista asioista on aikapaine. Kynnet pitäisi saada leikattua, korvat puhdistettua tai turkki selvitettyä. Ihmisellä on ymmärrettävä tavoite, mutta tavoite alkaa helposti näkyä harjoittelun ilmapiirissä.

Koiraa odotetaan palaamaan harjoitukseen. Sitä houkutellaan vielä kerran yrittämään. Tauot alkavat tuntua harjoittelua hidastavilta asioilta. Ihminen huomaa ehkä itsekin ajattelevansa: anna nyt se tassu, niin saadaan tämä tehtyä.

Pahimmillaan starttinappula ei poista tätä painetta vaan siirtää sen uuteen paikkaan. Enää koiraa ei painosteta antamaan tassua, vaan sitä odotetaan palaamaan leukatukeen, menemään alustalle tai tarjoamaan muuta käyttäytymistä, jonka jälkeen ihminen saa jatkaa toimenpidettä.

Ulospäin harjoitus voi näyttää hienolta. Koira tarjoaa starttikäyttäytymisen itse. Mutta jos koko tilanteen ilmapiiri sanoo ”tee tämä, jotta pääsemme eteenpäin”, kannattaa pysähtyä katsomaan muutakin kuin nappulaa.

Siksi en halua rakentaa käsittelyharjoittelua pelkästään startti- ja stop-signaalien ympärille. Ne voivat olla erittäin hyödyllisiä osia vuorovaikutuksessa, mutta paljon tärkeämpänä pidän sitä, millaiseksi koira kokee koko tilanteen.

Minun tavoitteeni on tehdä harjoittelusta niin turvallista, helppoa ja mukavaa, että koiran suurin tehtävä ei ole jatkuvasti arvioida, pitääkö sen painaa jarrua.

Käsittelyharjoittelun pitäisi voida olla aivan yhtä rentoa ja iloista kuin temppujen harjoittelun. Siinä saa kokeilla, onnistua, tehdä jotain aivan muuta, pitää taukoa ja lopettaa kesken. Jos tänään ei päästä pidemmälle, mitään katastrofia ei tapahtunut.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki oikean elämän hoitotoimenpiteet voisivat odottaa. Jos kynsi on hoidettava tänään, se voidaan joutua hoitamaan. Silloin on kuitenkin hyödyllistä erottaa toisistaan välttämättömän asian hoitaminen ja harjoittelu. Harjoittelun ei pitäisi jatkuvasti kantaa harteillaan seuraavan pakollisen toimenpiteen määräaikaa.

Omaehtoisen käsittelyn tavoite ei lopulta ole saada koiraa painamaan oikeita nappuloita oikeaan aikaan. Starttinappula on vain yksi tapa rakentaa keskustelua.

Paljon suurempi tavoite on rakentaa käsittelytilanteeseen niin paljon turvallisuuden tunnetta, luottamusta ja aitoa yhteistyötä, ettei koko keskustelun tarvitse pyöriä nappuloiden ympärillä.

Omaehtoisuus on vuorovaikutuksen rakenne – ei koko harjoitus

Omaehtoisesta käsittelystä puhuttaessa huomio kiinnittyy helposti siihen, saako koira aloittaa tai keskeyttää käsittelyn. Tämä on tärkeää, mutta samalla voi syntyä vaikutelma, että omaehtoisuus itsessään ratkaisisi käsittelyyn liittyvät vaikeudet.

Ajattelen omaehtoisuutta hieman toisin: se on ennen kaikkea rakenne koiran ja ihmisen väliselle vuorovaikutukselle. Sen avulla koiralla on mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä tilanteessa tapahtuu, ja ihmisellä puolestaan mahdollisuus huomata koiran vastaus ja toimia sen perusteella. Se ei kuitenkaan poista tarvetta harjoitella itse käsittelyä.

Kynsien leikkaaminen, turkinhoito, korvien tutkiminen tai eläinlääkärin toimenpiteet sisältävät paljon asioita, jotka voivat olla koiralle uusia, outoja tai epämiellyttäviä. Näihin voidaan ja kannattaa totutella myös erikseen. Koiran ei tarvitse opetella samalla kertaa sekä itse toimenpidettä että kaikkia siihen liittyvän vuorovaikutuksen taitoja.

Tämä korostuu erityisesti silloin, kun käsittely on jo valmiiksi vaikeaa. Yhteen harjoitustilanteeseen voi huomaamatta kasautua monta asiaa: koiran pitäisi ymmärtää, mitä siltä odotetaan, seurata vuorovaikutusta ihmisen kanssa ja samalla selviytyä itse käsittelystä. Jos harjoitus ei onnistu, voi olla vaikea tietää, mikä kokonaisuudessa oli koiralle liikaa.

Siksi omaehtoisuus ei tarkoita sitä, että kaikki käsittelyharjoittelu pitäisi tehdä omaehtoisena käsittelytilanteena. Vuorovaikutus on yksi osa käsittelyharjoittelua, ei korvike kaikelle muulle harjoittelulle.

Tämä ajatus on tärkeä myös tutkimuksen kannalta. Cooperative care -harjoittelua koskeva tutkimus on vielä melko vähäistä, eivätkä tulokset ole kaikilta osin yksiselitteisiä. Wessin ym. (2022) tutkimuksessa yhteistyöhön perustuvien käsittelytaitojen harjoittelu ei esimerkiksi siirtynyt ongelmattomasti varsinaiseen eläinlääkärintarkastukseen. Tämä muistuttaa siitä, että yksittäisen yhteistyötavan oppiminen ja kokonaisesta käsittelytilanteesta selviytyminen eivät ole sama asia.

Hyvä käsittelyharjoittelu rakentuu useista taidoista ja kokemuksista, jotka voidaan lopulta tuoda yhteen. Kun itse käsittely on koiralle tutumpaa ja vuorovaikutuksen pelisäännöt selkeämpiä, koiran ei tarvitse ratkaista kaikkea samalla kertaa. Silloin omaehtoisuus voi tehdä sen, missä se on parhaimmillaan: antaa koiralle äänen käsittelytilanteessa.

Entä jos koira sanoo ei?

Omaehtoisuudesta on helppo pitää silloin, kun koira vastaa kyllä. Koira tulee käsittelypaikalle, tarjoaa harjoitellun käyttäytymisen ja antaa jatkaa. Paljon kiinnostavampi hetki tulee silloin, kun koira ei haluakaan jatkaa. Se vetää tassunsa pois, nostaa päänsä, vaihtaa asentoa, lähtee paikalta tai jää miettimään. Minusta juuri tässä kohdassa nähdään, mitä omaehtoisuus käytännössä tarkoittaa.

Omassa käsittelyharjoittelussani lähden liikkeelle lopettamisesta ennen aloittamista. Opetan koiralle ensin, miten se voi päättää tilanteen, ja haluan, että sillä on tähän useampi kuin yksi vaihtoehto. Ajatus on tärkeä: koiran ei pitäisi joutua löytämään yhtä täsmälleen oikeaa käyttäytymistä saadakseen tauon. Mitä helpompaa koiran on vaikuttaa tilanteeseen, sitä vähemmän sen tarvitsee ponnistella tullakseen kuulluksi.

Koira viestii tietenkin myös ilman mitään sille erikseen opetettuja merkkejä. Käsittelytilanteissa stressiin tai epämukavuuteen voivat liittyä esimerkiksi pään kääntäminen pois, kehon jännittyminen, vetäytyminen ja pyrkiminen pois tilanteesta (Mariti ym., 2017; Stellato ym., 2019). Yksittäisestä eleestä ei kuitenkaan kannata päätellä varmasti, mitä koira tuntee. Kiinnostavampaa on katsoa kokonaisuutta ja ennen kaikkea muutosta: mitä koirassa tapahtui sen jälkeen, kun minä tein jotakin?

Jos kosketan tassua ja koira vetää sen pois, ensimmäisen kysymyksen ei tarvitse olla, miten saan tassun takaisin. Paljon hyödyllisempi kysymys on, miksi tilanne muuttui vaikeaksi juuri tässä kohdassa. Ei-vastaus voi kertoa liian suuresta harppauksesta, epävarmuudesta, epämukavuudesta tai siitä, ettei koira vielä ymmärrä, mitä tilanteessa tapahtuu. Jos aiemmin ongelmaton käsittely muuttuu äkillisesti vaikeaksi tai koira alkaa suojella tiettyä kehonosaa, on tärkeää pitää mielessä myös kivun mahdollisuus (Mills ym., 2020).

Jokaista ei-vastausta ei silti tarvitse analysoida puhki. Joskus voidaan vain todeta: okei, ei nyt. Koiran ei tarvitse perustella meille, miksi se haluaa tauon, ennen kuin voimme antaa sen.

Tässä käsittelyharjoittelu voisi mielestäni ottaa paljon oppia tavallisesta temppujen opettamisesta. Jos koira ei tänään innostu jostakin harjoituksesta, voimme helpottaa, tehdä jotain muuta tai lopettaa. Käsittelyssä panokset tuntuvat suuremmilta, ja siksi sama rentous katoaa helposti. Juuri silloin voi käydä niin, että alamme huomaamattamme vaatia koiralta yhä selvempää viestiä ennen kuin reagoimme siihen.

Turvallisuuden tunne ei tarkoita sitä, ettei koira koskaan kohtaisi mitään hankalaa tai epämiellyttävää. Se voi rakentua myös kokemuksesta, että hankalassa kohdassa ei tarvitse taistella päästäkseen tilanteesta pois. Koira tekee jotain pientä, ihminen huomaa sen ja tilanne muuttuu. Vähitellen koira voi oppia, että sen oma toiminta toimii.

Siksi pidän tärkeämpänä opettaa ensin ulospääsy kuin sisäänpääsy. Kun koira tietää, ettei se jää tilanteeseen jumiin, myös mukaan tuleminen saa aivan toisen merkityksen.

Kun koiran pienetkin vastaukset riittävät, sen ei tarvitse opetella huutamaan.

Turvallisuuden tunne on tärkeämpi kuin täydellinen suoritus

Omaehtoisessa käsittelyssä huomio kiinnittyy helposti siihen, mitä koira tekee. Tarjoaako se starttikäyttäytymisen, pysyykö se paikallaan ja osaako se keskeyttää tilanteen? Minusta vielä tärkeämpää on kysyä, millaiseksi koira kokee koko tilanteen.

Turvallisuus ei tarkoita vain sitä, ettei koiralle satu mitään. Sitä voi ajatella ainakin fyysisenä, sosiaalisena ja psyykkisenä turvallisuutena. Nämä kietoutuvat käsittelytilanteessa tiiviisti toisiinsa.

Fyysinen turvallisuus tarkoittaa tietenkin sitä, ettei käsittely aiheuta tarpeetonta kipua tai vahinkoa ja että koiran kehoa käsitellään tavalla, johon se pystyy. Jos jokin kosketus tai asento sattuu, mikään määrä makupaloja tai hienoja starttinappuloita ei poista itse ongelmaa. Käsittelyn äkillinen vaikeutuminen tai tietyn kehonosan suojeleminen onkin aina syy pitää mielessä myös kipu ja muut terveydelliset syyt (Mills ym., 2020).

Sosiaalinen turvallisuus liittyy vuorovaikutukseen. Käsittelytilanteessa koira on riippuvainen ihmisestä: siitä, huomaammeko sen viestit ja mitä teemme niiden perusteella. Koira voi vähitellen oppia, että pään kääntäminen, tassun siirtäminen, tauon ottaminen tai muu pieni vastaus riittää muuttamaan ihmisen toimintaa. Sen ei tarvitse kasvattaa viestinsä voimakkuutta tullakseen kuulluksi.

Psyykkiseen turvallisuuteen liittyvät puolestaan esimerkiksi ennakoitavuus ja hallinnan tunne. Koira pystyy paremmin ennakoimaan, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja sen omalla toiminnalla on vaikutusta tapahtumien kulkuun. Kontrollin ja ennakoitavuuden yhteys stressiin tunnetaan eläinten hyvinvointitutkimuksessa pitkältä ajalta, ja mahdollisuus toimijuuteen ja itselle merkityksellisiin valintoihin nähdään nykyisin olennaisena osana eläimen hyvää hyvinvointia (Mellor ym., 2020).

Näistä suuri osa on lopulta ihmisen vastuulla.

Jos haluan koiran luottavan minuun käsittelytilanteessa, minun täytyy toimia johdonmukaisesti. Jos koiran tietty vastaus tarkoitti eilen taukoa, sen pitäisi tarkoittaa sitä myös tänään. En voi vaihtaa sääntöjä kesken kaiken siksi, että juuri tänään minulla on kiire saada kynnet leikattua.

En myöskään voi vaihtaa strategiaa heti, kun koira ei tee sitä mitä toivoin. Jos koira vetäytyy, en ensin anna sille tilaa ja hetken päästä ala houkutella, maanittella tai keksiä uutta keinoa saada sitä takaisin. Ihmiselle nämä voivat tuntua erilaisilta koulutusratkaisuilta. Koiran näkökulmasta yhteinen nimittäjä voi olla yksinkertaisempi: ihminen yrittää edelleen saada minut tekemään tämän.

Johdonmukaisuus tekee ihmisestä ennakoitavan.

Ja ehkä kaikkein yksinkertaisin sääntö on samalla vaikein: kuuntele ja tottele koiraa.

Jos olemme opettaneet koiralle, että tietty käyttäytyminen tarkoittaa taukoa, meidän tehtävämme on pitää siitä sopimuksesta kiinni. Jos koira kertoo tarvitsevansa etäisyyttä, ensimmäisen tehtävämme ei tarvitse olla saada sitä takaisin. Omaehtoisuudessa koira ei ole ainoa osapuoli, jonka pitäisi oppia vastaamaan oikein.

Myös meidän täytyy harjoitella.

Turvallisuuden tunnetta ei kuitenkaan rakenneta yhdessä harjoituksessa. Luottamus vaatii aikaa ja ennen kaikkea kokemushistoriaa. Yksi onnistunut käsittelykerta on yksi kokemus. Kun samankaltaisia kokemuksia kertyy uudelleen ja uudelleen, koira voi vähitellen alkaa ennakoida, mitä ihmisen kanssa tapahtuu myös silloin, kun tilanne muuttuu vaikeaksi.

Siksi aikaa ei kannata ajatella käsittelyharjoittelussa vain harjoituksen kestona. Aika on myös yksi harjoittelun välineistä.

Luottamusta ei voi päättää syntyneeksi eikä turvallisuuden tunnetta voi kiirehtiä valmiiksi. Ihminen voi ainoastaan toimia kerta toisensa jälkeen tavalla, jonka perusteella koiran kannattaa alkaa luottaa häneen.

Tämä muuttaa myös onnistumisen mittaria. Joskus onnistunut käsittelyharjoitus voi olla se, ettei yhtäkään kynttä leikattu. Koira tuli mukaan, kokeili, huomasi voivansa lähteä ja sai huomata, että ihminen piti lupauksensa.

Ehkä tärkein asia, jonka koira silloin oppi, ei liittynyt kynsiin lainkaan.

Se oppi jotakin siitä, voiko tähän ihmiseen luottaa silloin, kun tilanne muuttuu vaikeaksi.

Miten omaehtoista käsittelyä harjoitellaan?

Omaehtoisen käsittelyn harjoittelu ei ala kynsisaksista, korvatipoista tai siitä toimenpiteestä, joka pitäisi saada tehdyksi. Minusta hyvä lähtökohta on paljon yksinkertaisempi: koiran pitäisi ensin saada kokemuksia siitä, millaiset säännöt tässä vuorovaikutuksessa ovat.

Itse opetan ensimmäiseksi sen, miten koira voi päättää tilanteen. Haluan myös, että vaihtoehtoja on useampia. Tarkoituksena ei ole rakentaa koiralle yhtä oikeaa poistumisnappulaa, jonka se joutuu muistamaan vaikeassa tilanteessa, vaan tehdä vaikuttamisesta helppoa. Kun koiran toiminta kertoo, että nyt riittää, ihmisen tehtävä on vastata siihen johdonmukaisesti.

Vastaavasti käsittelyyn voidaan rakentaa tapa, jolla koira ilmaisee olevansa valmis jatkamaan. Se voi olla esimerkiksi leukatuki tai muu tilanteeseen sopiva käyttäytyminen. Tärkeämpää kuin itse starttikäyttäytyminen on kuitenkin se, että sen merkitys pysyy koiralle ymmärrettävänä. Koira tekee jotain, ihminen vastaa siihen ja koira saa kokemuksen oman toimintansa seurauksista.

Varsinaista käsittelyä kannattaa harjoitella riittävän helppona. Jos tavoitteena on esimerkiksi kynsien leikkaaminen, harjoittelun ei tarvitse joka kerta päättyä kynnen leikkaamiseen. Koiralle voidaan rakentaa hyviä kokemuksia käsittelystä myös ilman, että varsinaista hoitotoimenpidettä tehdään loppuun asti. Tutkimuksissa asteittainen totuttaminen ja palkkioihin perustuva harjoittelu ovat vähentäneet koirien pelkoon liittyvää käyttäytymistä eläinlääkärikontekstissa, mutta harjoiteltujen taitojen siirtyminen varsinaiseen tutkimustilanteeseen ei ole aina ollut suoraviivaista (Wess ym., 2022).

Tämä on yksi syy siihen, miksi en ajattele omaehtoista käsittelyä yhtenä harjoituksena. Vuorovaikutus, itse käsittely ja lopullinen hoitotilanne ovat kokonaisuus, mutta kaikkea ei tarvitse opetella yhtä aikaa. Jos koiralla on jo vaikeuksia kynsienleikkuussa, sen ei tarvitse ratkaista kaikkia tilanteeseen liittyviä ongelmia yhdellä kertaa.

Harjoituksen aikana kannattaa seurata muutakin kuin sitä, tekeekö koira sen mitä toivomme. Palaako koira oma-aloitteisesti mukaan? Muuttuuko sen liikkuminen tai olemus? Alkaako jokin vaihe saada sen epäröimään? Entä mitä tapahtuu tauon jälkeen? Tällaiset muutokset voivat kertoa enemmän harjoituksen vaikeustasosta kuin se, onnistuiko lopullinen suoritus.

Ja ennen kaikkea harjoittelun pitäisi tuntua harjoittelulta.

Siinä saa olla ruokaa, leikkiä, liikettä, onnistumisia, taukoja ja myös täysin hyödyttömältä näyttävää hauskanpitoa. Jos koira tekee jotain muuta kuin kuvittelimme, kaikkea ei tarvitse heti palauttaa ruotuun. Käsittelyharjoituksen ei tarvitse näyttää vakavalta hoitotoimenpiteeltä ollakseen hyödyllinen.

Tämä on tärkeää myös siksi, että käsittelyyn liittyvä tavoite vetää ihmistä helposti kohti lopputulosta. Kun kynnet pitäisi saada leikattua, alamme mitata etenemistä leikattujen kynsien määrällä. Harjoitteluvaiheessa hyödyllisempi mittari voi olla aivan toinen: onko koiran helpompi olla tässä tilanteessa kuin aikaisemmin? Jos vastaus on kyllä, olemme jo harjoitelleet jotakin hyvin olennaista.

Entä kun hoitotoimenpide on pakko tehdä?

Omaehtoisuudesta puhuttaessa vastaan tulee väistämättä raja: kaikki koiralle tehtävät asiat eivät voi olla vapaaehtoisia. Jos koira tarvitsee tutkimuksen, verikokeen, haavan hoitoa tai muun välttämättömän toimenpiteen, sitä ei aina voida siirtää siihen asti, että koira olisi harjoittelemalla valmis osallistumaan siihen.

Tämä ei mielestäni ole ristiriidassa omaehtoisen käsittelyn kanssa. Päinvastoin. Koiran hyvinvoinnin kannalta olennaista on tunnistaa, milloin olemme harjoittelemassa ja milloin kyseessä on välttämätön hoitotoimenpide, joka täytyy saada tehdyksi.

Huonoin vaihtoehto on usein näiden kahden välimuoto: yritetään ensin selvitä väkisin ja turvaudutaan rauhoitukseen vasta sitten, kun koira on jo joutunut taistelemaan vastaan.

Jos tiedetään etukäteen, että koira pelkää voimakkaasti eläinlääkärissä tai että tietty toimenpide on sille erittäin vaikea, rauhoittavaa tai ahdistusta lievittävää lääkitystä kannattaa suunnitella eläinlääkärin kanssa jo ennen käyntiä. Pelkääville koirille voidaan käyttää esimerkiksi ennen vastaanottoa annettavaa lääkitystä, ja tarvittaessa vastaanotolla voidaan käyttää syvempää sedaatiota tai anestesiaa. Eläinlääketieteellisissä suosituksissa lääkityksen tarkoituksena on nimenomaan vähentää pelkoa ja stressiä sekä mahdollistaa tarvittava tutkimus ja hoito turvallisemmin (AAHA, 2015; AAHA, 2019).

Rauhoittamista ei siis kannata ajatella viimeisenä keinona, johon turvaudutaan vasta kaiken muun epäonnistuttua.

Jos koiran tiedetään pelkäävän, ennalta suunniteltu lääkitys tai sedaatio voi olla koiran kannalta huomattavasti parempi ensimmäinen suunnitelma kuin fyysinen pakottaminen. AAHA:n ohjeissa tunnetusti pelokkaille ja ahdistuneille koirille suositellaan ennakkosuunnitelmaa, johon voi kuulua ennen käyntiä annettava ahdistusta lievittävä lääkitys tai sedaatio. Jos koiran pelko kasvaa vastaanotolla liialliseksi, yhtenä vaihtoehtona on myös keskeyttää ja sopia uusi käynti lääkityksen kanssa (AAHA, 2019).

Tässä ajoituksella on merkitystä. Voimakkaasti pelkäävä koira voi vastaanotolla nopeasti siirtyä tilanteeseen, jossa se yrittää aktiivisesti päästä pois tai puolustautua. Lääkityksen onnistumisen kannalta on edullisempaa, että se annetaan ennen kuin koiran stressi ja vireystila ovat ehtineet nousta voimakkaasti. Jos ensin kokeillaan useita toimimattomia käsittelykeinoja ja koiran pelko samalla kasvaa, myöhemmin annettava lääkitys voi olla vaikeampi toteuttaa ja sen teho voi jäädä huonommaksi (Hammerle ym., 2015).

Tällä on merkitystä myös tulevien käyntien kannalta. Eläin oppii jokaisesta kokemuksesta. Vastaanottokäynti, jossa koira joutuu ensin puolustautumaan useaa ihmistä vastaan ja rauhoitetaan vasta sen jälkeen, ei ole vain tämän päivän ongelma. Kokemus voi vaikuttaa siihen, mitä koira ennakoi seuraavalla kerralla vastaanotolle tullessaan (Hammerle ym., 2015).

Ammattilaisen osaamiseen pitäisi siksi kuulua myös sen tunnistaminen, milloin ei kannata yrittää enempää. Koiran fyysinen hallitseminen ei muutu hyväksi käsittelyksi sillä perusteella, että sen tekee ammattilainen. Jos tutkimus ei ole kiireellinen, joskus paras ratkaisu on keskeyttää, tehdä seuraavaa käyntiä varten parempi suunnitelma ja käyttää tarvittaessa eläinlääkärin määräämää ennakkolääkitystä. Jos toimenpide on tehtävä heti, riittävä lääkitys, kivunlievitys, sedaatio tai anestesia voi olla koiran hyvinvoinnin kannalta perusteltu tapa mahdollistaa se. Tämäkin on koiran kuuntelemista.

Omaehtoisen käsittelyn tarkoitus ei ole luvata koiralle, ettei sille koskaan tehdä mitään vastoin sen tahtoa. Sellaista lupausta emme pysty pitämään. Voimme kuitenkin luvata, ettemme käytä pakottamista harjoittelun korvikkeena. Kun tiedämme, ettei koira pysty tilanteeseen, meidän vastuullamme on muuttaa suunnitelmaa – ei vaatia koiraa kestämään enemmän.

Käsittelyongelman taustalla voi olla kipu

Kun koira ei anna koskea tassuun, väistää harjaa tai alkaa vastustaa käsittelyä, tilannetta tarkastellaan helposti koulutusongelmana. Miten koira saataisiin hyväksymään käsittely? Millainen harjoitus auttaisi? Millä koira kannattaisi palkita?

Joskus tärkeämpi kysymys on kuitenkin: miksi koira ei halua, että siihen kosketaan?

Kipu voi näkyä käyttäytymisen muutoksina jo ennen kuin koira ontuu tai osoittaa muuta ihmiselle ilmeistä kipukäyttäytymistä. Kivun yhteydessä voidaan nähdä esimerkiksi kosketuksen välttelyä, tietyn kehonosan suojelemista, levottomuutta, aggressiivista käyttäytymistä tai muutoksia koiran tavassa liikkua ja toimia. Käyttäytymisongelmien ja kivun yhteys onkin tärkeää huomioida silloin, kun koiran käyttäytyminen muuttuu tai käsittelyyn liittyvä ongelma ilmestyy yllättäen (Mills ym., 2020).

Kipu ei kuitenkaan ole asia, joka pitäisi huomioida vasta silloin, kun koira puree. Jos aiemmin ongelmaton tassujen käsittely alkaa yhtäkkiä aiheuttaa jalan vetämistä pois, koira ei enää halua hypätä hoitopöydälle tai tietyn alueen harjaaminen muuttuu vaikeaksi, koiran terveydentila kannattaa selvittää ennen kuin ongelmaa lähdetään ratkaisemaan lisäämällä harjoittelua.

Omaehtoisuudella on tässä kiinnostava sivuvaikutus: kun koiralla todella on mahdollisuus vaikuttaa käsittelyyn, saatamme saada siitä enemmän tietoa. Jos koiran tassu on aina pidetty paikallaan kynsienleikkuun ajan, emme välttämättä tiedä, missä vaiheessa käsittely muuttui sille epämiellyttäväksi. Kun koira saa liikuttaa tassuaan ja keskeyttää tilanteen, muutokset sen käyttäytymisessä voivat tulla näkyviksi aikaisemmin.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että jokainen tassun vetäminen pois kertoo kivusta. Koira voi väistää kosketusta lukemattomista syistä. Omaehtoisuus ei ole diagnostinen menetelmä eikä koiran käyttäytymisestä voi päätellä sairauden syytä.

Mutta se antaa meille mahdollisuuden kuunnella.

Ja joskus koira kertoo jotakin, mitä emme olisi muuten huomanneet.

Omaehtoinen käsittely ei tarkoita täydellistä vapaaehtoisuutta

Omaehtoiseen käsittelyyn liitetään toisinaan sana suostumus. Englanninkielisessä keskustelussa käytetään esimerkiksi käsitteitä consent-based handling ja cooperative care. Suostumus on kuitenkin eläinten kohdalla hieman hankala sana, jos sillä tarkoitetaan samaa asiaa kuin ihmisten tietoon perustuvalla suostumuksella.

Koira ei voi arvioida hoitotoimenpiteen lääketieteellisiä hyötyjä ja haittoja tai päättää, tarvitseeko tulehtunut korva hoitoa. Vastuu koiran terveydestä ja hyvinvoinnista säilyy ihmisellä.

Siksi pidän itse hyödyllisempänä puhua vaikutusmahdollisuuksista, toimijuudesta ja vuorovaikutuksesta.

Koiran ei tarvitse saada päättää kaikesta, jotta sillä voisi olla enemmän vaikutusvaltaa johonkin. Voimme antaa sen vaikuttaa asentoon, taukoihin, etenemisnopeuteen tai siihen, milloin harjoittelua jatketaan. Ja silloin kun valinnanvaraa ei ole, voimme yrittää tehdä tilanteesta mahdollisimman ennakoitavan ja käyttää tarvittaessa lääkitystä tai sedaatiota sen sijaan, että vaatisimme koiraa selviytymään tilanteesta omin voimin.

Tämä tekee omaehtoisuudesta minusta myös käytännöllisemmän ajatuksen. Sen ei tarvitse toteutua täydellisesti ollakseen arvokasta. Jokainen todellinen mahdollisuus vaikuttaa on enemmän kuin ei mahdollisuutta lainkaan.

Mutta tässä on yksi tärkeä ehto: mahdollisuuden täytyy olla todellinen. Jos koira saa teoriassa keskeyttää, mutta sitä houkutellaan välittömästi takaisin, jos tauosta seuraa painostusta tai jos sääntö muuttuu silloin, kun ihmisellä on kiire, koiran vaikutusvalta jää helposti näennäiseksi.

Siksi omaehtoisen käsittelyn kiinnostavin kysymys ei lopulta olekaan, kuinka paljon valinnanvaraa pystymme koiralle antamaan. Kun annamme koiralle mahdollisuuden vaikuttaa, olemmeko itse valmiita hyväksymään sen vaikutuksen?

Tee harjoittelusta kartta, älä yhtä suoraa reittiä

Kun koira pelkää kynsienleikkuuta, luonnollinen ajatus on harjoitella kynsienleikkuuta. Jos koira ei anna puhdistaa korvia, harjoitellaan korvien puhdistamista. Ja jos harjoitus ei etene, sitä tehdään helposti uudelleen – hieman helpompana, hieman paremmilla palkkioilla tai hieman pidempään. Ongelma on siinä, että käsittelytilanne ei yleensä koostu yhdestä asiasta.

Siksi harjoittelun alussa voi olla hyödyllistä ajatella yhden etenemisreitin sijasta karttaa. Mitkä kaikki asiat voisivat tehdä tästä tilanteesta koiralle helpomman? Mitä koiran olisi hyödyllistä osata? Mihin se on jo tyytyväinen ja missä sen käyttäytyminen muuttuu? Mitä voisimme harjoitella ilman, että varsinaista hoitotoimenpidettä tehdään lainkaan? Kartassa voi olla monta mahdollista reittiä kohti samaa tavoitetta.

Tämä vapauttaa myös ihmisen siitä ajatuksesta, että jokaisella harjoituskerralla pitäisi päästä yhtä tiettyä polkua eteenpäin. Jos yksi asia tuntuu tänään vaikealta, voidaan tehdä jotain aivan muuta, joka silti rakentaa tulevaa käsittelytilannetta. Joskus merkittävä edistysaskel tapahtuu paikassa, joka ei ulospäin näytä lainkaan siltä varsinaiselta ongelmalta, jota olimme ratkaisemassa.

Samalla harjoittelusta tulee vähemmän painostavaa. Kun käytettävissä on vain yksi reitti, koiran täytyy lopulta kulkea sitä pitkin. Kun vaihtoehtoja on paljon, meidän ei tarvitse jäädä neuvottelemaan juuri siitä kohdasta, johon koira juuttui. Tämä on yksi syy siihen, miksi en pidä käsittelyharjoittelua sarjana askelia, jotka jokaisen koiran pitäisi suorittaa samassa järjestyksessä. Hyvä harjoittelu elää sen perusteella, mitä koira meille kertoo.

Jos yksi tie ei vedä, koiraa ei tarvitse työntää sitä pitkin. Kartassa on muitakin reittejä.

Omaehtoinen käsittely on enemmän kuin tekniikka

Omaehtoisen käsittelyn ympärille on syntynyt paljon hyödyllisiä harjoituksia ja käsitteitä. Starttinappulat, leukatuet ja erilaiset yhteistyökäyttäytymiset voivat tehdä käsittelystä huomattavasti selkeämpää sekä koiralle että ihmiselle. Silti toivon, ettei omaehtoinen käsittely kutistuisi kokoelmaksi uusia temppuja, jotka koiran pitäisi oppia suorittamaan oikein. Koira voi antaa tassun, vaikka se inhoaisi kynsienleikkuuta, ja pysyä paikallaan, vaikka sitä pelottaisi. Se voi myös oppia tarjoamaan hienon starttikäyttäytymisen tilanteessa, jonka ilmapiiri on edelleen painostava.

Siksi katson mieluummin nappulan ympärille. Onko koiran turvallinen olla tässä? Tietääkö se, mitä sen toiminnasta seuraa, ja voiko se muuttaa mieltään? Onko ihmisellä aikaa kuunnella vastausta? Onko harjoittelussa iloa ja väljyyttä vai kuuluuko taustalla koko ajan tikittävä kello? Ja ennen kaikkea: onko ihminen koiralle ennakoitava?

Omaehtoisuus ei poista ihmisen vastuuta, vaan pikemminkin lisää sitä. Ihminen vastaa siitä, ettei koiran tarvitse selvitä kivusta harjoittelemalla, että välttämättömät hoitotoimenpiteet tehdään asianmukaisesti ja että pelkäävän koiran kohdalla käytetään tarvittaessa lääkitystä tai sedaatiota. Ihminen vastaa myös harjoittelun vaikeustasosta ja ilmapiiristä sekä siitä, pitääkö hän koiran kanssa tekemänsä sopimukset. Koiralta voidaan kysyä, mutta ihmisen tehtävä on kuunnella ja totella.

Luottamus ei synny siitä, että sanomme koiralle sen saavan vaikuttaa. Se syntyy kokemushistoriasta. Kerta toisensa jälkeen koira huomaa, että pieni ele riittää, tauko todella tarkoittaa taukoa eikä ihminen vaihda sääntöjä silloin, kun hänellä on kiire. Vähitellen käsittelytilanteeseen voi syntyä jotakin paljon kiinnostavampaa kuin täydellisesti toimiva starttinappula: vuoropuhelu.

Minulle juuri tätä Kysytään koiralta® tarkoittaa. Se ei tarkoita sitä, että koira saa aina tahtonsa läpi, ettei sille koskaan tehtäisi mitään epämiellyttävää tai että sille opetetaan vain uudenlainen tapa totella ihmistä. Se tarkoittaa, että koiran vastaus otetaan vakavasti. Joskus vastaus on kyllä, joskus ei ja joskus ehkä. Toisinaan koira tarvitsee enemmän aikaa, toisenlaisen harjoituksen tai kokonaan toisen reitin.

Meidän tehtävämme ei ole opettaa koiraa vastaamaan oikein. Meidän tehtävämme on rakentaa sellainen suhde ja sellainen käsittelytilanne, jossa koiran kannattaa vastata meille ylipäätään.

Lähteet

Creevy, K. E., Grady, J., Little, S. E., Moore, G. E., Strickler, B. G., Thompson, S. & Webb, J. A. (2019). 2019 AAHA Canine Life Stage Guidelines. Journal of the American Animal Hospital Association, 55(6), 267–290.

Hammerle, M., Horst, C., Levine, E., Overall, K., Radosta, L., Rafter-Ritchie, M. & Yin, S. (2015). 2015 AAHA Canine and Feline Behavior Management Guidelines. Journal of the American Animal Hospital Association, 51(4), 205–221.

Mariti, C., Pierantoni, L., Sighieri, C. & Gazzano, A. (2017). Guardians’ perceptions of dogs’ welfare and behaviors related to visiting the veterinary clinic. Journal of Applied Animal Welfare Science, 20(1), 24–33.

Mellor, D. J., Beausoleil, N. J., Littlewood, K. E., McLean, A. N., McGreevy, P. D., Jones, B. & Wilkins, C. (2020). The 2020 Five Domains Model: Including human–animal interactions in assessments of animal welfare. Animals, 10(10), 1870.

Mills, D. S., Demontigny-Bédard, I., Gruen, M., Klinck, M. P., McPeake, K. J., Barcelos, A. M., Hewison, L., Van Haevermaet, H., Denenberg, S., Hauser, H., Koch, C., Ballantyne, K., Wilson, C., Mathkari, C. V., Pounder, J., Garcia, E., Darder, P., Fatjó, J. & Levine, E. (2020). Pain and problem behavior in cats and dogs. Animals, 10(2), 318.

Squair, C., Proudfoot, K., Montelpare, W. & Overall, K. L. (2023). Effects of changing veterinary handling techniques on canine behaviour and physiology. Part 1: Physiological measurements. Animals, 13(7), 1253.

Squair, C., Proudfoot, K., Montelpare, W., Doucette, T. & Overall, K. L. (2024). Effects of changing veterinary handling techniques on canine behaviour and physiology. Part 2: Behavioural measurements. Animal Welfare, 33, e43.

Stellato, A. C., Jajou, S., Dewey, C. E., Widowski, T. M. & Niel, L. (2019). Effect of a standardized four-week desensitization and counter-conditioning training program on pre-existing veterinary fear in companion dogs. Animals, 9(10), 767.

Wess, L., Böhm, A., Schützinger, M., Riemer, S., Yee, J. R., Affenzeller, N. & Arhant, C. (2022). Effect of cooperative care training on physiological parameters and compliance in dogs undergoing a veterinary examination – A pilot study. Applied Animal Behaviour Science, 250, 105615.